Rikkomalla tavallisten tottumusten kaavan saamme vapautta jota kaipaamme

Viime viikolla kävin terveyskeskuksessa kääntymässä. Ollessani lähdössä pois hoitaja sanoi, että hänen täytyy käyttää tilaisuus hyväksi ja kiittää Irti oravanpyörästä -kirjastani. Hän kertoi jo pidempään miettineensä, ettei elämä voi jatkua näin. Työ värittää koko elämää, vapaa-aikaa jää vähän eikä hänellä ole kohta ole enää ystäviä, kun ei ikinä ehdi tavata heitä. Hän kertoi, että hänellä oli viime aikoina tullut vastaan erilaisia muistutuksia tai ”merkkejä”, että hänen pitäisi ryhtyä elämänmuutokseen eikä ainoastaan haaveilla siitä. Muun muassa hänen kollegansa oli jäänyt eläkkeelle ja saanut pian sen jälkeen aivoinfarktin.

Kannustin hoitajaa kuuntelemaan tuntojaan tarkasti. Elimistö on viisas. Hän sanoi kokevansa jo etukäteen syyllisyyttä siitä, että hellittäisi tahtia ja lepäisi. Pystyin niin eläytymään tuohon tunteeseen. Muistan kun olin lopettanut vakituisen työni, koin huonoa omaatuntoa siitä etten ollut joka hetki tehokas ja suorittanut montaa asiaa kerralla. Mennessäni päiväunille mietin, kuinka kollegat paahtoivat paraikaa töissä tukka putkella. Olenko oikeutettu tähän? Saanko levätä ilman huonoa omaatuntoa? Nykyään moiset ajatukset huvittavat. Kukaan ei kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että minun oli työpäivän jälkeen pakko mennä päiväunille jaksaakseni edes jotain siitä mitä loppupäivästä oli jäljellä.

Omasta terveydestä huolehtimisesta ei pitäisi tuntea syyllisyyttä. Miksi työnantajat tai esimiehet eivät tunne syyllisyyttä siitä, että työolot eivät parane tai siitä etteivät kuuntele hoitajia kuinka hoitoalaa voisi muuttaa?

Elämä on valintoja. Toiset tekevät yhdenlaisia, toiset toisenlaisia. Emme ole valinnoistamme kenellekään tilivelvollisia. On ihan hullua, että tuon tapaisia syyllisyyskeskusteluja edes joutuu käymään itsensä kanssa, mutta monilla hoitajilla on korkea sisäänrakennettu velvollisuudentunto.

Hoitaja kertoi pohtivansa maalle muuttoa minun tapaani. Sanoin ettei hänen pidä ottaa itselleen mallia toisten ratkaisuista vaan hänen olisi löydettävä itselleen tarpeelliset yksilölliset ratkaisut. Soveltaminen on elintärkeää.

”Mutta missä minä sitten kasvatan ruokaa, jos en asu maalla?” hän kysyi.

Palstapuutarhassa. Parvekkeella. Ikkunalaudalla. Mökillä. Ystävän tai sukulaisen pihalla, sissiviljelynä… Vaihtoehtoja on vaikka kuinka, kun laittaa mielikuvituksensa liikkeelle. Ei sitä varten tarvitse itseään sitoa velkarahaan tai maalle muuttoon. Eikä ruoan kasvatuskaan ole se pointti. Pelkästään se että ohjaa ajatuksensa itsestä poispäin tuo valtavaa hyvinvointia. Ruoan kasvatus on tietysti oiva keino siihen: maan muokkaaminen, tuoksut, pieneliöt ja kasvun ihaileminen tuovat valtavaa tyydytystä ja siinä unohtuvat työhuolet, ihmissuhdedraamat, sosiaalinen media ja turha touhuilu. Maata penkoessaan ja luonnossa ollessaan ihminen on terveen äärellä, vaikkei saisi yhtään satoa.

Hoitaja kertoi olevansa joskus niin väsynyt, että menee shoppailemaan ihan vaan saadakseen hetken mielihyvää ja lohtua. Kuitenkin heti kotona on jo paha mieli ja tyhjä olo, että meni tekemään niin, kun ei kuitenkaan oikeastaan tarvinnut mitään. Tulee tavallaan krapula. 

