Koronavirus ja perustulon tarve

Tämä korona-aika on tehnyt sen, että kaikki ennen pandemiaa kirjoitettu luetaan nyt eri asiayhteydessä – koronalinssien läpi.

Maailma näyttää erilaiselta kuin esimerkiksi helmikuussa, jolloin kirjoitin alla olevaa kolumnia Elonkehä-lehdelle. Käsittelen kolumnissa työn tekemisen tapoja ja perustulon tarvetta. 

Luulen, että koronan vuoksi kolumnin idea aukeaa nyt useammille uudella tavalla. Muutamassa hetkessä työn tekemisen tavat ovat muuttuneet ja yhä useampi itsensätyöllistäjä joutuu taiteilemaan toimeentulonsa puolesta. Minunkaltaiselleni kirjailija-maailmanparantajalle ja muille ”outolinnuille” on ollut jo vuosien ajan jokapäiväistä se, ettemme tiedä varmuudella mistä toimeentulomme muodostuu ja että talous on suunniteltava tarkkaan. Yhteiskuntaa hyödyttäviä töitä olemme silti tehneet koko ajan.

Tanskassa, Irlannissa ja Britanniassa on esitetty kansalaisille perustuloa koronaviruksen vuoksi. Toivottavasti Suomessakin keskusteltaisiin tästä vaihtoehdosta. Nyt kun kukaan ei tiedä miten kriisi vaikuttaa tulevaisuuteemme, mielestäni perustulo olisi erinomainen väline ekologiseen jälleenrakentamiseen ja sosiaalisesti oikeudenmukaiseen talouteen, joka vaikuttaisi hyvällä tavalla kaikkien elämään.

Tässä kolumni:

Vaatimaton elämä pitäisi nähdä arvostetuimpien asioiden joukossa

Outolinnut on helppo tunnistaa. He tekevät paljon lähiyhteisönsä ja luonnon hyväksi. He ovat luontoa syvästi kunnioittavia, altruistisia ja rohkeita ihmisiä, jotka koettavat kuormittaa luontoa mahdollisimman vähän ja jaksavat avata suunsa luonnon ja vaihtoehtoisten elämäntapojen puolesta.

Outolinnut tai syväekologit, luonnonsuojelijat, toisinajattelijat tai taiteilijat, kotivanhemmat, opiskelijat, freelancerit – miksi heitä milloinkin nimitetään – ovat luovia ihmisiä, joiden työ on näkymätöntä eikä heidän elämänmuodoilleen ole virallisia termejä. Jos outolintujen pyrkimykset onnistuvat ja esimerkiksi luontoa varjeltuu tuholta, kukaan ei tiedä, että sen vuoksi on tehty joskus vuosien ajan työtä. Kaikkihan näyttää säilyneen ennallaan. Palkkaa luonnonsuojelun silpputyöstä, lähimmäisenrakkaudesta ja maailmanparantamisesta ei makseta – tai ainakin huonosti ja sattumanvaraisesti. Nyky-yhteiskunta ei tunnista sellaista työksi.

Outolintu yrittää elää omavaraisesti, omintakeisesti ja kurinalaisesti, luopuu ylimääräisestä ja tyytyy vähään. Hänen toimeentulonsa koostuu monista murusista. Silti hän harvoin pystyy elättämään itsensä sillä, mitä hän tekee. Joku kutsuisi outolinnun elämää köyhyysrahalla ilman sosiaaliturvaa väliinputoamiseksi, koska nyky-yhteiskunnassa oleminen määrittyy työn ja taloudellisen menestyksen mukaan. Outolintu tietää kuitenkin elävänsä rikasta elämää: hänen työllään on merkitystä ja arvoa, hänen antamalla ajalla ja energialla on arvoa. Outolinnut yrittävät vimmatusti muuttaa yhteiskunnan suuntaa. Se tarjoaa heidän elämälleen sisältöä ja tarkoitusta.  

