Tavoitteena kauniimpi elämä

Tässä on Elonkehä-lehdessä julkaistu kirjoitukseni.:

Ihmisillä on tapana etsiä hyvää huonosta. Koronapandemian ansiosta ihmiset ovat alkaneet elää ainakin jossain määrin ekologisemmin, kulutus, lentoliikenne ja turhantouhuaminen ovat vähentyneet. On havahduttu siihen, mikä on tärkeää: terveys, läheiset, ruoka ja omavaraisuus, paikallisuus ja luonto. Työtä on järkeistetty ja tekniikkaa on alettu käyttää etätyöskentelyyn ja -tapaamisiin. Tarpeettoman matkustamisen vähennettyä ja työaikojen joustaessa on elämänlaatukin voinut parantua. Moni on palannut kädentaitojen ja itsetekemisen pariin. Kun koronarajoituksia purettiin kesällä, monet olivat kiitollisempia kuin koskaan päästessään fyysisesti työpaikalle tapaamaan kollegoja. Työtyytyväisyys lienee lisääntynyt niilläkin, jotka eivät etätyötä tee, koska on niin monia, jotka ovat menettäneet työnsä tai terveytensä.

Pandemia muutti elämän ja työn tekemisen tavat kertaheitolla. Työ on mutkikas käsite ja sen sisältö ja merkitys on muuttunut yhä monimutkaisemmaksi. Ennen työtä tehtiin luontaistaloudessa. Ansiotyötä tarvittiin vähemmän, mutta kotitöitä oli enemmän. Teollisuuden myötä tulivat kodin ulkopuoliset työpaikat ja saman työnantajan palveluksessa saatettiin työskennellä eläkeikään saakka. Nykyään itsensä työllistävien epätyypilliset työt ovat yleistyneet. Tulevaisuudessa osa-aikatyön, määräaikaistyön, vuokratyön, freelance-työn ja yrittäjien määrä lisääntynee. Työntekijöitä tarvitaan vähemmän teknologisen kehityksen ja digitalisaation edetessä. Jatkuvaan kasvuun pyrkivässä taloudessa tehostetaan, automatisoidaan, kilpailutetaan, ulkoistetaan ja irtisanotaan. Globaalit markkinat tekevät kaikesta poikkeuksellista ja vaikeasti ennakoitavaa, samoin ilmastonmuutos, lajien sukupuutot, velkaantuminen ja pandemiat.

Nopeiden muutosten takia työn määritelmä on vanhentunut. Ajattelemme helposti, että vain ansiotyö on työtä, mutta se on vain osa sitä. On valtavasti arvokasta toimintaa, joka vaatii kykyjä ja taitoja, mutta jota ei luokitella työksi: vapaaehtoistyöt, kotitaloustyöt, vanhemmuus, omaishoito, luonnonsuojelu, maailmanparantaminen ja niin edelleen. Moni tarpeellinen työ jääkin rahoittamatta. Onkin ongelmallista, mitkä työt arvioidaan toimeentulon arvoisiksi. Esimerkiksi kotivanhemman tai omaishoitajan työ on yksi vaativimmista eikä heidän palkatonta työtään lasketa juuri minkään arvoiseksi. Kumma kyllä, heti kun lapsi menee päiväkotiin tai vanhus vanhainkotiin, hoitajat saavat palkkaa ja laitospaikat ovat kalliita.

Erilaisissa ”kannattavuuslaskelmissa” ei huomioida myöskään luonnon tarjoamia mittaamattoman arvokkaita asioita. Tällä hetkellä niin markkinat kuin työn käsite ja töistä maksettavat palkatkin vääristyvät, kun luonnolle ei lasketa mitään arvoa. Monenlainen hyödyllinen toiminta jää arvottomaksi taloudessa, jonka mittarina käytetään bruttokansantuotetta. Luonnon monimuotoisuuden arvo on korvaamaton ja sen taloudellinen arvo ääretön, mutta sitä köyhdyttävä toiminta tai uhanalaisten lajien määrä ei näy Kiinaan toimitettavan vessapaperin tai energiapolttoon menevän hakkeen hinnassa.