Kannustin hoitajaa, että jos on selviytynyt vuosikausien hoitajan työstä, aivan varmasti selviytyy elämän yksinkertaistamisesta. En yllytä ketään jättämään työpaikkaansa tai lähtemään hoitoalalta vaan että ihmiset löytäisivät inhimillisempiä ja yksiöllisiä tapoja elää. Ei pidä jumiutua ”joko tai” mustavalkoisiin vaihtoehtoihin.

Kerroin, että elämää voi muuttaa ihan siinä nykytilanteessakin. Sen sijaan että suuntaa ostoskeskukseen tai ottaa puhelimen kouraansa, suuntaa lähimetsään ilman lompakkoa ja pitää puhelimen suljettuna. Ei maksa mitään ja elämä kohenee huikeasti saman tien.

Meillä ei tarvitse olla täydellistä ratkaisua tai viimeisteltyjä puitteita ollaksemme onnellisia. Pienten muutosten tekeminen arkeen tuo vapautta ja on sitä tärkeää matkalla oloa. Tuomalla arkeen pieniä muutoksia, rikomme tavallisten tottumusten kaavan ja se tuo vapautta jota kaipaamme.

Juttelimme pikavauhtia, koska seuraava asiakas oli tulossa hetkellä millä hyvänsä. Hoitaja jäi mieleeni pitkäksi aikaa ja mietin, millaisia ratkaisuja hän mahtaa tehdä tulevaisuudessa. Olisi ollut niin paljon keskusteltavaa. Muun muassa tällaisia olisin halunnut hänelle vielä sanoa – ja vaikka mitä muuta:

• Tärkeintä on säilyttää terveys ja tasapaino. Meitä ihmisiä ei ole luotu näin kauhistuttavaan touhuamisen määrään, ilmastonmuutos ja luontokato kertovat siitä kaiken. Elämästä ja työstä pitäisi saada tuntea tyydytystä eikä tuntea itsensä rangaistusvangiksi ja odottaa vain vapaapäiviä tai eläkkeelle pääsyä.

• Elämä on lyhyt. Huomisesta ei kukaan tiedä.

• Sairastuminen tai kuoleman mietiskeleminen auttaa erottamaan, mikä on olemassaolomme kannalta olennaista. Tuntisitko eläneesi täyden elämän, jos kuolema tulisi kohdallesi huomispäivänä? Tuntuuko sinusta, että olet täyttänyt tehtäväsi tässä elämässä? Mikä kestävä asia (ei lyhytkestoinen nautinto) saa sinut tuntemaan aitoa iloa ja tyydytystä? Mihin käytät aikaasi, rahaasi ja energiaasi? 

• Tekee hyvää olla hiljaisuudessa. Tuntuu siltä, kuin nyky-yhteiskunnassa ihmiset ohjautuvat ulkoapäin. Mennään ylivirittyneessä tilassa virikkeestä toiseen. Silloin selkeä mieli ei ohjaa valintoja, vaan ulkoiset vaikutteet. Se johtaa siihen, että on vaikea toimia oikein ja teemme yhä enemmän päätöksiä, jotka heikentävät tasapainoamme. Etäisyyden ottaminen ja elämän rauhoittaminen auttaa näkemään selkeämmin, miten kannattaa toimia saadakseen lisää sopusointua. Rauhoittuminen tuo elämään luonnollisella tavalla tasapainoa, terveyttä ja onnellisuutta.

Kohtaamisestamme jäi hyvä mieli. Vitsailin, että eiköhän minun paikalle ilmaantuminen ollut hänelle se vihonviimeinen ”merkki”, jolla hoitajaa koetettiin vakuuttaa jostakin. Kun ihminen on tehnyt päätöksensä jostakin, hänen avukseen alkaa ilmaantua erilaisia erikoisia kohtaamisia ja onnekkaita sattumia. Niitä pitäisi olla rohkeus uskoa ja seurata.  

Kolumni: Terveydelle olennaista on turvallisuus ja ympäristön muuttumattomuus

Ohessa Elonkehä-lehdessä julkaistu kirjoitukseni.

Iltausvaa lähimaisemissa. Kuva on vuodelta 2013.

