Ilman petolintuja pikkulinnuillamme menisi paljon huonommin

Aika ajoin kuulee ihmisten kauhistelevan petolintuja ja surkuttelevan pikkulintuja joiden kimppuun petolintu on käynyt. ”Kamala haukka höyhensi pikkulintua, sulat vaan lensivät.” Jotkut ihmiset jopa häätävät haukkoja pihoiltaan ja pitävät niitä kuin vihollisinaan.

Saalistajalinnut eivät ole pahoja eikä pikkulintujen kohtalo ole surkuteltava. Petolinnuilla on rankkaa – muutenkin kuin sen takia etteivät ihmiset ymmärrä niitä. Ruoka on työn takana. Pikkulinnut pitävät varoitusäänillään yhtä, niiden yllättäminen on vaikeaa. Pienikokoisen ja nopealiikkeisen saaliin saaminen pensaikosta on vaativaa. Saalistaja joutuu usein tekemään lukuisia turhia yrityksiä päivän mittaan ennen onnistumistaan. Talvisin varsinkin kun valoisaa aikaa on vähän, päiväsaalistajilla on kiire saada tarpeeksi ruokaa vähien valoisien tuntien aikana. 

Usein unohdetaan, että pikkulintuja on runsaasti suhteessa saalistajiin. Esimerkiksi talitiainen saattaa tehdä yhden kesän aikana kaksi poikuetta ja yli kymmenen poikasta. Petolinnut eivät joinakin vuosina pesi ollenkaan kylmyyden tai ravinnonpuutteen takia. Kun ne pesivät, niiden poikasten menehtymisprosentti on korkea. 

Pelkästään talitiaisia arvioidaan olevan Suomessa 1,5-2 miljoonaa, siihen kaikki muut pikkulintulajit + jyrsijät ym. "miljoonat" saaliseläimet päälle. Varpushaukkoja esimerkiksi arvioidaan olevan vain 11 000 ja kanahaukkoja vajaa 9 000. Isolepinkäinen kuuluu varpuslintuihin, mutta saalistaja se on sekin, niitä arvioidaan olevan 12–18 000 yksilöä.

Seurasin eräänä talvipäivänä ruokintapaikalla ollutta sairasta talitiaista. Pakkanen oli kova ja tintti pörhisti sulkiaan, yritti syödä, muttei pystynyt ja pompotteli vaan ruokintapaikalla edestakaisin. Talitiainen kärsi jostakin sairaudesta. On aina mahdollista, että tauti leviäisi toisiinkin lintuihin. Ilta oli tulossa ja tintti oli surkea. Sitten isolepinkäinen havaitsi sairastuneen ja nappasi sen. Tintin kärsimykset olivat ohi muutamassa silmänräpäyksessä. Eikä isolepinkäisen tarvinnut kärsiä nälkää. Kaikkia helpotti. Näin sen kuuluu mennä. Saalistajalinnut antavat eutanasian ja ylläpitävät näin myös toisten lintujen terveyttä. Ilman petolintuja pikkulinnuillamme menisi paljon huonommin. 

Tältä näyttää helpotus. Isolepinkäinen päästi talitiaisen kärsimyksistään ja esti muita lintuja sairastumasta.

Onneksi petolintujen ymmärtäjiäkin on. Kuuntelin talvella Kansanradiota. Sinne soitti mies jolla oli kukkoja vapaana pihalla ja kanahaukka oli saalistanut niistä yhden. Mies ei ollut yrittänytkään ajaa kanahaukkaa pois vaan katseli ikkunan läpi tapahtumien kulkua. Hän soitti Kansanradioon ihan vain jakaakseen kokemuksensa kuuntelijoiden kanssa kuinka uljaan näköinen kanahaukka oli lähietäisyydeltä.

Kuvien haukat ovat varpushaukkoja. Tällainen näky terassin aidalla on ilo.

Varpushaukan ja korpin kohtaaminen

Tänä viikonloppuna pihabongaillaan taas kun Birdlife Suomi järjestää vuotuisen lintujen tarkkailutapahtuman. Tapahtuman tarkoitus on saada ihmiset huomaamaan elinympäristönsä linnut ja luonnon. Se on tärkeä tavoite. Minun elämäni mullistui sillä hetkellä kun opin katselemaan ympärilläni olevaa luontoa. Luonnosta ja linnuista oppii joka päivä jotain uutta.

