Usein kysytyt kysymykset osa 3: Mikä oli vaikeinta, kun päätit repäistä itsesi irti oravanpyörästä? Mitä vastoinkäymisiä sinulla oli?

Vaikeinta oli kuunnella toisten ihmisten mielipiteitä ja arvostelua. En tiennyt tarkalleen itsekään mihin olin heittäytymässä, kun lopetin työni, lähdin opiskelemaan, erosin, hyppäsin uuteen ihmissuhteeseen ja korjasin vanhaa taloa. Kaikki tuntui todella hyvältä, kunnes ryhdyin kuuntelemaan toisten kommentteja: 

– ”Oletko ihan hullu?”

– ”Kyllä, talvi teidät täältä pois ajaa.”

– ”Jaa tuohonko meinaat muuttaa?!” (Ja räkäinen nauru päälle.)

– ”Ai, hyvänen aika! Onko sinusta tullut ihan kaheli? Ei ny millään pahalla…”

– ”Oletko ihan järkevä? Mieti nyt tarkkaan vielä.”

– ”Taisit pistää elämäsi ihan sekaisin. Kannattiko?”

– ”Korjaatko tuon talon siis siksi aikaa, että saat rakennettua uudemman ja isomman?”

Turha mainita, että kommentit olivat lannistavia. Ryhdyin epäröimään, tunsin häpeää puitteistani, pelkäsin arvioineeni tilanteen väärin, tehneeni virheellisiä ratkaisuja, joita joutuisin katumaan. Kukaan ei kannustanut. Löytämäni elämänilo meinasi väistyä, kun murehdin. Mitä jos he ovatkin oikeassa? Onnistunko sittenkään luomaan itselleni omannäköiseni elämän?

Pian ymmärsin, että ihmisten täytyi pelätä ratkaisujani, siksi niitä täytyi vähätellä. Minun toisenlaiset ratkaisunihan voisivat osoittaa, että he olivat tehneet huonoja valintoja – enkä minä. Moni ihminen on valmis elämään yleisesti määriteltyjen normien mukaan koko elämänsä. Joillekin se sopii, mutta minulle ei. Miksi siis kuuntelisin, kun toiset arvioivat minun elämääni heidän lähtökohdistaan käsin, kun he eivät tiedä minusta, todellisista ajatuksistani ja lähtökohdistani mitään? Suljin korvani ihmisten kommenteilta. Saisin elää loppuelämäni muiden odotusten mukaan, jos sille linjalle lähtisin.

Jokaisella meistä on heikko ja epäröivä puolemme, mutta sen vastapainona meillä on myös rohkeutta ja vahvuutta. On vain kyse siitä kumpaa puolta ruokimme enemmän. Suljin korvani ihmisten kommenteilta, jotka yrittivät ruokkia heikkouttani. Avasin silmäni, uskoin itseeni ja siihen mitä sielussani tunsin ja toimin peloista huolimatta.

Meidät on opetettu kuuntelemaan "järjen" ääntä, vaikka tänä päivänä tuntuu, että missään on harvoin enää järkeä. Tuntuu kuin kaikesta tekemisistämme olisi hävinnyt suhteellisuudentaju. Siksipä meidän olisi kaikin konstein kuunneltava sydäntämme ja sieluamme enemmän. Omantuntomme ja intuitiomme hentoiset kuiskaukset jäävät helposti kuulematta kaikessa kiireessä ja melskeessä.

Pelkäämme muutosta yli kaiken. Pelot eivät ole turhia, ne suojelevat vaaroilta. Kannattaakin olla varovainen. Korkealta voi pudota, tuli voi karata käsistä ja joskus ego kailottaa mitä se haluaisi, vaikka se ei ole viisasta. Olin varovainen, tein riskikartoituksia, varmistin ettei kyse ollut hetken päähänpistosta.