Samaan aikaan toisaalla ollaan yhteiskunnallisessa ja maailmanlaajuisessa kriisissä. Talousjärjestelmä perustuu elämälle välttämättömien luonnonvarojen haaskaamiseen ja aiheuttaa vakavia ympäristöongelmia. Olemme saavuttaneet pisteen, jossa viimein tunnutaan tiedostavan, että kehityksen suuntaa on muutettava. Luonnonvarojen ylikuluttamisesta on tehty “kannattavaa”, ympäristön varjelemisesta väheksyttävää. Silti valtaviin ongelmiin tunnutaan tarjoavan vähän ratkaisuja.

Olemme luoneet järjestelmän jonka perusta on virheellinen. Meiltä puuttuu työn tekemisen tapoja ja ammatteja, joita tarvitsemme ja joissa tahtoisimme olla. Niin nurinniskaista kuin se onkin, outolinnuilla on oltava työpaikka edellä mainitussa systeemissä saadakseen taloudellista turvaa. He joutuvat jättämään arvokkaat työt ja käyttämään aikaansa ja energiaansa töihin, jotka sotivat heidän elämänfilosofiaan vastaan. Ihmisillä pitäisi olla vapaus toteuttaa itseään aiheuttamatta ympäristölle haittaa. Vaatimaton elämä pitäisi nähdä arvostetuimpien asioiden joukossa.

Toivotaan, että alkanut vuosikymmen loisi perusteita toiveikkaammalle tulevaisuudelle: ekorakennemuutokselle ja kohtuutaloudelle. Kansalaispalkka tai perustulo olisi tärkeä muutos, joka auttaisi rikkomaan ongelmien kehän. Perustulo maksettaisiin meille arvostamme ihmisinä, jolloin se antaisi energiaa eikä veisi sitä kuten nykyiset sanktioivat ja leimaavat sosiaalietuudet.

Lukemattomia töitä voitaisiin jättää tekemättä, kun niitä ei tarvitsisi tehdä vain rahaa saadakseen. Lukemattomia töitä pitäisi tehdä, mutta nyt joudumme jättämään ne tekemättä, kun niistä ei saa välttämätöntä elantoa. Perustulo mahdollistaisi luonnon hyväksi tehtävän työn ja elämäntapakokeilut tarjotessaan niukan perusturvan. Ihmiset vapautuisivat tekemään tarkoituksellista työtä, kun peruselannon etsiminen ei veisi niin merkittävästi energiaa. Kenenkään ei tarvitsisi myydä arvojaan. Ei tarvitsisi pelätä leimautumista sairaaksi, työttömäksi – tai outolinnuksi. Se mikä nyt näyttäytyy outona tai marginaalisena voisi olla pian valtavirtaa.

Ei muista arvostaa vahvistumistaan, kun ei edes muista miten jännittynyt oli.

Olin alkuvuodesta eräässä tapaamisessa. Meitä oli alle kymmenen ihmistä, kaikki ystäviä keskenämme ja juttelimme hyvässä hengessä. Kesken kaiken minulle tuli ahdistunut olo. Asetelmassa oli jotain mikä ei tuntunut hyvältä. En saanut paniikkihäiriökohtausta, mutta ymmärsin, että vastaavanlaisista tilanteista ne ovat silloin vuosia sitten lähteneet kehittymään.

Keskityin katselemaan ikkunasta pihalle ja hengitin. Sain tilanteen hallintaani ja huono olo meni ohi.

Luonnollisesti jäin miettimään mikä sai minut tuntemaan noin kaikkien vuosien jälkeen. Mikä pahan olon laukaisi?

Paniikkihäiriöstä olen kirjoittanut vuonna 2014 muun muassa TÄÄLLÄ ja kerron kuinka Sylvi-Sanni Mannisen väri-ihmisen määritelmä ja Outolintu-termi auttoi minua ymmärtämään itseäni hiukan paremmin.