Tänä aamuna seurasin seuraavanlaista taivaan tapahtumaa: ensin korppi karkottaa varpushaukkaa...

 sitten asetelma on yhtäkkiä ylösalaisin = korppi lentää hetken selkä alaspäin tarkkaillessaan ja yrittäessään väistää haukkaa. 

Niin vain korppikin saa olla tarkkana varpushaukan kanssa, vaikka kokoeroa piisaa. 

Varpushaukalla riittää kunnianhimoa, ei se korppia varmaankaan saisi hengiltä, kun naakassakin on aika tekeminen.

Sitten korppi pääsi taas haukan taakse ja karkotti sen lopulta reviirinsä ulkopuolelle.

Kuvien laatu on vähän mitä sattuu, mutta se ei olekaan pointti vaan se, että saa tällaisia asioita seurata ja ikuistaa. Kannattaa pihabongailla joka ikinen päivä. 

Mehiläishaukan pesä tuoksuu hunajalle ja saunavihdalle

Kävin viime torstaina Viljakkalassa, jossa Vipu ry. järjesti petolintuillan seurojentalolla. Esitelmöijänä oli Mahnalan ympäristökoulun eläkkeelle jäänyt rehtori Hannu Järvinen. Oli pakko lähteä kuuntelemaan kokeneen lintuasiantuntijan käytännönläheistä esitelmää.

Hannu Järvinen on tehnyt vuosikymmenien aikana käsittämättömän kovan työn petolintujen hyväksi. Esimerkiksi tuulihaukka oli 80-luvulla harvalukuinen mutta Hannu on ripustanut yli 400 tuulihaukan pesäpönttöä kahdeksaan Pirkanmaan kuntaan. Pelkästään Hämeenkyrössä on 90 pönttöä latojen seinille ripustettuina. Hannun vuosien uurastamisen ansiosta tuulihaukkakanta on vahvistunut.  

Taitava lekuttelija. Tuulihaukka käyttää nimensä mukaisesti tuulta hyväkseen saalistaessaan. Tuulihaukka pysyy pitkiä aikoja paikoillaan ilmassa zoomaillessaan alapuolellaan pellossa vipeltäviä myyriä. Hyvänä myyrävuonna saattaa olla yli 300 myyrää hehtaarin alueella. Silloin tuulihaukat saavat paljon poikasia. Huonona myyrävuonna, kuten nyt, poikasia syntyy vähemmän. Kasvimaamme vieressä on hyvä myyräpaikka, koska siihen tuulihaukka pysähtyy aina lekuttelemaan. 

Hannu Järvinen kertoi päiväpetolinnuista:

• kanahaukoista,
• hiirihaukoista,
• varpushaukoista,
• nuolihaukoista,
• mehiläishaukoista
• ruskosuohaukoista  
• ja kalaan erikoistuneesta kalasääskestä.

Valokuvaesitelmän ohessa tuli opituksi uutta

• huuhkajista,
• viiru-,
• helmi-,
• varpus-,
• lehto- ja
• sarvipöllöstä.

Metsähakkuut ovat linnuille suuri uhka. Valokuvaesityksen aikana Hannu joutui usein sanomaan, että tätäkään metsää (jossa linnut vuosikausia pesivät) ei enää ole. Hannu on rakentanut useille lintulajeille pönttöjä ja tekopesiä. Harvesterin kourissa silpoutunut pöllönpönttö ei ole harvinainen näky. Kaiken lisäksi ladot joihin tuulihaukanpöntöt on ripustettu alkavat käydä yhä harvinaisemmaksi, sillä latoja ei enää tarvita ja lato on tuottamatonta maapinta-alaa.

Ruskosuohaukkakanta on kasvanut suhteellisen nopeasti. Muista petolinnuista poiketen se ei pesi metsissä tai puissa vaan maassa vedenrajassa korkeassa ruovikossa. 70-luvulla ruskosuohaukka oli harvinaisuus, jota käytiin kauempaakin ihmettelemässä Lempäälän Ahtialanjärvellä. Nykyisin pesiviä pareja arvioidaan olevan koko maassa 600-800. Hämeenkyrössä on ollut viitisen pesivää paria vuosittain. 

Vahdinvaihto. Ruskosuohaukka on helppo tunnistaa lento/liitotyylistään. Se kaartelee matalalla järvien ruovikkoisten rantojen yllä siivet V-asennossa.

