Mielipidekirjoitus: Todellista hyvinvointia etsimässä

Nyt on nähty, että pyrkimys jatkuvaan talouskasvuun ja kuluttamiseen ei luo työllisyyttä vaan työttömyyttä, sosiaalista eriarvoisuutta ja on ekologisesti kestämätöntä. Kulutusta koetetaan saada nousuun, vaikka se ei ratkaise ympäristö- tai velkaongelmia. Poliittiset päätökset ovat vieneet Suomea suuntaan, johon moni ei halua mennä. Moni kaipaa elämäänsä kohtuutta, kiireettömyyttä ja onnellisuutta.   

Hyvinvointivaltion tarkoituksena on ollut parantaa yhteiskuntaa ja hyvinvoinnin edellytyksiä kuten terveyttä, koulutusta, demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta. Toimintaa on rahoitettu mm. korkealla verotuksella ja valtion omaisuuden tuotoilla. Nyt vuoden ansioista lähemmäs puolet menee veroihin ja veroluonteisiin maksuihin. Sekään ei ole riittänyt vaan valtio on velkaantunut kestämättömällä tavalla ja kokoajan tulee uusia sääntöjä ja pakkoja. Ruoan, asumisen ja energian hinnat ovat nousseet omistusten keskittyessä muutamille suuryritykselle. Palveluita keskitetään ja siirretään asutuksen ulkopuolisiin hehtaarihalleihin. Kansalaiset joutuvat ajamaan pitkiä matkoja saadakseen mitä tahansa palveluja ja syntyy yhä enemmän hiilijalanjälkeä, vaikka pyrkimyksen pitäisi olla kohti paikallistaloutta ja joukkoliikennettä.

Teknologian kehittyminen ja alemman hinta- ja elintason maat ovat vieneet suomalaisten työpaikkoja. Noin 400 000 suomalaista on työttömänä, palvelujen laatu revitään jäljelle jääneistä työntekijöistä. Silti työelämään pitäisi sitoutua entistä tiukemmin ja eläkeikää nostetaan. Kaivos- ja ydinvoimateollisuus ja ulkomaiset yritykset valloittavat maata. Koko taloussysteemi perustuu luonnonvaroille, mutta luonnolle ei anneta mitään arvoa. Jos luonnon tarjoamille asioille asetettaisiin hintalappu, olisimme lopullisesti konkurssissa. Arvomme ja toiveemme paremmasta maailmasta ovat jatkuvassa ristiriidassa tehtyjen päätösten kanssa. Elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, moni masentuu.

Tiedotusvälineissä käsitellään hämmästyttävän vähän talouskasvuun pyrkimisen vaikutuksia ja vallitsevaa elämäntapaa. Ehkä toimittajat eivät uskalla kirjoittaa kriittisesti pelätessään työnsä puolesta. On mietittävä mediakonsernin etua eli mainostuloja ja myyntiä säilyttääkseen työpaikkansa.

Vapaaehtoisesti vähempään tyytyviä (nk. downshiftaajia) ja ekologisempaan elämään pyrkiviä on syytetty elitismistä ja kysytty miten hyvinvointiyhteiskunnan kävisi, jos kaikki hyppäisivät oravanpyörästä? Siitä tulisi sellainen yhteiskunta, jossa ihmiset tyytyisivät kohtuuteen. Milloin säästäväisyydestä ja yritteliäisyydestä tuli pahe? Miten meidän käy, jos jatkamme nykyistä rataa? Todellinen hyvinvointi syntyy siitä, kun säästää raha- ja luonnonvaroja ja ymmärtää mitä ilmankin voi elää. Tarvitsemme entistä enemmän ihmisiä, jotka ovat valmiita kyseenalaistamaan vallitsevia ajattelutapoja ja tekemään omalla elämällään kokeiluja, muuten mikään ei muutu.

Jotta voimme luoda kestävän ja ekologisen elämäntavan, joka ei perustu velkaan, meillä pitäisi olla tavoite ja visio maailmasta, jonka haluamme luoda. Nyt Suomella ei sitä visiota ole. Omaksuessamme ekologisemman elämäntavan oppisimme tyytymään kohtuuteen, jolloin työtä voitaisiin jakaa tasaisemmin ja vapaa-aikaa olisi enemmän. Meillä olisi aikaa hoitaa asioita itse, elämänhallinta ja onnellisuus lisääntyisivät, jolloin tarvitsisimme vähemmän verovaroin ylläpidettäviä palveluja.