Pohdin, mitä tapahtuisi, jos hyppäisin oravanpyörästä ja pahin tapahtuisi enkä onnistuisi uuden elämäntavan toteuttamisessa tai en keksisi ajoissa vedenpitävää suunnitelmaa toimeentuloni varmistamiseksi. En kuolisi siihen, vaan kartuttaisin elämänkokemuksia. Tämä on vain elämää. Ei sitä auta ottaa liian vakavasti. Aina löytyy toisenlaisia ratkaisuja, tulee uusia ideoita ja syntyy uusia ennalta arvaamattomia tilanteita, jotka mahdollistavat taas toisenlaisia asioita. Pahimmassakin tapauksessa palaisin vain takaisin siihen mistä en alun perin meinannut uskaltaa lähteäkään.

Usein kysytyt kysymykset osa 2: Miten köyhä irrottautuu oravanpyörästä, jos ei ole esimerkiksi omaa tonttia ja tupaa?

Kysyn vastakysymyksen: miten saada ”köyhä” näkemään miten rikas hän on?

Jos vertaa itseään jatkuvasti muihin ja näkee asioita mitä muilla on, voi tuntea itsensä köyhäksi. Jos katsoo tarkemmin omaa tilannettaan näkee, että on suojaa, lämpöä, ruokaa, terveyttä, rakkautta, jokamiehenoikeudet jne. huomaa, että on valtavan rikas.

Elämä muuttuu paljon helpommaksi, kun muuttaa katsantokantaansa niin, että ”tuotakaan en tarvitse”. 

Tyytymättömyyden tilalle tulee kiitollisuus olemassa olevista resursseista. Meidät opetetaan haluamaan kokoajan jotain uutta ja lisää, erilaista ja ”parempaa”, vaikka olemassa oleva tilanteemme olisi jo varsin tyydyttävä ja hyvä.

Oravanpyörästä pääsemiseksi (mitä se sitten kenelläkin tarkoittaa) ei tarvitse olla omaa tonttia ja tupaa. Eikä todellakaan tarvitse tehdä niin kuin minä tein. Monilla on ihannekuva mummonmökistä luonnon keskellä, eikä haluta tai osata "tyytyä kompromisseihin”. Elinolosuhteemme ovat usein aika hyvät, niitä pitää vaan tuunata hiukan.

Esimerkiksi kerrostaloasuminen vuokralla puutarhapalstoineen on hyvä vaihtoehto etenkin sellaiselle, jolla on tarve pysytellä julkisen liikenteen tavoitettavissa, lähellä työpaikkaa ja ystäviä. Viljelypalstan vuokraus ei maksa kuin muutaman euron vuodessa, metsästä ja järvistä saa käytännössä ilmaiseksi ruokaa, kansalaisopistot (tai ystävät ja sukulaiset) opettavat puuttuvat taidot. Elämä muuttuu mielenkiintoiseksi seikkailuksi, kun oppii uusia taitoja ja tapoja nähdä elämää. Kyseessä ei ole perillepääseminen, vaan matkan teko. (Viljelypalstakaan ei ole välttämätön, se on vain yksi esimerkki.) Elämää muutetaan tarvittavilta osin. Ei ole tarvetta suurelle irtiotolle, jos elämä muuttuu mielekkääksi ja mielenkiintoiseksi. Elämän yksinkertaistaminen ja hidastaminen onnistuu niin kaupungissa kuin maalla, vuokra-asunnossa kuin omassa talossa. Konsteja on juuri niin monta kuin on ihmistäkin. Vain luovuus ja mielikuvitus ovat rajana.

Vuokralla asuminen nähdään usein jotenkin huonona vaihtoehtona. Vuokralla asuja on kuitenkin hyvin vapaa. Omaisuus (ja velka) on rasite. Aina pitää miettiä korjauksia, kunnostuksia, kuluja, riskejä ja vakuutuksia jne. ja on eräällä tavalla varsin sidottu paikkaan ja muistoihin. Mitä vähemmän omistaa, sen vapaampi on. Se on todellista rikkautta. Näin minä ajattelen.

Elinkustannukset ovat korkeat ja hinnat tuntuvat nousevan kokoajan. On ikävää, että jokainen yksinään pohtii samoja asioita ja puntaroi ongelmiaan. Kannattaa pohtia mitä mahdollisuuksia olisi yhteisöllisempään elämään. Minkälaisia projekteja voisi syntyä, jos koko laaja suku tai ystäväpiiri innostuisi samasta asiasta? Mihin Suomesta ovat kadonneet kolmen sukupolven huushollit?

