Alhonlahden uutisia

Kävin tänään kirkonkylällä ja poikkesin kahvilassa kahvilla. Kahvilan pöydällä oli päivän sanomalehti. Huomasin vasta sanomalehden nähtyäni etten ole edes kaivannut sanomalehteä laitettuani sen tauolle pari viikkoa sitten. Otin lehden selatakseni sitä mutta päätinkin antaa olla. Etusivun otsikot kertoivat Tavasen tekopohjavesihankkeesta ja kuinka Niinistön valtiovierailu Ruotsiin oli kuin satua. Ei jaksa. Maailma menee menojaan, luen minä uutisia tai en. Tulisin vain pahalle päälle. Harvoin lehdissä on mukavaa luettavaa.

Paljon parempia uutisia kuuluu Alhonlahdesta. Olin eilen iltapäivällä oksia silppuamassa, kun kuulin pikkulintujen varoitushuudon. Terästin katsettani. Varpushaukka lensi kohti pohjoista, naakkapariskunta kohti itää. Naakat ja haukka kohtasivat pellon yläpuolella ja lensivät hetken vierekkäin ennen kuin lähempänä oleva naakka tajusi tilanteen ja teki väistöliikkeen. Liian myöhään. Haukka iski ja osui. Naakka valitti ääneen ja molemmat linnut tippuivat kasvimaalle kompostin taakse. En nähnyt niitä, mutta taistelu jatkui ja alakynteen jäänyt naakka äänteli. Välillä kompostin takaa viuhahti haukan siipi. Sitten hiljaisuus. Varpushaukka onnistui.

Iloitsin varpushaukan puolesta. Naakka oli haukalle varmasti elintärkeä saalis ja iso ateria, jolla pärjäisi pitkään. Varpushaukka viipyili kompostin takana, joten päätin lähteä hakemaan sisältä kameraa. Jonkin ajan päästä varpushaukka lähti liikkeelle matalalla lentäen, saalis oli painava. Se lensi ojan vieressä kasvavaan pajupensaaseen maahan, suojaisampaan paikkaan ruokailemaan. Yritin tietysti pysyä kameran kanssa vauhdissa siinä onnistumatta. (Hah haa! Nyt Tapsa L:ää naurattaa... Sininen nuoli osoittaa haukan pyrstöä.) 

Ellei tietäisi ei heti tajuaisi, että musta viiru on varpushaukan naakkapaketti. Hih.

Jätin oksien silppuamisen ja jäin odottamaan milloin haukka saisi ruokailtua. Ehkäpä onnistuisin saamaan paremman otoksen. En nähnyt haukkaa mutta tiesin sen olevan puskan juurella. Naakkapuolisokin tiesi sen. Naakat ovat pariuskollisia ja elävät saman kaverin kanssa koko elämänsä. Naakkapuoliso kaarsi haukan ruokailupaikan yllä ja – kyllä – valitti.

Olen kuullut paljon naakkojen ääntelyä näinä vuosina kun olen asunut naakkojen naapureina mutta tällaista ääntä en koskaan. Se oli vaikerrus, jossa oli samaan aikaan surua mutta taustasävynä jotenkin väistämättömän hyväksyvä ääni kuin ”nyt se sitten tapahtui”. En saa sitä ääntä korvistani, mutten osaa sitä sen paremmin kuvaillakaan. Lintutieteelliset tutkijat eivät saisi päätäni kääntymään, etteikö naakka tuntenut menetystä. 

Naakka kaarteli pitkään pajupuskan yllä ja vaikersi.

Kuolema on luonnossa aina läsnä, se on olennainen osa kaikkea. Me ihmiset tahdomme unohtaa tämän. Kuvittelemme olevamme kuolemattomia ja elämme kuin meillä olisi toinen elämä varalla. 

Odotellessani haukkaa, näin taivaalla Alhonlahden kevään ensimmäisen sääksen! (Epätarkan ja tumman kuvan myötä terveisiä Masallekin, joka vinkkasi sääksikamerasta.) 

Kyllä mä vielä joku päivä opin kuvaamaan ja sääksi näyttäytyy läheltä aurinkoisena päivänä...

Sitten Ansa ja Ikonen (laulujoutsenpariskunta joka pesii rannallamme) ajoivat neljä joutsenta pois reviiriltään ja kurjet tanssivat pellolla toisilleen. (Siitä en valitettavasti saanut kuvaa.)

Tunti kului lumisateessa ja tuulessa. Haukka jatkoi ruokailuaan. Tuli kylmä, annoin periksi ja lähdin lämmittämään saunaa. 

Illalla, kun oli vielä valoisaa, kiersin ojalle katsomaan haukan ruokailupaikkaa.  Kaikki oli syöty, vain sulkia oli jäänyt. Kävin samalla tarkistamassa (kuten viimeiset kolme viikkoa) olisivatko siilit voineet herätä talviuniltaan. Toinen oli! Voi hurraa!  Olen vaivihkaa varustanut itseäni sen varalta, että siilit eivät välttämättä ole selviytyneet talvesta. Kiikutin siilille ruokaa (olikohän tämä Nepa?) Aamulla kippo oli melkein tyhjä. Toisesta siilistä ei ole merkkiä, ainakaan toistaiseksi.