Koronapandemia on varoitus. Se on selvä osoitus ympäristön tilan heikkenemisestä ja siitä, mitä luonnossa tapahtuvat muutokset aiheuttavat yhteiskunnille, taloudelle ja työlle. Koronavirus on osoittanut muutoksen tarpeen sekä sen, että ihmiset ja työn tekemisen tavat voivat muuttua käytännössä yhdessä yössä. Ilmastonmuutoksen hidastaminen tulee kuitenkin vaatimaan meiltä paljon suurempia elämäntapamuutoksia kuin koronapandemia. Suurinta osaa työstä, jota tarvitsemme ja teemme tulevaisuudessa, ei ole vielä edes keksitty. Tarvitsemmekin lisää työtä, joka keskittyisi siihen, miten löydämme tasapainon ekosysteemien rajoissa.

Järkevä työ

Mitä työ siis on? Aivotutkija Katri Saarikiven mukaan työ voitaisiin määritellä uudelleen älykkääksi tekemiseksi, työksi jossa on järkeä. Tarvitsisimme BKT:n sijaan uudenlaisia mittareita, joita vasten peilata työn merkitystä. Nyt hyvinvointi on alistettu talouden palvelemiseen, vaikka asian pitäisi olla toisinpäin.

David Attenborough kertoo Yksi elämä, yksi planeetta -kirjassaan miten Uudessa-Seelannissa luovuttiin BKT:stä ensisijaisena taloudellisen menestyksen mittarina vuonna 2019. Tärkeimpien kansallisten tavoitteiden pohjalta luotiin oma indeksi. Tällä toimenpiteellä pääministeri Jacinda Ardern on suunnannut maansa prioriteetit pelkästä kasvusta kohti jotain, mikä kuvastaa niitä kysymyksiä ja tavoitteita, joita monilla meistä nykyisin on. Attenborough toteaa, että nykyisin monien maiden asukkaat haluavat päättäjien asettavan ihmiset ja planeetan etusijalle pelkän talouskasvun sijaan. Tämä osoittaa, että äänestäjät ja kuluttajat saattavat olla valmiita kestävään ja kasvuneutraaliin (engl. growth-agnostic) maailmaan.

Nykyisessä työkulttuurissamme ihmiset, jotka yrittävät teoillaan edistää ihmisten todellista hyvinvointia ja resurssien ja luonnonvarojen säästämistä, joutuvat kärsimään taloudellisesti, koska yhteiskuntaan ei ole vielä luotu järjestelmiä, jotka tukisivat kohtuulliseen elämäntapaan pyrkimistä. Järkevässä maailmassa kestävä elämäntapa olisi aina myös taloudellisesti kannattavaa.

Omat työni kaikessa pienimuotoisuudessaan ovat intohimoisia toimia suuremman päämäärän hyväksi. Yritän tehdä itseni mahdollisimman haitattomaksi elonkehälle ja kompensoida aiheuttamaani haittaa, mutta pelkästään rahallisesti mitattuna toimeni ovat huonosti kannattavia. Osittaisessa luontaistaloudessa elävänä askareeni vaihtuvat jaksoittain vuodenaikojen mukaan. Sen lisäksi että kasvatan ja kerään osan ruoastani, teen työtä sen eteen, että pieni maatilani kehittyy ”luontotilaksi”, jossa on paljon elämää. Kirjailijana haluan puolestaan innoittaa ihmisiä ajattelemaan laatikon ulkopuolelta ja olla edistämässä yhteiskunnan luovaa ilmapiiriä. Teosten vaikutukset yhteiskuntaan eivät kuitenkaan useinkaan välity tekijälleen palkkana vaan aineettomina tekoina ja abstraktina maailmana.

Poikkeustilanne on aiheuttanut työelämän ja toimeentulon turvaamisen nopeita muutoksia ja sen mukana epätasa-arvoa. Pandemia on osoittanut nykytyöelämän ja sosiaaliturvajärjestelmän heikkoudet. Tilanne tarjoaa meille mahdollisuuden muuttaa sosiaaliturvaa ja käsityksiämme työstä ja ihmisarvosta. Nyt kun moni suomalaisista on koronan myötä samankaltaisessa tilanteessa, jossa esimerkiksi taiteilijat ovat olleet pitkään, toivoisi viimein ymmärrettävän, mikä merkitys perustulolla tai kansalaispalkalla olisi kaikelle ihmistoiminnalle.