Tämä vuosi on laittanut meidät miettimään terveyttä. Niin kauan kun olemme terveitä, emme pohdi moista itsestäänselvyyttä. Terveys on elimistölle normaali tila. Nenää tai hengittämistä ei tiedosta ennen kuin nenä on tukossa eikä henki kulje. Toimivan selän merkitystä ei ymmärrä arvostaa ennen kuin liikkuminen muuttuu kivuliaaksi. Heti kun sairastumme, toivomme hartaasti paranevamme ja lupaamme olla valittamatta turhasta. Simsalabim, hetki tervehtymisestä ja olemme takaisin itsestäänselvyyksien raiteilla.

Terveyttä on vaikea ajatella ilman heijastuspintaa, sairautta. Terveys ei ole kuitenkaan sairauden vastakohta vaan suhteellinen asia. Moni sairas elää tervettä elämää. Moni terve elää sairasta elämää. Terveyden tai terveydentunteen puuttumisen voi määritellä monella tavalla. Mikä on tervettä, normaalia?

Muistelen lapsuuttani, joka oli suojatonta ja jatkuvia vastoinkäymisiä. Terveydentunnetta esti turvallisen aikuisen puute. Koska olin kiltti ja oppinut sivuuttamaan omat ajatukseni toisten hyväksi, tie vei sairaanhoitajaksi. Hoidin itseäni hoitamalla toisia. Minusta tuli toisille se kaivattu turvallinen aikuinen.

Sairaalassa hoidettiin oireita. Minä halusin hoitaa ihmisiä. Halusin auttaa ihmisiä säilyttämään terveytensä ja ennaltaehkäisemään sairauksia. Tähän annettiin harvoin mahdollisuutta. Vasta kun olin jatkuvan arvoristiriidan, kiirestressin ja suorittamiskulttuurin takia menettämässä oman terveyteni, ulotin harkinnan itseeni: toiminko terveesti? "Normaali oravanpyöräelämä" on sairasta. Sairauden oireet kuten masennus, päänsärky, vatsaoireet, selkäkivut – miten kukin reagoikaan – ovat terveitä merkkejä. Ne ovat elimistön varoituksia väärästä suunnasta.

Kun sitten hain itselleni apua, hoidettiin tervettä ihmistä, joka ei vain jaksanut sairastavaa maailmaa. Lääkärit määräävät ihmisille lääkkeitä, jotta he jaksaisivat jatkaa systeemissä, joka ei edesauta terveyttä. Loppuunpalamisen ansiosta aloitin ajatusprosessin, jonka ansiosta onnistuin muuttamaan suuntaa. Löysin itseni pienestä mökistä luonnon helmasta, elin vähemmällä, suojelin luontoa ja tunsin itseni tavattoman terveeksi. Siitä seurasi että minuun ruvettiin suhtautumaan kuin kaheliin. Elämä on saippuaoopperaa. Kului joitain vuosia, kirjoitin kokemuksistani muutaman kirjan ja minut palkittiin Mielenterveysseuran tunnustuspalkinnolla ansiokkaasta toiminnasta ihmisten henkisen hyvinvoinnin edistämiseksi.

Isoja kysymyksiä ovat miten luonnon elämässään etusijalle asettavat ihmiset selviävät terveinä valtakulttuurista, jossa kestämättömyys on normi? Mitä tapahtuu terveydelle, kun luonto on palasina? Uutisissa kerrotaan laajoista maastopaloista, hurrikaaneista ja maanjäristyksistä; silloin käsitetään että katastrofit tuovat mukanaan suurta psyykkistä ahdistusta. Kun samaa turvattomuutta ja luonnonkriisejä aiheuttavaa tuhoa tehdään tietoisesti ja paikallisesti, surua ja oirehtimista ei tunnutakaan ymmärrettävän. Terveydelle olennaista on turvallisuus ja tietynasteinen ympäristön muuttumattomuus. Niitä ei saavuteta lääkeresepteillä.

Terveyden säilyttäminen on usein psykologista peliä. Terveys syntyy itsetuntemuksesta ja suhteellisuudentajusta. Myös vino huumorintaju auttaa. Terveyden tunteita syntyy kiitollisuudesta, kun osaa arvostaa "itsestäänselvyyttä", luontoa. Luonnon ja terveyden säilyttääkseen on harkittava tarkasti keneltä vastaanottaa neuvoja ja mihin suostuu. Liian usein kuuntelemme tahoja, jotka ovat niin syvällä luonnosta vieraantuneesta kulttuurissa, etteivät he osaa enää tarjota terveyttä. 