Eilisen illan ja tämän päivän mittaan on selvinnyt, että kuollut naakka oli talomme vieressä pesinyt. Naakat aloittivat pesinnän viime lauantaina. Nyt pesällä ei ole ollut mitään liikettä eikä toinen naakka ollut vartioimassa puolisonsa haudontaa, kun kuljemme ovissa (pesään matkaa talostamme noin 10 metriä).

Kolopuu on toistaiseksi vapaana. Tuleeko siihen telkkä vai toinen naakkapariskunta? Koska veneväylä sulaa, että sääksi saa saalistaa kalaa? Milloin näen kurkien tanssin seuraavan kerran (vaiko enää koskaan)? Milloin Ansa ja Ikonen alkavat rakentaa pesäkekoaan?  Onko toinen siili hengissä?

Vain nämä ovat tärkeitä uutisia. En aio käyttää aikaani miettiäkseni talouden syöksylaskua tai päättäjien aivottomuutta. Mietin mieluummin naakan erikoista huutoa, varpushaukan täysinäistä vatsaa ja itken ilosta kun pieni siili kurkistaa lehtikasan alta.

Kuka muistaa Amerikan kirjeenvaihtajan, jonka uutiskatsaukset päättyivät aina samoihin sanoihin: ”Täällä Aarne Tanninen, Washington”? Olen sitä mieltä, että kaikki hyötyisivät mediapaastosta. Tarvitsemme vähemmän ikäviä, draamanhakuisia otsikoita ja enemmän iloisia ja mieltämme hyvällä tavalla askarruttavia luontouutisia ja -kokemuksia.  

"Täällä Kaarina Davis, Alhonlahti."

Mitäpä emme tekisi rakkaudesta luontoon

Siilit tulivat viikko sitten. Nipaksi kutsumani siili olikin nimeltään Nepa! Lyhenne sanasta neulapallo. Aikamoisia neulapalloja Nepa ja Urmas kieltämättä olivatkin. Eläintensuojeluvalvoja Marija Wallden laittoi hanskat käteensä ennen kuin nosti siilit kuljetuslaatikoista. Varovasti kokeilin siilin piikkejä. Aikamoisia! Piikit ovat järjestyksessä mutta samalla aivan sikin sokin, joustavia ja samalla niin kovia.

Marija laski siilit häkkeihin ja pistimme rakentamamme majat niiden päälle. Marija oli ottanut siilien vanhaa pesämateriaalia mukaan, että edes joku asia tuoksuisi tutulta. Jätin siileille ruokaa ja palasin hämärän tullen katsomaan tilannetta.

Siilit ovat yöaktiivisia. Sopii minulle. Öisin kävellessäni häkkejä kohti taskulampun valossa, siilit alkoivat putputtaa, jupista ja mutista. Ihan kuin niitä olisi ottanut ankarasti päähän. Hoksasin mistä Milla Paloniemi on saanut inspiraationsa Kiroileva Siili -sarjakuvaansa. Siilit aivan kuin jurputtivat ja kiroilivat. Nepan tyyli oli pysähtyä, mennä palloksi, putputtaa ja sähistä. Urmas sen sijaan otti mieluummin jalat alleen ja pinkoi majaansa.

Kun siilien eteen tökkäsi kastematoja ja etanoita, putputus loppui kuin seinään, piikkipallo aukesi ja nenä alkoi käydä, sitten armottomalla tuhinalla ja maiskutuksella matoa ja etanaa naamariin. On ne melkoisia otuksia! Ei voinut kuin nauraa. Samalla kannoin huolta ymmärtävätkö veikkoset mennä unten maille ja onko rakentamamme keinotekoinen ympäristö sopiva niiden talvehtimiseen.

Molemmat siilit tulivat Marijan hoitoon aivan pieninä. Ne oli löydetty tien varrelta liiskaantuneen emon ja muun poikueen vierestä. Autolla oli ajettu niiden päältä. Nepa ja Urmas olivat jääneet orvoiksi. Nepa löytyi Lempäälästä ja painoi silloin vain 107 grammaa.  Urmas on Satakunnan puolelta Porista. Marija oli syöttänyt niitä alkuun jopa kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden ja pitänyt niitä lämpimänä lämpömaton ja lämpökivien avulla.

Nyt Nepa painoi 1036 grammaa ja Urmas 986 grammaa. Nepa meni talviunille viime maanantaina, päivää Urmasta ennen. Häkeille on muodostunut jo kunnon polku, kun olen juossut katsomassa näkyykö siilejä ja ovatko ruokakipot tyhjentyneet. Uskottava se on, että ne ovat painuneet unten maille. Tuntuu oudolta, kun niitä ei näy. Aivan kuin ne olisivat karanneet tai kuolleet. Toivottavasti talvehtiminen onnistuu!