Perustulo tai kansalaispalkka mahdollistaisi luovan ja eettisen työn. Perustulo mullistaisi työn tekemisen tavat, koska sitä maksettaisiin meille arvostamme ihmisinä, mikä antaisi energiaa eikä veisi sitä kuten nykyiset sosiaalietuudet, jotka näkevät ihmisen kulueränä ja taakkana. Perustulo olisi oikeudenmukainen ja varmistaisi, että lyhytaikainen pienipalkkainen tai yrittäjänä tehtävä työ olisi aina kannattavaa.

Paavo Järvensivun kirjassa Rajattomasti rahaa niukkuudessa pohditaan millaista olisi, jos kaikille maksettaisiin vastikkeeton perustulo. Perustulo mahdollistaisi niukan mutta riittävän elintason ja vapauttaisi meidät tekemään töitämme täysipainoisesti sen sijaan, että joutuisimme kantamaan huolta seuraavista projekteista. Kun materiaalinen tuotanto vähenee ja automaatio korvaa työntekijät, perustulo huolehtisi siitä, ettei kukaan putoaisi yhteiskunnan kyydistä. Samalla se antaisi tilaa kriittiselle keskustelulle ja henkilökohtaisille päätöksille luodessaan vapauksia muodostaa uusia suhteita työntekoon ja mahdollisuuden kieltäytyä vahingollisesta työstä. Perustulo auttaisi luopumaan vanhentuneista yhteiskuntarakenteista, kun ihmiset voisivat hakeutua mielekkääksi kokemiinsa tehtäviin. Perustulolla, lainsäädännöllä ja tukirahoilla voitaisiin ohjata kansalaisia kohti ilmastoystävällisempää ja kestävämpää elämää. Työ on epätäydellistä, monimutkaista ja ristiriitaista eikä kenelläkään ole viisasten kiveä. Mutta se on selvää, että maailman muuttuessa työmarkkinoista on tullut yhä huonompi väline todellisen hyvinvoinnin jakamiseen.

Näyttelijä Ethan Hawke on sanonut: ”Moni ei edes yritä elää elämäänsä paremmin. He vain yrittävät koota enemmän tavaraa. Katson ympärilleni ja näen, ettei se tuo onnea. Koko elämä on valjastettu siihen, että pitää menestyä. Mietin itseäni ja ajattelen, että minulla on puolet elämästäni edessäni. Jos en tavoittele aineellista hyötyä eikä minulla ole uskonnollista kutsumusta, mitä varten oikein elän? (…) Kun ajattelen työtäni ja yritän yhdistää sen taloudelliseen merkitykseen, syntyy valtava ristiriita. Välillä ajattelen, että se mitä ajan takaa on kauniimpi elämä. En vain osaa toteuttaa sitä.” Tämä lienee monille syväekologeille ja luonnon elämässään keskiöön laittaville tuttu tunne, heidän yrittäessään löytää itselleen sopivia tekemisen tapoja nykymaailmanmenossa.

Ehkä tulevaisuudessa meillä on järkeviä töitä ja elämäntapoja, jotka auttaisivat meitä toteuttamaan kauniimpaa maailmaa: luonnonennallistajia, omavaraiskonsultteja, kaupunkiviljelijöitä, aurinkopaneelisiivoojia, lähienergiantuottajia, elinympäristöanalyytikkoja, kaavoitusvaikuttajia, kierrättäjiä, korjaajia, ekorakentajia, villiinnyttäjiä, vieraslajien torjujia ja kohtuullistajia. Luonnonsuojelija ei olisi enää joidenkin käyttämä haukkumanimi vaan ammatti. Ei olisi enää maatiloja ja maanviljelijöitä vaan luontotiloja ja luontotilallisia, jotka vaalisivat kaikkea elämää eivätkä vain yhden lajin satoa.