Introverteista ja herkistä ihmisistä sanotaan, että pääkopassamme on käynnissä yhtaikaa monta eri prosessia ja informaation käsittelyä. Me tarkkailemme (tiedostamattammekin) ihmisten ilmeitä, eleitä, äänensävyjä ja asentoja. Kaikkea sellaista mitä ei sanota ääneen. Vaistoamme paljon. Arjesta löytää merkityksiä joita muut eivät näe tai huomaa. Pieniä havaintoja ja tietoa tulee tavallaan liikaa ja sen vuoksi tavalliset tilanteet ja kanssakäymiset ihmisten kanssa johtavat eräänlaiseen ylikuormitustilaan.  

Tapaamista seuraavana päivänä analysoin ja mietin. Tuo kohtauksentyyppinen sai minut muistamaan miten pitkän matkan olen kulkenut. Ihminen on hassu. Terveys tuntuu niin itsestään selvältä, normaalilta, tilalta, että mielellään unohtaa miten haavoittunut oli. Ei muista arvostaa vahvistumistaan, kun ei edes muista miten jännittynyt oli.

Tapaamista johti ”muotoihminen”. Muut olivat ”väri-ihmisiä” eikä meillä ollut luontevaa (näin siis tulkitsin). Tilanne oli tapaamisen epämuodollisuuteen nähden turhan jäykkä ja se tukahdutti. Halusin toimia spontaanimmin.  

Uskon, että kun ymmärrämme itseämme ja yhteyden omaan herkkyyteemme tapahtuu mielenkiintoisia selittämättömiä juttuja, joiden ansiosta hyvinvointi kasvaa entisestään.

Tosin näiden aarteiden löytäminen vaatii aikaa ja rauhaa.

Tuumin, että minun täytyisi muistaa lukea blogini Outolintu-kooste seuraavan kerran kun menisin nettiin (minulla ei ole edelleenkään älypuhelinta ja koetan säännöstellä tietokoneen ja netin käyttöä). Vaan minun ei tarvinnut. Istuin illalla nojatuolissa käyden läpi erästä lukuisista paperipinoistani, kun vastaani tuli alkuperäiset muistiinpanoni vuodelta 1998: Erilainen tutkimusraportti väri-ihmisten maailmasta muotojen yhteiskunnassa.  Kaikista sadoista ja tuhansista papereistani, juuri sen piti osua käteeni. 

Sitten kului muutama päivä ja sain Sylvi-Sanni Mannisen elämäntyötä jatkavalta Päivilän sanktuaarin säätiöltä sähköpostiviestin, että he haluaisivat lähettää minulle julkaisemansa Ajatuksen kirjasen. Merkitykselliset yhteensattumat ovat jänniä.

Muistelen kun aikoinani luin Outolintu-kirjaa minulla oli pyrkimys rauhaan, halu tavoittaa mielentyyneys. Tekstit lohduttivat ja auttoivat ymmärtämään ja hyväksymään, että saan olla tällainen, kun jotenkin koin syyllisyyttä reagointitavoistani. Ymmärrän nyt miten paljon olen muuttunut. Monet kirjan ajatelmista ovat omien ajatusteni kanssa tasapainossa. Onhan tässä vuosia kulunutkin ja paljon on ehtinyt tapahtua, mutta nyt oli jotenkin hauskan konkreettinen olo. Rauhallinen olo. Että tämä kaikki on minulle totta. Tähän ei tarvitsee enää yrittää erikseen pyrkiä.

Että ehkä väsymys sosiaalisiin tilanteisiin onkin eräällä tapaa perille pääsyä. (Jos päätän mennä seuraavaan tapaamiseen, voin ilmaista ääneen, että kaipaan epämuodollisempaa otetta ystävien kesken.)

Ehkä hetkellinen huono oloni tuli muistuttamaan, että elämä on kuluttavaa, koska aistii ja kokee niin paljon asioita. On OK olla väsynyt. On OK viihtyä omassa persoonassaan ja omissa oloissaan.

