Jätteetön yhteiskunta olisi järjen valoa

Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka elää säästeliäästi, korjaa, tekee itse ja kierrättää. Irrotan lehdistä metalliniitit ja pohdin hartaasti kätevintä konstia kierrättää pureskeltu purukumi. Saan teoistani huvitusta ja itsearvostusta. Elämä tuntuu vaalimisen arvoiselta.

Idea on sama terveyden- ja sairaanhoidossa. Kun hoitaa terveyttään ja ennaltaehkäisee vaivoja, ei tarvitse kantaa huolta pahaksi päässeistä sairauksista, joihin ei ole keksitty hoitoa.

Taloudessani syntyy vuodessa vain pari pientä pussia hyödyntämätöntä materiaalia. Tämän kunniaksi anoin, kuin hyveen perikuva ainakin, juhlallisin tunnelmin kunnalta vapautusta järjestetystä jätehuollosta tai vaihtoehtoisesti jäteastian tyhjentämistä kahdesti vuodessa.

Siitä ongelmani sitten alkoivatkin.

Kunta totesi, että noudatan niin sanottua jätehierarkiaa esimerkillisesti. Jätehierarkiassa on viisi askelmaa. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä on estää, ettei jätettä syntyisi. Toiseksi pyritään materiaalien uudelleenkäyttöön, kolmanneksi niiden kierrätykseen ja neljänneksi muuhun hyödyntämiseen. Vasta viimeisenä vaihtoehtona on jätteen loppukäsittely. Silti kunta ilmoitti, että jäteastiani on tyhjennettävä neljästi vuodessa, vaikka kunnan jätehuoltomääräykset antavat mahdollisuuden poikkeuksiin. Ällistyin.

Kuvittelin kansalaisia kannustettavan ekologisiin ratkaisuihin, siksi tunsin viisaammaksi valittaa päätöksestä hallinto-oikeuteen. Mutta ei, päätös pidettiin voimassa ja nyt olen oikeuden päätöksellä tilanteessa, jossa minut velvoitettiin hankkimaan sekajäteastia ja siis käytännössä synnyttämään sekajätettä.

Hätä ei ole tämännäköinen, ajattelin ja keksin, että rakentaisin pienen puisen jäteastian. Ei käynyt. Olisi oltava pyörällinen standardiastia, joka käy roska-auton hissiin. Kun ihmettelin miksi en voisi laittaa pientä pussiani toisen talouden suostumuksella heidän astiaansa, jätehuoltoyhtiö ilmoitti, että voisin näin tehdä, mutta minua laskutettaisiin ja tälle toiselle taloudelle annettaisiin jätemaksualennus, kierrättivät he, tahi eivät. Miksi huojennusta ei voitu myöntää alun alkaenkin minulle, sitä ei tiedä kukaan.

Aina välillä tulee sellainen olo, että olkoon sitten. Holtittomana ja edesvastuuttomana pääsisi helpommalla.

Eurostatin tilastojen mukaan suomalaiset olivat vuonna 2014 läntisen Euroopan huonoimpia kierrättäjiä. Suomalaiset tuottavat keskimäärin 482 kiloa vuodessa. Yhdyskuntajätteen kierrätysaste on hieman yli 30 prosenttia.

Itketti, kun luin, että yksi hallituksen kärkihankkeista on tavoite nostaa kierrätysaste ”peräti” 50 prosenttiin. Minä pystyn kuvittelemaan maailman ihan toisenlaiseksi kuin mitä se on nyt. Jätteetön yhteiskunta olisi helppo nakki sivistyksen ja koulutuksen PISA-mallimaalle, jos vain korostaisimme oikeita asioita. Ihmisillä on tahtoa ja kykyä toimia vastuullisesti, mutta tuntuu kuin nykyiset toimintatavat estäisivät kestävämmän yhteiskunnan rakentamisen.

Jätelaitosyhdistyksen mukaan Suomessa poltetaan 1 405 000 tonnia yhdyskuntajätteitä vuodessa. Jätteen polttaminen ei ole kehitystä vaan sairauden hoitoa – vasta jätehierarkian neljäs ja viides askel.

Muovi säilyy luonnossa satoja vuosia, silloinkin jos pitäisimme sen käytössä. Nyt muovin ja sekajätteen polttaminen lisäävät luonnonvarojen kulutusta. Kun vanhat tuotteet muuttuvat tuhkaksi ja päästöiksi, joudumme ottamaan uusien materiaalien valmistukseen taas uudet - usein uusiutumattomat - luonnonvarat käyttöön. Sekin on hullua, että maksamme siitä, että joku ottaa ”jätteet” eli arvokkaat kierrätettävät materiaalit käyttöönsä ja tekee voittoa niillä. Maksamme toistamiseen ostaessamme takaisin polttolaitoksissa syntynyttä energiaa ja takaisinkierrätettyjä materiaaleja.

Mieleen tulee väkisinkin se roolien ristiriita, että kunnat ovat usein kalliiden jätteenpolttolaitosten osa-omistajia. Jätteenpoltosta voittoa hakevien vilpittömissä intresseissä tuskin on jätteen synnyn ehkäisy. Olisi parempi, jos jätehuoltoyhtiöt olisivat voittoa tavoittelemattomia yrityksiä, joiden ainoa päätavoite on jätemäärien vähentäminen.