Esimerkiksi eräs kirjani lukija kertoi, että he miettivät kaveriporukalla ison rivitalon/omakotitalon vuokraamista, jossa olisi oma piha. Siinä olisi pientä yhteisöllisyyttä ja luonnonläheisyyttä ilman, että tarvitsee muuttaa ekokylään maaseudulle. Saman katon alla voisi asua kaiken ikäryhmän ihmisiä. Vanhukset kärsivät yksinäisyydestä ja hyödyttömyyden tunteista, yksinhuoltajat hukkuvat arjen velvollisuuksien alle koettaessaan yksin selviytyä jne. Tarpeet kohtaisivat monella tapaa. Kuten lukija kertoi, se olisi ”vähän kuin paluuta yhteisölliseen elämään, mutta urbaanin elämän ehdoilla ja "sukulaisensakin" saa valita itse. :) Että jokaisen ei tarvitsisi perustaa sitä pientä yksinäistä piiriään lapsineen, autoineen ja taloineen ja sulkeutua sen sisään.”

Kannattaa kehittää erilaisia projekteja ja kuuluttaa ajatuksistaan muillekin, jotta löytyisi sopiva asunto, vuokralaisia ja vuokranantaja (tai mitä sitten hakeekin). Sitähän voi ottaa vaikka yhteyttä paikallislehtensä toimittajaan ja ehdottaa jutuntekoa, jossa peräänkuulutetaan samanhenkisiä ihmisiä.

Kannattaa googlettaa esimerkiksi sanoja ”ekokylä”, ”yhteisökylä”, ”yhteisöasuminen” jne.

Tampereella on aivan ihana Annikinkadun kortteli, jossa yhteisöasuminen on onnistunut tosi hyvin. Kaikilla on omat asunnot mutta yhteinen korttelipiha, yhteisöllinen elämäntapa ja vilkasta kulttuuritoimintaa. Tämä mahtava kortteli haluttiin purkaa maan tasalle! Onneksi asukkaat olivat päättäväisiä ja vastustivat purkua. Se on ollut varmasti pitkä ja uuvuttava prosessi. Kuitenkin talovanhuksen puolustaminen on tuonut näille ihmisille samalla tärkeää elämäntarkoitusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. He ovat puolustaneet, ei vain talovanhusta, vaan koko arvomaailmaa, jota kortteli edustaa. 

Ei pidä seurata passiivisena kuinka elinympäristö tuhoutuu jatkuvien rakentamis- ja luonnon hävittämishankkeiden takia, vaan kannattaa vaikuttaa ja ottaa kantaa! Se on yksi tapa irrottautua oravanpyörästä: lakata olemasta passiivinen elämän sivustakatsoja.

Oravanpyörähän on usein tarkoituksetonta juoksemista kaiken epämääräisen perässä. Ei jää aikaa vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin. Elämänahdistusta helpottaa, kun meillä on jokin selkeä tavoite ja unelma. Elämäntarkoitus. Kaikki on mahdollista, kun vain käymme sitä päin ja teemme joka päivä itsellemme tärkeitä asioita.

Oravanpyörästä hyppääminen on ennen kaikkea päänsisäinen hyppy.

Kukaan ei ole sanonut, että elämän yksinkertaistaminen olisi aina helppoa. Yksinkertaisuuden saavuttaminen/oravanpyörästä hyppääminen (tai miksi sitä nyt kutsuukaan) vaatii usein monimutkaisia asioita. Usein elämänratkaisu halutaan heti, vaivatta, mistään luopumatta tai kompromisseja tekemättä. Sellaista valmispakettia ei tietenkään ole olemassakaan. Nykymaailmanmeno on vain opettanut meidät haluamaan ja saamaan kaiken mieluiten heti eikä vasta huomenna tai muutaman vuoden päästä. On hyväksyttävä, että elämänmuutokset vievät aikaa.

Saan paljon lukijakirjeitä, jossa ihmiset luettelevat erilaisia syitä miksi he eivät voi muuttaa elämäänsä. ”Kyllä muuten muuttaisin elämääni, mutta kun…” Me ihmiset olemme mestareita kehittämään esteitä ja syitä miksi emme voi muuttua. 