 

Aivan kuin linnunpoikanen puhkaisee

itseään ympäröivän kuoren,

samoin mekin vapaudumme oman

minämme rajoituksista ja alamme

tajuta ulkopuolellamme olevaa suurta

todellisuutta, vähitellen monikerroksisena

avautuvaa.

Todellisuus sisältää itseensä enemmän kuin olemme luulleet.

- Manninen 2006

Outolintu?

Aitan siivous jatkuu. Nyt olen raahannut sieltä vanhan tietokoneen ja käynyt läpi vanhoja A-levykkeitä, johon olen aikoinani tallentanut sairaanhoitajan työssä kokemaani. Olen järkyttynyt lukemastani. Olin unohtanut yksityiskohtia miten epäorganisoitunut ja täynnä epäkohtia hoitotyö oli (on). Ei ole mikään ihme etten jaksanut sitä souvia. Miten kukaan voi jaksaa? On aikamoista ajatella minkälaisiin työolosuhteisiin ihminen rutinoituu, tottuu ja alistuu. En ymmärrä miksi käytin niin monta vuotta taistellen tuntojani vastaan ja kipuilin alanvaihto- ja syyllisyydentuntojen kanssa. Minun olisi pitänyt ymmärtää nostaa kytkintä paljon aikaisemmin. Miksi aina jotain vakavaa ja ikävää pitää tapahtua ennen kuin ihminen ymmärtää muuttua? 

Muistatteko vielä tällaiset tallennusvälineet? :D Näiden levykkeiden tiedostoista syntyi aikoinaan Rankka kutsumus, Sairaanhoitajan päiväkirja.

Eräällä A-levykkeellä oli muistiinpanoja 90-luvun lopulla lukemastani kirjasta Outolintu, erilainen: tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa. Sen kirjan lukeminen oli helpottanut oloani. Olin niihin aikoihin alkanut kokea paniikkihäiriöitä enkä käsittänyt mitä se oli. Olin hoitanut ihmisiä, jotka kertoivat paniikkihäiriöistään, mutta vaikka yritin eläytyä heidän tilanteeseensa, oireet tuntuivat abstraktilta ja oudolta. Kunnes koin paniikkihäiriön omakohtaisesti enkä saanutkaan tunteita tai oireita hallintaan puhumalla itselleni järkeä. Tunne oli selittämätön ja pelottava. Outolintu-kirja antoi paniikkihäiriölle loogisen selityksen. 

Nyt luin kirjan uudestaan. Paniikkihäiriöitä minulla ei ole ollut enää vuosiin, mutta tällä kertaa sain kirjasta oivalluksia erityisen herkän ihmisen elämään, josta Toisinnäkijän päiväkirjassa kerron.

Koostin Outolintu-kirjan ajatuksista yhteenvetoa, jos siitä olisi toisillekin apua. Outolintu-kirja alkaa näillä sanoilla:

”Tiedätkö, että maailmassa on olemassa salainen veljeskunta…? Täällä on ihmisiä, joille luonto on antanut toisenlaisen luonteenlaadun. Heillä on laajempi sydän ja nopeampi veri. He toivovat ja pyytävät enemmän. Heillä on voimakkaammat halut ja kaipaus, joka on villimpää ja polttavampaa kuin rahvaalla. He ovat lapsia, joiden syntymässä haltiattaret olivat läsnä; heidän silmänsä ovat avoimemmat, heidän aistinsa terävämmät kaikessa tajuamisessa. Elämän ilon ja riemun he juovat sydämensä juurilla, kun toiset tarttuvat niihin vain karkeilla käsillään.” 

- Tanskalainen kirjailija Jens Peter Jacobsen, Mogens and other stories. Suom. Sylvi-Sanni Manninen

Filosofian tohtori ja kirjan kirjoittaja Sylvi-Sanni Manninen nimesi herkät ihmiset väri-ihmisiksi (koska he reagoivat voimakkaasti väreihin) ja vähemmän herkät muotoihmisiksi (koska he reagoivat voimakkaammin muotoihin).

