Pöllöt putkaan – valtio laiminlyö hädässä olevien luonnoneläinten hoidon

Viime päivinä on uutisoitu jättiläispandoista. Kiina lainaa pandoja miljoonan dollarin vuosihintaan ja nyt maa- ja metsätalousministeriö keskustelee Suomen suurimpien eläintarhojen johtajien kanssa mahdollisuudesta sijoittaa jättiläispandoja suomalaiseen eläintarhaan. Mitähän ne seuraavaksi keksivät ja mitähän se vaatisi, että Suomen luonnonvaraisten eläinten hoito saataisiin oikealle tolalle? 

Kerron Toisinnäkijän päiväkirjassa miten moni luontoon liittyvä asia on sattumanvaraista ja koordinoimatonta. Kansalaiset joutuvat paikkaavat tilanteita parhaan kykynsä mukaan, kun viranomaiset suunnittelevat jotain aivan muuta. 

Seuraava tekstipätkä jätettiin Toisinnäkijän päiväkirjasta pois (koska teksti oli liian raporttityylistä ja irrallaan muusta kokonaisuudesta). 
Teksti osoittaa millä tolalla luonnoneläinten hoito Suomessa on.

                                              ****

 23. lokakuuta 2009

Juttelin tänään erään eläinsuojeluvalvojan kanssa puhelimessa. Hämmästyin, kun hän kertoi, että eläinsuojeluvalvojan työ on vapaaehtoistyötä eikä siitä makseta palkkaa. Suomen luonnonsuojelulain neljästoista pykälä velvoittaa valtion hoitamaan loukkaantuneita eläimiä. Eläinsuojeluvalvojien tekemä työ kuuluisi eläinsuojelulain mukaan viranomaisille, mutta resurssipulan vuoksi he eivät kaikkia tapauksia hoida. Esimerkiksi rauhoitetuille nisäkkäillemme kuten siileille, lepakoille tai yleensäkään luonnonvaraisille loukkaantuneille eläimille ei ole olemassa hoitolaa.

Eläinsuojeluvalvoja sanoi, että maahamme tarvittaisiin eläin- ja lintuhoitoloiden verkosto, jossa hoitoloita olisi ainakin yksi vanhaa lääniä kohti. Hoitolat saisivat valtiolta korvamerkittyä rahaa. Suomessa ei ole kuulemma ollenkaan alan koulutustakaan. Eläinsuojeluvalvoja on oppinut kaiken kokemuksen kautta. Hän aloitti vapaaehtoisen eläinsuojelutyön 1980-luvun lopulla, kun joku mummo soitti, että ikkunaan lensi helmipöllö. Eläinsuojeluvalvoja asui silloin kerrostalossa ja hän hoiti linnun kuntoon parvekkeellaan. Kysyin, asuuko hän nyt sitten maatilalla.

– En vaan lähiössä tuhannenkahdensadan neliön tontilla.

Tuo ajatus huvitti minua jotenkin suunnattomasti. Hyvä Suomi.

Eläinsuojeluvalvojalla on muutama häkki pihan perällä, ja hän sanoi, että hänellä on aina hyvä olo, kun häkit ovat tyhjät, silloin hän tietää että eläimillä on hyvä olla ja hänellä aikaa perheelleen ja muulle elämälleen.

Hän hoitaa vain eläinten akuutteja vaivoja. Krooniset vaivat hoidetaan Ranuan, Ähtärin ja Korkeasaaren eläintarhoissa tai Heinolan lintutarhassa; tarhoilla on eettinen velvollisuus ottaa loukkaantuneet eläimet vastaan. Kaikkia eläimiä ne eivät kuitenkaan vastaanota.

Eläinsuojeluvalvoja hoitaa keskimäärin sataviisikymmentä eläintä vuodessa. Siitä tulee vähintään kolmentuhannen euron kulut. Kaupungilta tai valtiolta hän saa korvausta lintujen noutomatkoista. Hän maksaa omasta pussistaan eläinlääkärin ja hoitajien palkat, eläinten lääkkeet ja ruoan. Valtio ei siis ole järjestänyt laissa säädettyä hädässä olevien eläinten hoitoa.