Jos hakisimme samalla intohimolla syitä miksi asiat olisivat mahdollista, elämämme olisi paljon onnellisempaa. Olemme urautuneita tietynlaiseen ajatteluun. Olemme myös mukavuudenhaluisia. Joskus on olevinaan turvallisempaa pysyä vanhassa, kuin kantaa vastuuta elämästään ja hakea pelottavia muutoksia. Siksi haemme innokkaasti ”mutta kun” -syitä oikeuttaaksemme tekemättömyytemme.

Kun pysymme kotelossamme, meidän ei tarvitse tuntea ”kuolemanpelkoa”. Mutta ei meistä sitten perhostakaan tule.

Usein kysytyt kysymykset osa 1

Minäkin haluaisin muuttaa maalle, mutta en halua ryhtyä erakoksi.

”Oravanpyörästä hyppäämiseksi” ei tarvitse muuttaa erakoksi keskelle erämaata. Ei tarvitse edes muuttaa maalle. Jos kuitenkin muuttaa maalle, ei silti tarvitse ryhtyä erakoksi. En tiedä mistä tämä käsitys tulee. Ehkä siitä, että maallemuuttajat ovat usein mietiskelevää, pohdiskelevaa ja yksinviihtyvää sakkia. Mitä sosiaalisempi ihminen, sen helpompaa oravanpyörästä hyppääminen on (talkooapu, vaihdantatalous, kylätoiminta, naapuriapu jne.).

Ihanaa, minäkin haluaisin pyrkiä tuohon, että olisin mahdollisimman omavarainen, mutta en osaa mitään tarvittavia taitoja.

Omavaraisuus-ajatukset saattavat lannistaa, kun miettii mitä kaikkea pitäisi oppia. Omavaraisuuden lisääminen vaatii paljon aikaa, sinnikkyyttä ja opettelua. En ole omavarainen. Siihen en pysty, enkä sitä yritäkään. Olen vain jossain asioissa omavarainen ja se riittää. Esimerkiksi suurin menoeräni on edelleen ruoka, vaikka kasvatan sitä paljon. Kymmenen vuotta sitten en tiennyt mitään ruoan alkuperästä, kasvattamisesta, materian kierrosta tai luonnon kiertokulusta. En osannut pitää kirvestä kädessä, en tunnistanut sieniä, en osannut säilöä jne. Mutta siinä se ihanuus piileekin. On niin paljon kaikkea uutta ja mielenkiintoista minkä voi oppia! Elämä on yhtäkkiä täynnä uusia mahdollisuuksia ja innostavia asioita. Kaikkea voi kokeilla ja sitten voi miettiä kuinka omavaraiseksi haluaa. Mikä tuntuu kiehtovalta, mitä jaksaa tehdä, mikä on järkevämpää hankkia toiselta.

On helposti takaisin oravanpyörässä, jos haluaa tehdä kaiken alusta saakka itse.

Joku haluaa elää ilman sähköä, kantaa vedet kaivosta ja kasvattaa pellavansa, josta valmistaa vaatteensa ja pitää kotieläimiä. Jos ajattelee vain omavaraisuuden äärilaitaa, voi hyvä startti tyrehtyä alkuunsa. Minulla on paljon moderneja mukavuuksia ja olen vain osittain omavarainen.

Miten talvella pärjää kylmyydessä? En minä ainakaan haluaisi elää niin kuin sata vuotta sitten, että sisälle on kannettava vesi, on lämmitettävä sauna, jos haluaa peseytyä ja käytävä ulkohuussissa.

Katso edellinen vastaus. Kyse ei ole köyhyydestä, kituuttamisesta, epämukavuudesta ja ankeasta elämäntavasta, vaan vapaudesta ja valinnoista. Mistä asioista olet valmis maksamaan ja mistä et? Kuinka paljon haluat tehdä kodin ulkopuolista työtä? Kuinka paljon haluat? Mistä olet valmis ”luopumaan” ollaksesi vapaampi? Yksinkertaiset, ekologiset valinnat ovat usein edullisimpia.