Uskomattomin juttu, jonka olen oppinut tässä matkan varrella, on se että eläinsuojeluvalvonta on vapaaehtoistyötä! Luonnonsuojelulaki velvoittaa, että loukkaantuneita eläimiä pitää hoitaa, mutta Suomessa ei ole loukkaantuneiden eläinten hoitoloita eikä siitä makseta näille eläinsuojeluvalvojille yhtään mitään. Eläimet hoidetaan vapaaehtoisten voimin, heidän kustannuksellaan ja heidän kodeissaan.

Pyhtäällä on lintuhoitola ja Heinolassa lintutarha. Siinä se. Ne sijaitsevat eteläisessä Suomessa. Eikö eläinhoitolaverkostoja pitäisi olla valtion puolesta ympäri Suomea? Ranuan, Ähtärin ja Korkeasaaren eläintarhat, yksityiset yritykset, ovat ottaneet loukkaantuneita eläimiä vastaan eettisistä syistä, vaikkei se aina ole kannattavaa. Eläimistä tulee kuluja: eläinten hakeminen, eläinlääkärin ja hoitajien palkat, eläinten lääkkeet, ruoka, häkit, aidatut alueet, varusteet jne.

Tosi-tv:stä voi seurata ulkomaiden eläinpoliisiohjelmia, jossa varusteita on joka lähtöön. Suomessa jonkun vapaaehtoisen eläinsuojeluvalvojan, esimerkiksi Marijan, puhelin voi soida keskellä yötä. Joku ilmoittaa, että täällä on eläimellä hätä. Viilieläinten käsittelyä ei moni maallikko osaa. Siinähän lähdet sitten hakemaan eläimiä ties mistä kaukaa hyvää hyvyyttäsi (vaikka aamulla olisi töihin lähtö) omalla kustannuksellasi, omalla ajallasi ja kuntoutat villieläimen. Kaikki vain rakkaudesta luontoon.

On käsittämätöntä, että hädässä olevien eläinten hoitoa ei ole järjestetty valtion toimesta.
Kuuletko jupinaa, mutinaa ja putputusta? Tällä kertaa se on Kiroileva Kaarina.

Siileille koti

”Mitä Alhonlahden syksyyn kuuluu?”, ystäväni kysyi ja jatkoi: ”Kävinkin kotisivuillasi ja ainakin valkosipulin istutuspuuhissa olet ollut (…) Me olemme saaneet ihailla pihassa punatulkkuja ja isoja tilhiparvia, onpa siilikin tehnyt "ryteikköiseen" kukkapenkkiimme talvipesän. Pitäisiköhän siihen laittaa vielä lisää lehtiä päälle suojaksi?

Ihan samoissa puuhissa täällä. Aloitin lintujen talviruokinnan ja olen seurannut mm. punatulkkuja ja tiaisia. Tilhet ja rastaat kävivät popsimassa marjat pihlajista ja kuinka ollakaan siiliasia on täälläkin ajankohtainen.

Kuulin viikonloppuna, että kaksi siiliä odottaa talvehtimispaikkaa. Siilit ovat olleet kesän sastamalaisen eläinsuojeluvalvojan Marija Walldenin hoidossa eivätkä siilit, Nipa ja Urmas, meinaa tajuta painua talviunille. Jos ne vapautettaisiin nyt luontoon, ne lähtisivät seikkailemaan ympäriinsä tutkien ympäristöään ja hakien talvehtimispaikkaa kuluttaen arvokasta ja hartaasti hankittua vararavintoaan.

Nuorten siilien talvehtiminen ei suju yleensä kovin auvoisasti. Kuolleisuus on jopa 50 %. Joten tarjouduin siilien sijaisäidiksi ja olen siitä asti kehitellyt hallittua talvehtimispaikkaa siileille. Olen kerännyt sammalta, lehtiä ja muun muassa etanoita ja sieniä. (Juu, siilit saavat suppilovahveroita! Hih hii!). Siinäpä se aika on mukavasti hurahtanut metsässä sienien ja kasvimaalla etanoiden perässä kontatessa. Siileille rakentamamme talot sopisivat kokonsa puolesta vaikka haltijatontuille.

Nyt on siis kaikki valmista siilien tulla. Jännittävää! Toivotaan, että Nipa ja Urmas selviävät hyvin muuttosokista ja tajuavat mennä pian unten maille. Keväällä aitaukset puretaan ja ne saavat mennä minne tykkäävät. Kaiken tarkoituksena on palauttaa terveet siilit luontoon. Toivon, että ne jäisivät tontillemme ja saisivat poikasia. (Nipa ja Urmas eivät ole sukua toisilleen ja Nipa on nimestään huolimatta naaras.)

Mitä tulee ystäväni kysymykseen siilien talvipesän peittelyyn lehdillä, siitä vain kaikin mokomin! Kaikki mikä edesauttaa pakkasen poissa pysymistä pesästä on siilille kotiin päin. www.siilikiikarissa.fi sivuilta löytää paljon tietoa siileistä ja talvipesien rakentamisesta. Onpa sellainen yhdistys olemassa kuin Suomen siiliyhdistys ry.

Tervetuloa Nipa ja Urmas! Teitä odotetaan!