Muotoihmiset ovat muodollisia jäykän järjestyksen ja byrokratian ihannoijia. He mukautuvat yhteiskuntaan ja ovat ulkoapäin ohjautuvia. He eivät aina koeta olla oma itsensä. Heistä on tärkeämpää huolehtia toimeentulostaan ja suorittaa kotoisia velvollisuuksia kuin tuhlata aikaa auringonlaskun katseluun, runojen kirjoittamiseen tai elämän perimmäisten arvojen pohdiskeluun. Väri-ihminen on yksilöllinen, herkkä taiteilijasielu. Muotoihminen on itsevarmempi, realistisempi ja arkipäiväisempi. Muotoihmiset ovat jäykkyydessään yhteiskuntaa koossapitävä ja säilyttävä voima. Värit ovat sen uudistava kaunistus.

Kirjan tarkoitus on auttaa ihmisiä ymmärtämään oma erityislaatuisuutensa muoto- tai väri-ihmisinä jotta antaisimme kummallekin tilaa toimia yhtä arvokkaina yhteisöjen ja yhteiskunnan hyväksi. Tarkoitus ei ole jakaa ihmisiä hyviin tai huonoihin, kaikkia tarvitaan. Näkökulma on kuitenkin herkkien kohtaloissa, sillä muotoihmiset voivat aiheuttaa väri-ihmisten sairastumisen.

Ongelma on siinä, että muotoihmiset yrittävät laillistaa oman jäykän persoonallisuutensa ainoaksi terveeksi ihmistyypiksi. He näyttävät määrittelevän mikä on ”oikean” kokemisen tapa ja terveen ihmisen normit. Yliherkät ja luovat ihmiset lamautuvat hallitsevasta kiivastahtisesta kilpailuyhteiskunnasta ja tukehtuvat tehokkuusvaatimuksiin, järjenvastaisiin pykäliin ja tiukkoihin säädöksiin.

Yhteiskunnan on vaikea ymmärtää sitä, että väri-ihminen tarvitsee lapsuudesta saakka yksinäisyyttä ja henkistä tilaa hiljaiseen puuhasteluun ja sisäiseen kuunteluun. Väri-ihminen tuntee usein jo lapsena itsensä erilaiseksi, etenkin jos kotiolot ovat huonot. Hiljaisuuden tarve syvien elämysten saamiseksi on eräs väri-ihmisten usein esiintyvä piirre. Herkkä ihminen särkyy helposti.

"Väri-ihmisen erottaa ympäristöstä vain hienon hieno raja. Hän reagoi voimakkaasti kaikkeen sellaiseenkin, mitä muut tuskin huomaavat. Hän tajuaa muotoa herkemmin luonnon oliot, kasvit ja puut yksilöinä, joiden vahingoittaminen koskee henkisesti. Hän kokee voimakkaasti luonnon runtelun ja toisen ihmisen kokeman vääryyden. Reaktioherkkyytensä vuoksi häntä kutsutaan myös yliherkäksi."

Yhteiskunta on muotoihmisten rakentama. He järjestelevät, säätelevät ja kaavoittavat tunteakseen olonsa turvalliseksi. Väri-ihmisen olemukseen kuuluu jatkuva sisältä päin kehittyvä dynaaminen prosessi, vapaa toiminta, spontaanius. Nämä taas tekevät muotoihmisen olon epämukavaksi. Törmäys yksilön sisäisten pyrkimysten ja kaavoittuneen ympäristön välillä aiheuttaa jännitystilan, joka saattaa purkautua paniikkihäiriönä.