Meillä olisi työtä ja koulutusta, jotka auttaisivat esimerkiksi mielen- ja elämänhallinnassa, ohjaisivat pois rajattomasta haluamisesta kohti ekologisesti kestävää elämäntapaa. Saisimme moraalikoulutusta, opetusta empatiasta, kiitollisuudesta, tyytyväisyydestä ja muiden auttamisesta. Perustavoitteemme olisi korkeammalla kuin yksilön hyöty. Ymmärtäisimme sosiaalisen vastuumme ja osaisimme antaa toisillemme ja luonnolle. Siirtyisimme elämään, jonka arvot ovat muualla kuin materiaalisessa maailmassa. Menestyksen mittarina käyttäisimme sitä, kuinka paljon pystyy auttamaan toisia ja olemaan tuhoamatta luontoa. Emme tavoittelisi henkilökohtaista voittoa vaan henkistä kasvua ja toivoa.

 

Minkään lajin elämä ei ole itsestäänselvyys

Tähän aikaan vuodesta kirsikan kukkiessa tulee aina mieleen japanilainen tarina, jossa maalari palkattiin tekemään kuva puiden täyttämästä puutarhasta. Hän toi tilaajilleen kuitenkin lähes tyhjän kankaan. Yhdessä kulmassa oli sentään kirsikkapuun oksa, jolla istui pieni lintu. Teoksen tilaaja kysyi, miksi hän ei maalannut kangasta täyteen. Maalari vastasi: Jos olisin piirtänyt kankaan täyteen kaikenlaista, missä lintu olisi lentänyt?

Moni lienee tulkinnut tunnetun tarinan väärin ja tehnyt lisää tilaa lintujen lentää, kun katselee tänäkin keväänä eläinten pesimäaikaan tehtyjä pihapuiden kaatoja ja metsänhakkuita. Johtuuko koronasta, että ihmisillä on liikaa aikaa, energiaa ja tarmoa, että on päätetty alkaa ”siistiä” pihaa – aivan väärään aikaan vuodesta.

Juttelin erään ystäväni kanssa. Hän kertoi naapuriensa päättäneen kaataa heidän rajalla seisovan vanhan puun. Toukokuussa. Lopputuloksena: tuhoutuneet rastaan ja sinitiaisen munapesät. Sinitiainen oli kuulemma ollut urhea ja koettanut ponnekkaasti puolustaa pesäänsä, mutteivät naapurit olleet tajunneet. Rastaan pesä oli löytynyt sitten kun puu oli jo nurin. 

Tuo kertomus suretti minua niin. Pesänrakennus ja muninta ovat valtava ponnistus linnuille. Linnut satsaavat siihen valtavasti. Ne ovat sinnitelleet talven, yrittäneet kerätä ravintoa, että olisivat hyvässä pesintäkunnossa ja puolustaneet reviiriään toisilta saadakseen elämäänsä jatkettua.

Ystäväni näki suruni ja yritti lohduttaa ja sanoi: ”Kyllä rastaat ehtii tehdä toisen pesän. ”Ja lisäsi perään hyvää tarkoittavasti: ”Ja kyllä rastaita riittää.” 

Paitsi ettei tällä menolla kohta riitä. Valtaosalla lajeista menee yhä huonommin ja heikommin. Ei se, että jokin laji on nyt yleinen tarkoita, että se olisi sitä vielä muutaman vuoden kuluttua. Mikä takaa, että kakkospesintäkään onnistuu? Pesimälinnuistomme on taantunut 40 prosenttia noin 20 vuodessa. Sen on huomannut aivan selvästi tänäkin keväänä.

Emmehän me ihmisistäkään sanoisi, jos joku ihan vaan vahingossa potkaisisi raskaana olevaa naista vatsaan ja nainen saisi keskenmenon, että ”kyllähän ihmisiä piisaa ja ehtiihän se tehdä monta lasta vielä elämänsä aikana”.

Vertaus kuulostaa ylilyönniltä, mutta tajuatte idean. Se kuinka puhumme eläimistä vaikuttaa siihen kuinka kohtelemme niitä.