Hannu kertoi mielenkiintoisen tarinan mehiläishaukoista, jotka on nimetty Mikoksi ja Annikaksi. Vuonna 2011 hämeenkyröläiselle mehiläishaukkapariskunnalle laitettiin satelliittilähettimet selkään. Sen perusteella nähtiin, että Mikko-mehiläishaukka lähti syysmuutolle 30. elokuuta ja jatkoi matkaansa Italian ja Libyan kautta Kameruniin, jossa se vietti talven. Annika-puoliso lähti Suomesta hiukan aikaisemmin 25. elokuuta ja lensi Välimeren ja Mustameren kautta Kongon Demokraattiseen Tasavaltaan lähelle Angolan rajaa. Toisin sanoen ne talvehtivat toisistaan yli tuhannen kilometrin päässä. Huhtikuussa 2012 kumpikin haukoista lähti kotimatkalle toisistaan tietämättä kahden päivän sisällä. Annika saapui vanhalle pesäpaikalle Hämeenkyröön 24. toukokuuta ja kahden päivän kuluttua 26. toukokuuta Mikko saapui paikalle. Kesän aikana ne kasvattivat poikaset maailmalle. Linnuilla on sellaisia kykyjä ja taitoja, joita ihminen voi vain ihailla ja ihmetellä!

Mehiläishaukka on immuuni kimalaisten ja ampiaisten pistoille. Haukat kuljettavat jaloissaan maasta kaivamiaan kimalaisten kennoja pesäpoikasille ruoaksi. Emolinnut tuovat myös koivunlehtiä pesään pitääkseen sen puhtaana. Hannu Järvinen kertoi, että kiivetessään pesäpuuhun rengastamaan poikasia pesät tuoksuvat hunajalle ja saunavihdalle.

Annika ja Mikko ovat vielä talvehtimisalueillaan mutta pian ne starttaavat Suomea kohti. Toivotaan, että ne selviävät raskaasta matkasta ja kun ne pääsevät perille, että niiden kotimetsä on edelleen pystyssä. TÄSTÄ linkistä löytyy lisää tietoa mehiläishaukkojen satelliittiseurannasta. 

Koetetaan mekin jokainen tahollamme lisätä petolintujen hyvinvointia vaalimalla ja puolustamalla lähiympäristöämme.   

Kiitos Hannu Järviselle ja Vipu ry:lle mielenkiintoisen tapahtuman järjestämisestä!

Alhonlahden uutisia

Kävin tänään kirkonkylällä ja poikkesin kahvilassa kahvilla. Kahvilan pöydällä oli päivän sanomalehti. Huomasin vasta sanomalehden nähtyäni etten ole edes kaivannut sanomalehteä laitettuani sen tauolle pari viikkoa sitten. Otin lehden selatakseni sitä mutta päätinkin antaa olla. Etusivun otsikot kertoivat Tavasen tekopohjavesihankkeesta ja kuinka Niinistön valtiovierailu Ruotsiin oli kuin satua. Ei jaksa. Maailma menee menojaan, luen minä uutisia tai en. Tulisin vain pahalle päälle. Harvoin lehdissä on mukavaa luettavaa.

Paljon parempia uutisia kuuluu Alhonlahdesta. Olin eilen iltapäivällä oksia silppuamassa, kun kuulin pikkulintujen varoitushuudon. Terästin katsettani. Varpushaukka lensi kohti pohjoista, naakkapariskunta kohti itää. Naakat ja haukka kohtasivat pellon yläpuolella ja lensivät hetken vierekkäin ennen kuin lähempänä oleva naakka tajusi tilanteen ja teki väistöliikkeen. Liian myöhään. Haukka iski ja osui. Naakka valitti ääneen ja molemmat linnut tippuivat kasvimaalle kompostin taakse. En nähnyt niitä, mutta taistelu jatkui ja alakynteen jäänyt naakka äänteli. Välillä kompostin takaa viuhahti haukan siipi. Sitten hiljaisuus. Varpushaukka onnistui.

Iloitsin varpushaukan puolesta. Naakka oli haukalle varmasti elintärkeä saalis ja iso ateria, jolla pärjäisi pitkään. Varpushaukka viipyili kompostin takana, joten päätin lähteä hakemaan sisältä kameraa. Jonkin ajan päästä varpushaukka lähti liikkeelle matalalla lentäen, saalis oli painava. Se lensi ojan vieressä kasvavaan pajupensaaseen maahan, suojaisampaan paikkaan ruokailemaan. Yritin tietysti pysyä kameran kanssa vauhdissa siinä onnistumatta. (Hah haa! Nyt Tapsa L:ää naurattaa... Sininen nuoli osoittaa haukan pyrstöä.) 

Ellei tietäisi ei heti tajuaisi, että musta viiru on varpushaukan naakkapaketti. Hih.