Sama paikka kesällä 2020.

 

Ei muista arvostaa vahvistumistaan, kun ei edes muista miten jännittynyt oli.

Olin alkuvuodesta eräässä tapaamisessa. Meitä oli alle kymmenen ihmistä, kaikki ystäviä keskenämme ja juttelimme hyvässä hengessä. Kesken kaiken minulle tuli ahdistunut olo. Asetelmassa oli jotain mikä ei tuntunut hyvältä. En saanut paniikkihäiriökohtausta, mutta ymmärsin, että vastaavanlaisista tilanteista ne ovat silloin vuosia sitten lähteneet kehittymään.

Keskityin katselemaan ikkunasta pihalle ja hengitin. Sain tilanteen hallintaani ja huono olo meni ohi.

Luonnollisesti jäin miettimään mikä sai minut tuntemaan noin kaikkien vuosien jälkeen. Mikä pahan olon laukaisi?

Paniikkihäiriöstä olen kirjoittanut vuonna 2014 muun muassa TÄÄLLÄ ja kerron kuinka Sylvi-Sanni Mannisen väri-ihmisen määritelmä ja Outolintu-termi auttoi minua ymmärtämään itseäni hiukan paremmin.

Introverteista ja herkistä ihmisistä sanotaan, että pääkopassamme on käynnissä yhtaikaa monta eri prosessia ja informaation käsittelyä. Me tarkkailemme (tiedostamattammekin) ihmisten ilmeitä, eleitä, äänensävyjä ja asentoja. Kaikkea sellaista mitä ei sanota ääneen. Vaistoamme paljon. Arjesta löytää merkityksiä joita muut eivät näe tai huomaa. Pieniä havaintoja ja tietoa tulee tavallaan liikaa ja sen vuoksi tavalliset tilanteet ja kanssakäymiset ihmisten kanssa johtavat eräänlaiseen ylikuormitustilaan.  

Tapaamista seuraavana päivänä analysoin ja mietin. Tuo kohtauksentyyppinen sai minut muistamaan miten pitkän matkan olen kulkenut. Ihminen on hassu. Terveys tuntuu niin itsestään selvältä, normaalilta, tilalta, että mielellään unohtaa miten haavoittunut oli. Ei muista arvostaa vahvistumistaan, kun ei edes muista miten jännittynyt oli.

Tapaamista johti ”muotoihminen”. Muut olivat ”väri-ihmisiä” eikä meillä ollut luontevaa (näin siis tulkitsin). Tilanne oli tapaamisen epämuodollisuuteen nähden turhan jäykkä ja se tukahdutti. Halusin toimia spontaanimmin.  

Uskon, että kun ymmärrämme itseämme ja yhteyden omaan herkkyyteemme tapahtuu mielenkiintoisia selittämättömiä juttuja, joiden ansiosta hyvinvointi kasvaa entisestään.

Tosin näiden aarteiden löytäminen vaatii aikaa ja rauhaa.

Tuumin, että minun täytyisi muistaa lukea blogini Outolintu-kooste seuraavan kerran kun menisin nettiin (minulla ei ole edelleenkään älypuhelinta ja koetan säännöstellä tietokoneen ja netin käyttöä). Vaan minun ei tarvinnut. Istuin illalla nojatuolissa käyden läpi erästä lukuisista paperipinoistani, kun vastaani tuli alkuperäiset muistiinpanoni vuodelta 1998: Erilainen tutkimusraportti väri-ihmisten maailmasta muotojen yhteiskunnassa.  Kaikista sadoista ja tuhansista papereistani, juuri sen piti osua käteeni. 

Sitten kului muutama päivä ja sain Sylvi-Sanni Mannisen elämäntyötä jatkavalta Päivilän sanktuaarin säätiöltä sähköpostiviestin, että he haluaisivat lähettää minulle julkaisemansa Ajatuksen kirjasen. Merkitykselliset yhteensattumat ovat jänniä.