Hän kertoi, että koti- ja maatalouseläinten eläinsuojeluvalvojia on huomattavasti enemmän kuin luonnonvaraisten eläinten hoitajia. Luonnonvaraisten eläinten hoito ei kuulemma kiinnosta ihmisiä samalla tavalla kuin kissojen ja koirien hoito. Hän sanoi, että kontrasti tosi-tv:n ulkomaisten eläinpoliisiohjelmien, joissa mennään hienoilla uusilla autoilla ja varusteita on vaikka minkälaisia, ja Suomen välillä on suuri. Pahimmillaan hänen puhelimensa soi neljältä aamuyöstä ja soittaja kertoo, että kaksi huuhkajaa on pulassa, ne ovat ilmeisesti ottaneet ketun kanssa yhteen. Eläinsuojeluvalvoja opastaa poliisia pyydystämään pöllöt haavilla ja viemään putkaan. Hän hakee ne sitten aamulla.

Kerran hänelle soitettiin loukkaantuneesta viirupöllöstä. Kun hän oli päässyt paikan päälle, kahdeksan palomiestä oli seisonut kiltisti rivissä hätääntyneen ja vihaisen pöllön edessä. Kukaan ei ollut osannut eikä uskaltanut tehdä mitään. Eläinsuojeluvalvoja oli sitten siinä hetkessä opastanut linnun käsittelyä, näyttänyt mitä tehdään ja selittänyt mitä ei tehdä. Palomiehet olivat olleet todella tyytyväisiä oppiessaan näitä taitoja. Eläinsuojeluvalvoja kuulemma mielellään opettaa. Tärkeää on, että eläin saisi avun nopeasti eikä hänen tarvitsisi lähteä hakemaan eläimiä kaukaa tai herätä keskellä yötä puhelinsoittoihin, eikä palomiesten tarvitsisi odottaa häntä vaan he osaisivat toimia. Palomiesten pitäisi pelastaa eikä teloa eläimiä.

Kysyin, onko hänellä lapsia, kuka hänen toimintaansa jatkaa. Ei tietoa. Hänen 17-vuotias lapsensa osaa kuulemma käsitellä eläimiä hyvin, mutta hän ei ole ehkä kiinnostunut eläinsuojeluvalvojan vapaaehtoistehtävistä.

Kun edelleen mietin hänen toimintansa rahoitusongelmaa, hän sanoi:

– En minä itselleni rahaa halua. Olen silleen ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen ja maksan ne laskut mitä tulee. Mitä minä hartaasti toivoisin on, että valtio tekisi mitä sen kuuluu tehdä ja Suomeen saataisiin koulutusta ja verkostoa ja mentäisiin esimerkiksi Iso-Britanniaan opiskelemaan villieläinten käsittelyä ja hoitoa.

Kysyin häneltä kehen pitäisi ottaa yhteyttä, että asiaa lähdettäisiin viemään eteenpäin.

– Ei aavistustakaan! hän puuskahti.

Mitäpä emme tekisi rakkaudesta luontoon

Siilit tulivat viikko sitten. Nipaksi kutsumani siili olikin nimeltään Nepa! Lyhenne sanasta neulapallo. Aikamoisia neulapalloja Nepa ja Urmas kieltämättä olivatkin. Eläintensuojeluvalvoja Marija Wallden laittoi hanskat käteensä ennen kuin nosti siilit kuljetuslaatikoista. Varovasti kokeilin siilin piikkejä. Aikamoisia! Piikit ovat järjestyksessä mutta samalla aivan sikin sokin, joustavia ja samalla niin kovia.

Marija laski siilit häkkeihin ja pistimme rakentamamme majat niiden päälle. Marija oli ottanut siilien vanhaa pesämateriaalia mukaan, että edes joku asia tuoksuisi tutulta. Jätin siileille ruokaa ja palasin hämärän tullen katsomaan tilannetta.