Jätin oksien silppuamisen ja jäin odottamaan milloin haukka saisi ruokailtua. Ehkäpä onnistuisin saamaan paremman otoksen. En nähnyt haukkaa mutta tiesin sen olevan puskan juurella. Naakkapuolisokin tiesi sen. Naakat ovat pariuskollisia ja elävät saman kaverin kanssa koko elämänsä. Naakkapuoliso kaarsi haukan ruokailupaikan yllä ja – kyllä – valitti.

Olen kuullut paljon naakkojen ääntelyä näinä vuosina kun olen asunut naakkojen naapureina mutta tällaista ääntä en koskaan. Se oli vaikerrus, jossa oli samaan aikaan surua mutta taustasävynä jotenkin väistämättömän hyväksyvä ääni kuin ”nyt se sitten tapahtui”. En saa sitä ääntä korvistani, mutten osaa sitä sen paremmin kuvaillakaan. Lintutieteelliset tutkijat eivät saisi päätäni kääntymään, etteikö naakka tuntenut menetystä. 

Naakka kaarteli pitkään pajupuskan yllä ja vaikersi.

Kuolema on luonnossa aina läsnä, se on olennainen osa kaikkea. Me ihmiset tahdomme unohtaa tämän. Kuvittelemme olevamme kuolemattomia ja elämme kuin meillä olisi toinen elämä varalla. 

Odotellessani haukkaa, näin taivaalla Alhonlahden kevään ensimmäisen sääksen! (Epätarkan ja tumman kuvan myötä terveisiä Masallekin, joka vinkkasi sääksikamerasta.) 

Kyllä mä vielä joku päivä opin kuvaamaan ja sääksi näyttäytyy läheltä aurinkoisena päivänä...

Sitten Ansa ja Ikonen (laulujoutsenpariskunta joka pesii rannallamme) ajoivat neljä joutsenta pois reviiriltään ja kurjet tanssivat pellolla toisilleen. (Siitä en valitettavasti saanut kuvaa.)

Tunti kului lumisateessa ja tuulessa. Haukka jatkoi ruokailuaan. Tuli kylmä, annoin periksi ja lähdin lämmittämään saunaa. 

Illalla, kun oli vielä valoisaa, kiersin ojalle katsomaan haukan ruokailupaikkaa.  Kaikki oli syöty, vain sulkia oli jäänyt. Kävin samalla tarkistamassa (kuten viimeiset kolme viikkoa) olisivatko siilit voineet herätä talviuniltaan. Toinen oli! Voi hurraa!  Olen vaivihkaa varustanut itseäni sen varalta, että siilit eivät välttämättä ole selviytyneet talvesta. Kiikutin siilille ruokaa (olikohän tämä Nepa?) Aamulla kippo oli melkein tyhjä. Toisesta siilistä ei ole merkkiä, ainakaan toistaiseksi.

Eilisen illan ja tämän päivän mittaan on selvinnyt, että kuollut naakka oli talomme vieressä pesinyt. Naakat aloittivat pesinnän viime lauantaina. Nyt pesällä ei ole ollut mitään liikettä eikä toinen naakka ollut vartioimassa puolisonsa haudontaa, kun kuljemme ovissa (pesään matkaa talostamme noin 10 metriä).

Kolopuu on toistaiseksi vapaana. Tuleeko siihen telkkä vai toinen naakkapariskunta? Koska veneväylä sulaa, että sääksi saa saalistaa kalaa? Milloin näen kurkien tanssin seuraavan kerran (vaiko enää koskaan)? Milloin Ansa ja Ikonen alkavat rakentaa pesäkekoaan?  Onko toinen siili hengissä?

Vain nämä ovat tärkeitä uutisia. En aio käyttää aikaani miettiäkseni talouden syöksylaskua tai päättäjien aivottomuutta. Mietin mieluummin naakan erikoista huutoa, varpushaukan täysinäistä vatsaa ja itken ilosta kun pieni siili kurkistaa lehtikasan alta.

Kuka muistaa Amerikan kirjeenvaihtajan, jonka uutiskatsaukset päättyivät aina samoihin sanoihin: ”Täällä Aarne Tanninen, Washington”? Olen sitä mieltä, että kaikki hyötyisivät mediapaastosta. Tarvitsemme vähemmän ikäviä, draamanhakuisia otsikoita ja enemmän iloisia ja mieltämme hyvällä tavalla askarruttavia luontouutisia ja -kokemuksia.  

"Täällä Kaarina Davis, Alhonlahti."