Niin kauan kuin luonto ja ekosysteemit pysyvät terveinä ja luonnonvarat mahdollisimman koskemattomina tai kierrossa, hyödymme. Kun emme enää kierrätä vaan siirrymme jätehierarkian 4- ja 5- asteelle - kuten kaatopaikkasijoitukseen, jätteiden polttamiseen, ongelmajätelaitoksiin tai uraanin hautaamiseen seuraa kalliita ja sairaalloisia tiloja, jotka johtavat vaikeuksiin.

Hankkimani pyörällinen ”ongelmajäteastia” muistuttaa minua, että kansalaisten velvollisuus on arvostella viranomaisten päätöksiä ja yrittää vaikuttaa heidän moraaliinsa.

Loppuun siis pari kierrätysniksiä: Pureskeltu purukumi toimii ongelmallisten tien monttukohtien paikka-aineina. Apaattisista päättäjistä, ainakin osasta, pääsemme eroon, kun kierrätämme heidät jätehierarkian kolmannen asteen mukaisesti ensi kevään kuntavaaleissa. Ihmiskunnalle tulee liian kalliiksi odotella heidän loppusijoitustaan.

 

Jätteet ovat merkki elämän tuhlaamisesta

Kuva Nokian Koukkujärven kaatopaikalta.

Vuonna 2013 keskimääräinen suomalainen tuotti jätettä 492 kiloa vuodessa, josta noin 32 % hyödynnettiin materiaalina. Valtakunnallisen jätesuunnitelman kierrätystavoitteena on, että ensi vuonna yhdyskuntajätteestä 80 % hyödynnettäisiin materiaalina. Tämä tavoite ei tule toteutumaan, sillä Eurostatin tilastojen mukaan suomalaiset ovat läntisen Euroopan huonoimpia kierrättäjiä. Vain joka kolmas suomalaisten yhdyskuntajätekiloista päätyy kierrätykseen.

Olen tilastopoikkeama. Kierrätän intohimoisesti kaiken minkä voin ja näen vaivaa, että jätteitä syntyisi taloudessani mahdollisimman vähän. Jäte ei ole jätettä vaan hyödynnettäviä materiaaleja ja arvokkaita luonnonvaroja. Kun olen lajitellut ja kierrättänyt kaiken mahdollisen, hyödyntämätöntä materiaalia muodostuu vähän.

Minulla on 140 litran jäteastia, joka tyhjennetään neljästi vuodessa. Astia tyhjennetään ensi viikolla. 

Punnitsin roskani: kierrättämättömiä roskia on kertynyt tammikuun alusta tähän päivään noin 1500 grammaa, tilavuudeltaan noin muovipussillisen verran. 

 

Kuva roska-astian sisällöstä. Täytän loput astiasta tienpientareelta keräämistäni roskista.

Olen anonut kunnan ympäristöviranomaiselta lupaa jäteastian harvennettuihin tyhjennysväleihin, että jäteastiani voitaisiin tyhjentää kaksi kertaa vuodessa (26 viikon välein) tai vaihtoehtoisesti niin, että toimittaisin roskat kerran vuodessa suoraan jätteenkäsittelyasemalle. Samalla voisin toimittaa sinne tien varrelta keräämiäni kooltaan isoja roskia kuten ihmisten tien pieleen jättämiä autojen osia, akkuja, huonekaluja, kanistereita ja styroxia. (Kuntien nettisivuilta löytyy lomakkeita, jolla voi tehdä anomuksen jäteastian tyhjennysvälin pidentämiseksi.)

Toisinnäkijän päiväkirjan lukijat tietävät, että minulta on aika päiviä sitten loppunut usko joidenkin viranomaisten ja päättäjien viisauteen. Tämä mielipiteeni vahvistui entisestään, kun hakemukseni jäteastian tyhjennysvälin harventamisesta evättiin. 

Valitin päätöksestä hallinto-oikeuteen. Ei auttanut. Hallinto-oikeus piti kunnan päätöksen voimassa: ”Velvollisuus liittyä ja luovuttaa jäte alueella järjestettyyn kiinteistöittäiseen jätteenkuljetukseen ei riipu jätteen määrästä, laadusta tai jätteen käsittelystä. (...) Jätelain mukaan kunnalla on oikeus harkita ja päättää jäteastioiden tyhjennysvälistä. Jätteenhaltijalle on hyväksytty kahdentoista viikon tyhjennysväli jäteastialle. Ympäristösihteeri on tässä tilanteessa voinut harkintansa mukaan määrätä kahdentoista viikon tyhjennysvälin. Ympäristösihteerin tekemää päätöstä ei siten ole syytä muuttaa.”

Näin kansalaisen ekologisia pyrkimyksiä "kannustetaan". Minua ikään kuin velvoitetaan synnyttämään jätettä jäteastian verran neljä kertaa vuodessa. Jätelain mukaan syntyvän jätteen määrää on vähennettävä. Eikö viranomaisten pitäisi edes yrittää edistää Suomen kehittämistä kohti "nollajäteyhteiskuntaa"? 