Muistelen kun aikoinani luin Outolintu-kirjaa minulla oli pyrkimys rauhaan, halu tavoittaa mielentyyneys. Tekstit lohduttivat ja auttoivat ymmärtämään ja hyväksymään, että saan olla tällainen, kun jotenkin koin syyllisyyttä reagointitavoistani. Ymmärrän nyt miten paljon olen muuttunut. Monet kirjan ajatelmista ovat omien ajatusteni kanssa tasapainossa. Onhan tässä vuosia kulunutkin ja paljon on ehtinyt tapahtua, mutta nyt oli jotenkin hauskan konkreettinen olo. Rauhallinen olo. Että tämä kaikki on minulle totta. Tähän ei tarvitsee enää yrittää erikseen pyrkiä.

Että ehkä väsymys sosiaalisiin tilanteisiin onkin eräällä tapaa perille pääsyä. (Jos päätän mennä seuraavaan tapaamiseen, voin ilmaista ääneen, että kaipaan epämuodollisempaa otetta ystävien kesken.)

Ehkä hetkellinen huono oloni tuli muistuttamaan, että elämä on kuluttavaa, koska aistii ja kokee niin paljon asioita. On OK olla väsynyt. On OK viihtyä omassa persoonassaan ja omissa oloissaan.

 

Aivan kuin linnunpoikanen puhkaisee

itseään ympäröivän kuoren,

samoin mekin vapaudumme oman

minämme rajoituksista ja alamme

tajuta ulkopuolellamme olevaa suurta

todellisuutta, vähitellen monikerroksisena

avautuvaa.

Todellisuus sisältää itseensä enemmän kuin olemme luulleet.

- Manninen 2006

Metsä hoitaa mieltä

Jatkan vielä Metsästä hyvää -metsäseminaarin tuomien ajatusten innoittamana. Vesilahtelainen eko- ja ympäristöpsykologi Kirsi Salonen piti Pirkanmaan luonnonsuojelupiirin järjestämässä metsäseminaarissa mielenkiintoisen alustuksen aiheesta Metsä hoitaa mieltä – luontoympäristö ja psyykkinen hyvinvointi.

Eko- ja ympäristöpsykologiassa luontoa hyödynnetään ihmisten parantamisessa ja hoitamisessa, sillä ekopsykologiassa ajatellaan että ihminen on osa luontoa, jolloin luonto tekee meille hyvää. Se parantaa ja rauhoittaa mieltä ja auttaa meitä palautumaan fyysisestä ja psyykkisestä stressistä. Näin ollen luonnosta vieraantuminen altistaisi ihmisiä terveysongelmille.

Japanissa on tehty lääketieteellisiä tutkimuksia metsän vaikutuksesta ihmisiin. Eräässä kokeessa otettiin tutkimuksiin osallistujilta verikoe ennen metsään menemistä ja toinen koe metsässä olon jälkeen. Kokeet osoittivat selvästi sen, että jo pelkästään yksittäinen metsässä käynti lisäsi elimistön puolustussolujen määrää (= paransi immuniteettia tauteja vastaan). Tutkimuksissa huomattiin myös, että metsäretket ja luontokokemukset elvyttivät muun muassa tarkkaavaisuutta, tehostivat toimintaa, lisäsivät ihmisten liikuntahalukkuutta ja auttoivat lasten ylivilkkauteen.

Opiskelin sairaanhoitajaksi 4,5 vuotta ja työskentelin hoitoalalla pitkälti toistakymmentä vuotta, miksi en ole aiemmin kuullut eko- ja ympäristöpsykologiasta? Tämän päivän terveyden- ja sairaanhoidossa huomioidaan luontoympäristön merkitystä hyvin vähän, jos ollenkaan.

Ote Rankka kutsumus -kirjastani: ”Vaikka osastolla olisi hyväkuntoisia potilaita, joilla ei ole rajoituksia liikkumisen tai kuntonsa suhteen, he eivät käy koko sairaalahoitojakson aikana ulkona. Viikko, kaksi, kolmekin saattaa vierähtää sisätiloissa. Jatkohoitopaikkaa odottavat potilaat saattavat jonottaa yli puoli vuotta osastolla käymättä kertaakaan pihalla. Sairaaloissa ei ole ulkoiluttajia.(…)Sairaalat ovat usein kauniissa, luonnonläheisessä ympäristössä. Pihat ja puistot ovat laajoja mutta autioita. Pääoven edessä on kyllä porukkaa tupakalla, samoin kahviossa on tungosta. Sairaala omii potilaansa liiankin tehokkaasti neljän seinän sisälle.