Uskon, että tämän tapaisten kysymysten taustalla on tiedostamattomia pelkoja. Säikäytämme itsemme. 

Haluaisimme hidastaa elämän tahtia, mutta pelotamme itseämme saavuttamasta onneamme luomalla virheellisiä mielikuvia. Pelkäämme puutetta ja niukkuutta, vaikka yksinkertaisempi elämä on rikasta ja yltäkylläistä. Meille on muodostunut tietynlaiset käsitykset siitä mitä on hyvinvointi – ja meiltä on karannut mopo käsistä. Perustarpeet ovat muuttuneet itsestään selviksi ja turhanpäiväiset asiat välttämättömyydeksi. Ihmisillä tuntuu olevan tapana tehdä kaikkensa (=luovat itselleen pelkoja ja mielikuvia), jotta he eivät saavuttaisi onneaan.

Miksi aina pitää muuttaa maalle, että pääsee oravanpyörästä? Minulla ei ainakaan ole mitään mahdollisuuksia maalle muuttoon.

Monet ajattelevat, että maalle muutto olisi ainoa tapa hypätä oravanpyörästä. Näin ei todellakaan ole. Oravanpyörästä hyppääminen on lähinnä elämän yksinkertaistamista. Se onnistuu kaupungissa yhtä hyvin.

Karsitaan turha aika-, energia- ja rahanhukka pois ja saadaan tilaa omille tavoitteille ja intohimoille. Liian usein lähdemme hakemaan ratkaisuja itsemme ulkopuolelta (=on muutettava maalle, oltava paljon rahaa tai taitoja, joita ei vielä ole). Meillä on usein jo tässä hetkessä paljon resursseja, emme vain tahdo nähdä niitä. 

Katsele nykyistä kotiasi. Mitä mahdollisuuksia se tarjoaa? Onko kotisi turhan suuri? Pärjäisitkö pienemmässäkin? Voisitko kääntää nurmikkosi nurin niskoin ja perustaa tilalle kasvimaan ja unelmapuutarhan? Voisitko pyöräillä töihin? Käydä harvemmin ostoksilla? Ratkaisut ovat monesti aivan nenämme alla, emme vain näe niitä.

Ai sä olet sellainen downshiftaaja, sehän on muotia nyt. Mitä tästäkin maailmanmenosta tulisi, jos kaikki ryhtyisivät lepäämään laakereillaan ja hyppäisivät oravanpyörästä? (tai)

Minä en ainakaan tietäisi mitä tekisin päivät pitkät, jos olisin työtön, miten pääsisin aamulla sängystä ylös?

Elämäntapani ei ole muotioikku, vaan tapa yksinkertaistaa ja elää kestävämmällä tavalla. Oravanpyörästä hyppääminen ei tarkoita laakereilla lepäämistä. Se ei myöskään tarkoita työttömyyttä, työttömyyskorvauksilla tai sosiaaliavustuksilla elämistä tai elämän lyömistä läskiksi. Minulle ”oravanpyörästä hyppääminen” tarkoittaa oravanpyörän vauhdin hidastamista niin, että minä hallitsen elämääni eivätkä ulkopuoliset tekijät. 

Synonyymeja voisivat olla vapaaehtoinen vaatimattomuus, yksinkertaistaminen, asioiden tekeminen itse ostamisen sijaan, kriittinen kuluttaminen, hidastaminen, leppoistaminen, kohtuullistaminen, omavaraisuuden lisääminen, parempi elämänhallinta, luonnonmukaisempi elämäntapa ja niin edelleen. 

Tällainen elämäntapa on leppoisampaa, luovaa ja vapaata, mutta se vaatii kuitenkin valtavasti itsekuria, selkärankaa, luonteenlujuutta ja uskoa itseen – ja paljon työtä. Työnteko tapahtuu kuitenkin omilla ehdoilla, omaan tahtiin ja omilla arvoilla, jolloin työ ei tunnu väkinäiseltä puurtamiselta, vaan mielekkäältä kokonaisvaltaiselta elämältä. Ei ole erikseen työaikoja, vapaapäiviä tai lomapäiviä, vaan töitä tehdään vähän väliä ja kokoajan mukavien ja rakkaiden asioiden parissa.