Manninen esittää, että paniikkihäiriö on värimaailman ihmisten ongelma ja siihen liittyy synnynnäinen vierauden tunne. Ihmeellistä paniikkihäiriössä on se, että niitä ei esiinny silloin, kun arka henkilö on muiden väri-ihmisten kanssa. Väri-ihmisten läsnäololla on parantava vaikutus. Ihmisten neuroosit ja ahdistus helpottuvat väri-ihmisten seurassa. Edellytyksenä on että väri-ihmiset ovat kotona omassa persoonassaan ja ovat tietoisia ja hyväksyneet oman erikoislaatunsa. Olemuksensa kieltävä väri-yksilö voi tuhota pelkällä olemuksellaan toisia ympärillään.

Luova ihminen joutuu kuilun partaalle, jos ympäristö ei tajua hänen näkemystään ja pilkkaa sitä. Hänellä on voimakas sisäinen pakko edetä työssään, mutta toisten ihmisten myönteinen vastakaiku puuttuu ja monta kertaa myös käytännön edellytykset.

Manninen arvelee, että koulutus Suomessa jähmettää ihmistä ja muuttaa hänet, ainakin tilapäisesti, muodoksi.

Kirjan nimi ei ole mielestäni onnistunut. Eihän herkkyyden pitäisi tehdä kenestäkään outolintua.

Virallinen lääketiede selittää yliherkkyyden biologisena häiriönä, aivojen välittäjäaineen vaikutuksena ja kehittää lääkkeitä tämän hoitamiseksi. Mannisen mielestä lääkäreillä pitäisi olla parempi ihmistuntemus, jotta he näkisivät edessään olevan ihmisen ja ymmärtäisivät kysyä, mitä tämänlaatuinen persoonallisuus tarvitsee täyspainoiseen elämään.

  "Kysyväthän he uuden kukantaimenkin ostaessaan, millaisia kasvuolosuhteita se vaatii, varjoa vai aurinkoa, ravinnerikasta multaa vai hiekkaa. Väri-ihminen kehittyy sisältäpäin kuin kasvi. Ulkomaailma on vain hänen kasvulleen sopiva tai sopimaton maaperä."

Väri-ihmiselle kuuluu normaalina ilmiönä mielentilan vaihteleminen rajattomasta onnentunteesta katkeraan masennukseen. Väri-ihmiselle on ominaista haltioituminen, valtava elämisen riemu. Kaikki tuntuu silloin mahdolliselta, kaikki aarteet ovat käytettävissä. Haltioitumisen lisäksi väri-ihmiselle on tunnusomaista syvä äkillinen epätoivon puuska. Siksi heidän ei pitäisi omistaa mitään itsetuhon välineitä (ei edes urheiluautoa). Tunne on nimittäin hetkellinen ja menee ohi.

"Jos tällainen ihminen pystyy sijoittamaan itsensä maailmankaikkeuteen missä hänellä on määrätty paikka ja määrätty tehtävä täysin erillään ympäröivien ihmisten mielipiteistä, hän saa jalkojensa alle lujan henkisen maaperän.

Kun ihminen löytää lahjansa ja alkaa toteuttaa niitä, hän kasvaa humisten kuin puu. Silloin hän ei sairastu neuroosiin eikä muihinkaan mielen sairauksiin. Mielekäs toiminta omien lahjojen toteuttamisessa ja ainainen uuden oppiminen suojelee häntä."

Joukossamme on enemmän ihmisiä kuin arvaammekaan, joiden sisin on vereslihalla ja jotka kantavat itkunsekaista möykkyä ja kamppailee sisäisesti ympäristön tylyyttä vastaan. Persoonallisuutemme ymmärtäminen tuo tietoisuutta syistä jotka ovat johtaneet eri elämäntilanteisiin ja auttaa ymmärtämään itseämme ja elämäntehtäviämme.

"Englantilainen esteetikko Herbert Read lausahti viisauden: `Luovan ihmisen on onnetonta syntyä pieneen maahan.´ Lähtömaan pienuus ja sen politiikkojen henkinen taso heijastuu kohteluun. Tunsin tulevani pienestä, tuntemattomasta Suomesta."

 – Sylvi-Sanni Manninen –