Siilit ovat yöaktiivisia. Sopii minulle. Öisin kävellessäni häkkejä kohti taskulampun valossa, siilit alkoivat putputtaa, jupista ja mutista. Ihan kuin niitä olisi ottanut ankarasti päähän. Hoksasin mistä Milla Paloniemi on saanut inspiraationsa Kiroileva Siili -sarjakuvaansa. Siilit aivan kuin jurputtivat ja kiroilivat. Nepan tyyli oli pysähtyä, mennä palloksi, putputtaa ja sähistä. Urmas sen sijaan otti mieluummin jalat alleen ja pinkoi majaansa.

Kun siilien eteen tökkäsi kastematoja ja etanoita, putputus loppui kuin seinään, piikkipallo aukesi ja nenä alkoi käydä, sitten armottomalla tuhinalla ja maiskutuksella matoa ja etanaa naamariin. On ne melkoisia otuksia! Ei voinut kuin nauraa. Samalla kannoin huolta ymmärtävätkö veikkoset mennä unten maille ja onko rakentamamme keinotekoinen ympäristö sopiva niiden talvehtimiseen.

Molemmat siilit tulivat Marijan hoitoon aivan pieninä. Ne oli löydetty tien varrelta liiskaantuneen emon ja muun poikueen vierestä. Autolla oli ajettu niiden päältä. Nepa ja Urmas olivat jääneet orvoiksi. Nepa löytyi Lempäälästä ja painoi silloin vain 107 grammaa.  Urmas on Satakunnan puolelta Porista. Marija oli syöttänyt niitä alkuun jopa kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden ja pitänyt niitä lämpimänä lämpömaton ja lämpökivien avulla.

Nyt Nepa painoi 1036 grammaa ja Urmas 986 grammaa. Nepa meni talviunille viime maanantaina, päivää Urmasta ennen. Häkeille on muodostunut jo kunnon polku, kun olen juossut katsomassa näkyykö siilejä ja ovatko ruokakipot tyhjentyneet. Uskottava se on, että ne ovat painuneet unten maille. Tuntuu oudolta, kun niitä ei näy. Aivan kuin ne olisivat karanneet tai kuolleet. Toivottavasti talvehtiminen onnistuu!

Uskomattomin juttu, jonka olen oppinut tässä matkan varrella, on se että eläinsuojeluvalvonta on vapaaehtoistyötä! Luonnonsuojelulaki velvoittaa, että loukkaantuneita eläimiä pitää hoitaa, mutta Suomessa ei ole loukkaantuneiden eläinten hoitoloita eikä siitä makseta näille eläinsuojeluvalvojille yhtään mitään. Eläimet hoidetaan vapaaehtoisten voimin, heidän kustannuksellaan ja heidän kodeissaan.

Pyhtäällä on lintuhoitola ja Heinolassa lintutarha. Siinä se. Ne sijaitsevat eteläisessä Suomessa. Eikö eläinhoitolaverkostoja pitäisi olla valtion puolesta ympäri Suomea? Ranuan, Ähtärin ja Korkeasaaren eläintarhat, yksityiset yritykset, ovat ottaneet loukkaantuneita eläimiä vastaan eettisistä syistä, vaikkei se aina ole kannattavaa. Eläimistä tulee kuluja: eläinten hakeminen, eläinlääkärin ja hoitajien palkat, eläinten lääkkeet, ruoka, häkit, aidatut alueet, varusteet jne.

Tosi-tv:stä voi seurata ulkomaiden eläinpoliisiohjelmia, jossa varusteita on joka lähtöön. Suomessa jonkun vapaaehtoisen eläinsuojeluvalvojan, esimerkiksi Marijan, puhelin voi soida keskellä yötä. Joku ilmoittaa, että täällä on eläimellä hätä. Viilieläinten käsittelyä ei moni maallikko osaa. Siinähän lähdet sitten hakemaan eläimiä ties mistä kaukaa hyvää hyvyyttäsi (vaikka aamulla olisi töihin lähtö) omalla kustannuksellasi, omalla ajallasi ja kuntoutat villieläimen. Kaikki vain rakkaudesta luontoon.

On käsittämätöntä, että hädässä olevien eläinten hoitoa ei ole järjestetty valtion toimesta.
Kuuletko jupinaa, mutinaa ja putputusta? Tällä kertaa se on Kiroileva Kaarina.