Voimme muuttaa kaikki aiemmat käyttäytymistapamme ja pyrkiä taloudelliseen, ekologiseen ja sisäiseen tasapainoon ilman kulutuksen ja luonnonvarojen käytön lisäämistä, kunhan vain tahdomme ja päätämme niin. Onneksi yksilön muuttuminen on mahdollista, olipa yhteiskunta, jossa hän elää, millainen tahansa.

Miten saamme tulevaisuudesta hienon?

Palaan vielä etätyöskentelyaiheeseen, kun huomasin päiväkirjamerkintäni viime vuoden syyskuulta:

Tästä päivästä olisi voinut tulla tosi raskas, mutta siitä tulikin hieno.

Merkitsin kuukausi sitten kalenteriini, että Helsingissä järjestetään Degrowth -konferenssi. Päätin, että sinne minun on päästävä. Kysyin lähtisivätkö ystäväni seminaariin seurakseni – ja tuekseni. Helsinki ei ole aivan minun elementtiäni.  Eräs ystäväni lupautui mukaan, mutta viikkoa ennen konferenssia hän ilmoitti lähtevänsä työmatkalle. Purin hammasta ja päätin meneväni vaikka yksin. Aihe oli niin kiinnostava ja tärkeä.

Degrowth on näkökulma ja yhteiskunnallinen liike, joka asettaa talouskasvun ja sen ympäristö- ja hyvinvointivaikutukset kriittiseen tarkasteluun. Degrowth-talous tarkoittaa vapaaehtoista talouden koon rajoittamista, ympäristön ja luonnonvarojen talouskasvulle asettamien rajojen tunnistamista ja pyrkimystä pois sokeasta uskosta talouskasvun ja hyvinvoinnin yhteyteen.

Selvitin matkustusaikatauluani. Millä bussilla tai junalla pääsisin parhaiten perille? Puolisonikin oli työmatkalla, joten en saisi häneltäkään kyytiapua mihinkään suuntaan. Täällä maaseudulla busseja kulkee vain muutaman kerran päivässä. Toista se oli vielä 80-luvulla lapsuudessani, kun busseja meni joka tunnin välein. Minun olisi mentävä sillä ainoalla mahdollisella bussilla, joka lähtisi puolen kilometrin päästä klo 5.30. Joutuisin heräämään viimeistään aamuneljältä. Bussimatka Tampereelle kestäisi tunnin, jossa olisin noin klo 6.30. Siitä kävelisin kilometrin matkan rautatieasemalle, josta hyppäisin junaan.

Junamatka kestäisi puolitoistatuntia. Jos ehtisin seitsemän junaan, olisin Helsingissä puoli yhdeksän jälkeen. Sitten olisikin puolitoistatuntia odottelua ennen kuin konferenssi alkaisi klo 10. Keltaisten sivujen reittihausta näin, että rautatieasemalta vanhalle yliopistotalolle on kahden kilometrin kävelymatka.

Ohjelma alkaisi siis klo 10 ja päättyisi klo 18. Sitten aloittaisin kotimatkan, kaikki taas takaperin. Kahden kilometrin kävely, puolentoista tunnin junamatka ja Tampereelle saapuisin iltayhdeksän tai kymmenen aikaan. Sanomattakin on selvää, ettei maaseudulle kulje enää silloin busseja, joten minun olisi hypättävä taksiin tai saatava kaveri kyyditsemään. Kuka joutaisi minua kyyditsemään perjantai-iltana?

Kyselin kaikki kaverit läpi ja olisiko kukaan sattumalta menossa Helsinkiin tai tulossa sieltä ja onnistuisiko kimppakyyti. Kirjauduin myös kimppakyydit sivulle. Ei tulosta.

Olisi siis pakko ottaa taksi takaisin tullessa. Internetin taksilaskuri arvioi kotiinpaluuni hinnaksi 54e. Kotona olisin vihdoin klo 23, jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Laskeskelin, että tässä vaiheessa pelkkiin matkakuluihin olisi mennyt noin 130 e ja siihen syömiset ja kahvittelut päälle, joten lähemmäs 150 euroa kuluisi päivän aikana.