Kirsi Salonen kertoi, että tutkimuksissa on todettu niiden potilaiden toipuvan leikkauksesta nopeammin, jotka näkevät ikkunasta luontoa, verrattuna potilaisiin jotka katselevat rakennusten seiniä. Sairaanhoitajana työskennellessäni huomasin potilashuoneiden ikkunoiden olevan niin korkealla, että sairaalasängyssä makaava potilas ei nähnyt ikkunasta pihalle. Kun pumppasi sängyn niin korkealle, että potilas olisi nähnyt ikkunasta, sänky oli niin korkealla, että potilasta pelotti. Vaikka luontoympäristö on todettu hyväksi erilaisten laitosten sijoituspaikkana, terapeuttisena välineenä sitä ei tänä päivänä järin käytetä.

Sairaanhoitajaopistossa kerrottiin, että leikkaussali ja leikkaussalihenkilökunnan vaatteet ovat vihreät, sillä vihreän värin pitäisi rauhoittaa hermostunutta potilasta. (Eikö silloin koko sairaalan pitäisi olla väritykseltään vihreä?) Lisäksi mainittiin, että keuhkotautiparantolat sijoitettiin aikoinaan havumetsien keskelle, jotta sairastuneet olisivat eristyksessä toisilta ihmisiltä mutta myös siksi että havupuiden haihduttamat eteeriset öljyt avaavat hengitysteitä.

Milloin unohdettiin luonnon vaikutus vaivojen hoidossa? Vai onko sitä koskaan varsinaisesti huomioitukaan hoitoalalla? Miksi länsimaiselle lääketieteelle ja lääketeollisuudelle on annettu valta? Näinä kustannustehokkuuden aikoina tulee miettineeksi kuinka paljon säästöjä eli nopeammin parantuvia ja hyvinvoivia ihmisiä muodostuisi, jos hoidossa (ja yleensäkin yhteiskunnan suunnittelussa) huomioitaisiin luonnon ja ympäristön vaikutus. Fyysinen ja rakennettu ympäristö (ylirationaalisuus, kiire, taloudellinen hyöty, kilpailu, voittaminen, tehokkuus) vaikuttavat meihin jatkuvasti, koko ajan, vaikka emme huomaa sitä.

Kirsi Salonen veti metsäseminaarissa rentoutushetken, jossa hän ohjasi meidät mielikuvissamme mielipaikkaamme. Mielipaikan pitäisi kertoa siitä, mitä ihminen tarvitsee sillä hetkellä. Voimme tuoda elvyttävän luontokokemuksen aina mukaamme, olimmepa sitten missä vain, vaikkapa keskelle kiireistä työpäivää. Laita vain silmät kiinni ja mene mielikuvissasi pariksi minuutiksi mielipaikkasi saavuttamaan tunnetilaan.

Minä näen itseni mielipaikassani valtavan haavan juurella istumassa keväisen lehdon rinteessä mukavasti puun runkoon nojaten. Puiden oksien välistä suodattuu auringon valoa niin että minulla on lämmin ja rento olo. Sen ansiosta pystyn olemaan pitkään liikkumatta paikallani, joten en häiritse luonnon rauhaa, vaan eläimet uskaltavat tulla aivan viereeni. Seuraan katseellani haavan oksistossa liikkuvia lintuja ja eliöitä. Näen maasta pilkottavat kielonalut, puiden hiirenkorvat, pesämateriaalia keräävän sinitiaisen, pesäänsä poikasiaan ruokkimaan kiirehtivän oravan. Kuulen metsän takaa lähestyvät laulujoutsenten toitotukset, järveltä telkän siipiäänet, viereisestä kuusesta punarinnan kauneimman laulun. Myyrä rapistaa edellisvuoden puiden lehtien alla, muurahaispesästä kuuluu pientä tasaista rapinaa, kun ne korjaavat talven jäljiltä pesäänsä. Taustalla soi kymmenien eri lintujen laulu. Mielipaikkani mielikuvissa on aina kevät parhaimmillaan.