Kuva on muovijäteprojekti Meri Hädässä -näyttelystä, joka oli esillä Tampereen Finlaysonin alueella pari vuotta sitten.

Ei vissiin, koska kunnan viranomainen muistutti minua, että ”jätteenkäsittelylaitosten ylläpito ja jätehuollon neuvontapalvelut katetaan jätemaksuilla, jotka jätteiden tuottajat maksavat.”

Tuo on hänen näkemyksensä, minä en ole samaa mieltä. 

Jätehuoltoyhtiö tarjosi minulle mahdollisuutta liittyä nk. kimppa-astiaan, jolloin toimittaisin roskani naapurin sekajäteastiaan. Tällöin naapurille annettaisiin hänen jätemaksuunsa alennusta minun talouteni jätemaksun verran, mutta minun olisi maksettava jätemaksu, vaikka kierrätän ja näen erityistä vaivaa jätteettömän elämän saavuttamiseksi. Merkillistä, että joustoja ja alennuksia voidaan kuitenkin tehdä mutta väärälle taholle.

Jätteet eivät suinkaan aiheuta jätteenkäsittelylaitoksille ainoastaan kuluja. Jätteet ovat tuottoa tuova bisnes. Kuluttajat maksavat sekajätemaksuja ja toimittavat lisäksi ainekset jätehuoltoyhtiön käyttöön, jätehuoltoyhtiö polttaa sekajätteen polttolaitoksessa ja syntynyt energia myydään takaisin kuluttajille sähköenergiana. .

Polttaminen ei ole kierrättämistä. Ilmakehään, maaperään ja vesistöihin joutuu saasteita ja polttolaitosten tuhka on ongelmajätettä. Mutta olisihan se kamalaa, jos ihmiset innostuisivat liikoja kierrättämään, koska silloin jätteenpolttolaitoksilta loppuisi poltettava aines ja maailma olisi puhtaampi ja ymmärrettävämpi paikka. Ei sen puoleen kierrätetytkin aineet (mm. metalli, puu, kompostoitu multa ja kuorikate) myydään takaisin markkinoille.  

Lokin jalkaan on tarttunut muovipussi. Kuva on Nokian Koukkujärven kaatopaikalta.

Mielestäni ihmisiä voisi palkita kierrättämisestä, jotta arvokkaat aineet pysyisivät kierrossa. Amerikassa kotitalouksille maksetaan metallin kierrätyksestä palautettavan metallin painon mukaan (Suomen pullopanttien tapaan). Espanjassa ja Ranskassa muovien kierrätys on tavallista arkipäivää. Tampereella muovinkeräystä vasta kokeillaan pilottihankkeella. Eikö ”kaiken kierrättämisen” pitäisi olla Suomen maailmankuululla koulutusjärjestelmällä kansalaisille mahdollista ja itsestäänselvyys?

Otteita kirjasta Ekovuosi Manhattanilla, Colin Beavan:

”Sille on syynsä, miksei roskasäkkejä tehdä läpinäkyvästä muovista, joka sallisi meidän nähdä sisälle. Samasta syystä pidämme ruumiit suljetuissa arkuissa. Mitä voisimme nähdä, tuntuu epämiellyttävältä. Se johtuu siitä, että jos ihmisten olisi katsottava omia jätteitään joka päivä, minun kaltaiseni ihmiset kohtaisivat päivittäin tiukan kysymyksen siitä, kuinka elämme. Meidän olisi esitettävä itsellemme samanlaisia kysymyksiä kuin se, jonka minä kohtasin raahatessani roskapussejani eteisen jäteastioihin: Teemmekö me töitä ja maksamme kaikesta tästä mukavuudesta elääksemme elämäämme, vai elämmekö elämäämme tehdäksemme töitä ja maksaaksemme kaikesta tästä mukavuudesta?"

Näin merkillinen hautaristi löytyi kaatopaikan reunalta.

(...) "oivalsin, että olin raapinut kokoon elantoni tekemällä työtä, joka ei motivoinut minua sataprosenttisesti. Mieleeni juolahti, että se mistä maksoin ajallani ja rahallani oli tavaraa, joka heitettäisiin pois kymmenen minuutin kuluttua."

(...) "Kun istuu jätteidensä kanssa ja näkee elämänsä edessään lattialla, näkee sen, mitä arkeologi näkee, kun hän tutkii elämää tuhannen vuoden kuluttua, ja alkaa ihmetellä. Jos elämä synnyttää elämää ja kuolema synnyttää kuolemaa, luoko jäte jätettä? Jos minun elämäni synnyttää jätettä, mitä se kertoo minun elämästäni? Onko resurssien tuhlaus merkki elämän tuhlaamisesta?”

Meri hädässä -näyttelyn tärkein, ekokatastrofia symboloiva teos oli jättimäinen valtamerien muovijätteestä koottu installaatio. Se tarkoitus on havainnollistaa konkreettisesti arkisten muovituotteiden alkuperän ja elinkaaren, tarkoituksenmukaisuuden ja järjettömyyden.