Konferenssin ajattelemisesta alkoi tulla pikkuinen päänsärky. Seuraavana päivänä olisin kuin hakattu kaiken sen matkustamisen ja kulttuurisokin jälkeen.

Epäröin. Kannattaisiko lähteä? Elän minibudjetilla. Reissu veisi kolmasosan kuukaudeksi itselleni budjetoimistani rahoista. Mielestäni aihe oli niin tärkeä, että kannattaisi kaikesta huolimatta lähteä.
Sinnikkäästi yritin vielä lähettää viestejä kavereille. Eikö ketään kiinnostaisi, eikö kukaan tarvitse kimppakyytiläistä?

Eräs ystävistäni sanoi, ettei hän löydä lähettämästäni sähköpostista konferenssin kellonaikoja. Menin tapahtuman kotisivuille hakemaan niitä tietoja ja mitä löysinkään! Kotisivujen oikeassa yläkulmassa oli pienen pieni logo, jossa luki: virtuaalikonferenssi. Ei voi olla totta, konferenssia voisi seurata suorana netistä! Hallelujaa, minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään! Miksei virtuaalikonferenssi lukenut valtavan kokoisilla kirjaimilla keskellä sivua?

Riemuitsin, että vihdoinkin Internetiä käytetään siihen mihin sitä kannattaisi käyttää! Miten paljon säästin rahaa, aikaani, energiaani ja vältyin matkustamisen hiilidioksidipäästöiltä. Ihanaa!
Perjantaina, konferenssin aamuna, heräsin huonosti nukutun yön jälkeen yhdeksältä. Valvoin yökahdesta viiteen. Miten kamala reissuni olisi ollut, jos olisin silmät ristissä lähtenyt liikkeelle. Nyt sain nukkua vielä viidestä yhdeksään. Ehdin hyvin juoda aamukahvit ulkona, kuunnella lintuja ja katsella laineita ennen kuin suora videolähetys alkoi. Miten yksinkertaista ja helppoa!

Virtuaalikonferenssi toimi hyvin. Aivan kuin olisin ollut paikan päällä. Ruudussa näkyvän chat-palkin kautta olisin voinut osallistua keskusteluun virtuaalikonferenssia katselevien kanssa, niin halutessani (kun taas paikalla oleva yleisö joutui olemaan hiljaa ja kuuntelemaan).

Kun seminaarissa tuli tauko, en joutunut jonottamaan viidensadan ihmisen jonossa, vaan sain syödä lounaani ilman ruuhkaa, kiireitä, rahan menetystä ja sain itse valita menun. Posteljoonikin ajoi sopivasti pihaan ja sain olla vastaanottamassa pakettia sen sijaan, että olisin joutunut hakemaan sen postista myöhemmin, jos en olisi ollut kotona (joka olisi aiheuttanut taas 25 km ylimääräistä ajoa).

Kerroin posteljoonille kuinka onnessani olin voidessani osallistua virtuaalikonferenssiin tällä tavalla. Hän tuumasi, ettei häntäkään saisi Helsinkiin mistään hinnasta.
Kävin vielä siivoamassa kasvihuonetta, tiskasin, puhuin pari puhelua ja vastailin muutamaan sähköpostiin ennen kuin konferenssi jatkui. Aikataulun venyminen ja myöhästyminen eivät haitanneet, kun saatoin olla kokoajan yleishyödyllinen. Paikan päällä olisin murehtinut jatkoyhteyksiäni.

Mitä opin? Paljonkin. Mutta lyhyesti muun muassa sen, että voisimme muuttaa elämäämme jo nyt, mutta käytämme mahdollisuuksiamme aivan liian vähän. Olemme vielä lapsen kengissä, vaikka pitäisi ottaa jo isoja harppauksia. Tarvitsemme suuria muutoksia. Emme voi jatkaa samaa kasvuun keskittyvää politiikkaa. Degrowth tarjoaa monia mahdollisuuksia (ja haasteita) tulevaisuudelle.

Pienillä arjen ja toimintatapojen muutoksilla on isoja vaikutuksia elämäämme, talouteemme, ajankäyttöömme ja hyvinvointiimme.  Hiukan samaan tapaan kuin murehdin päiväni kulkua etukäteen, tulevaisuus voi näyttää raskaalta, mutta siitä voi tulla hieno.