Seuraavana päivänä juttelin erään naisen kanssa, joka ihasteli läheistä yhteiseloani lintujen kanssa, mutta samaan hengenvetoon totesi, ettei hänellä voisi valitettavasti olla sellaista pihaa, kun hänen kissansa viimekin vuonna söivät västäräkin poikaset. Västäräkit olivat onnettomuudekseen menneet rakentamaan pesänsä heidän katonharjan alle. ”Saa nähdä kuinka tänä vuonna käy”, hän totesi. Hän jotenkin ehdoitta hyväksyi tilanteen: kissat saavat tehdä mitä tykkäävät ja hän vain katsoo sivusta mitä on tapahtuakseen. Paasasin hänelle (ystävälliseen sävyyn), että hänen on kissanomistajana tehtävä hommalle stoppi. Minusta tuntui, että hän katsoi minua kieroon. Ei kai hän nyt sellaiseen vaivaan rupea.

Ihmiset eivät tunnu ymmärtävän vaikutusvaltaansa elinympäristöihimme. Olen usein ajatellut, että jos ihmiset siirtäisivät rakkautensa villieläimiin ja vaalisivat luontoa – samanlaisella innolla kuin lemmikkejään – maailmasta tulisi ihmeellinen paikka.

Aiheesta vielä… Arvoitus: mistä tietää, että vanhalla omakotialueella sijaitseva talo on saanut uudet omistajat, arviolta noin 30–40-vuotiaat ihmiset? Vastaus: Pihasta kaadetaan kaikki puut ja pensaat pois ja tilalle istutetaan tuijia.

Mistä tämä laajempi siistimis-puunkaato-tuija-ilmiö juontaa juurensa? Tuijat eivät kuulu Suomen luontoon, ne menestyvät täällä huonosti, ovat kuivua pystyyn keväisin ilman huputusta eivätkä luo ympärilleen monimuotoisuutta. Miksi puita ei siedetä pihoissa? Miksi ihmiset eivät istuta tuijien sijaan tavallisia kuusia? Varmaan siksi kun ”sitä ostetaan mitä halvalla saadaan”. Kuusia ei myydä halpahalleissa. Halpahallien tarjousvalikoimalla tuntuu olevan yllättävän iso vaikutus siihen millaisiksi ihmisten pihat muodostuvat.

Sama vaikutus on Huussi ja huvila -tyyppisillä ohjelmilla. Ne ovat ihan vihonviimeisiä. Niissä tehdään niin surkeita ratkaisuja luonnon kannalta. Pihat eläinten elinympäristöinä menevät ihan pilalle. Sitten ihmiset katselevat tällaisia ohjelmia ja nielaisevat asiat pureskelematta, ottavat mallia ja ”stailaavat” pihoistaan luonnon pois. Paikallislehdessäkin luki toimittajan kirjoittamana, että nyt jos koronan aikaan on tekemisen puutetta, kannattaa siistiä kaikki pihan puskien alusetkin. Huh huh, no ei todellakaan kannata.  

Muistan kuinka 1990-luvulla minua ahdisti kerrostaloelämä ja koko silloinen elämäntyylini. Elämäni oli yhtä siivoamista. Koetin saada ahdistukseni hallintaan siivoamalla kotiani. Aina uudestaan ja uudestaan, vaikkei mitään siivottavaa ollut. Tietynlaiset mielen toimintamoodit ovat vääriä lääkkeitä ongelmiin. Onneksi piirre katosi kuin taikaiskusta, kun löysin tasapainoisemman elämän. 

Koska nähtäisiin ohjelmia, joissa olisi jotain järkeä? Kuten ohjelma, jossa vahvistettaisiin elämää. Poistettaisiin tuijat ja nurmikot ja tehtäisiin monimuotoisia salaperäisiä puutarhoja. Istutettaisiin puita, pensaita ja kukkia, luotaisiin ekologisia käytäviä, tarjottaisiin eläimille suojaa, ruokaa ja vettä. Ikinä ei tietäisi mikä perhonen, sisilisko, siili, lintu, lepakko, orava, sammakko, kauris tai jänis seuraavan puskan takaa ilmestyisi. Näytettäisiin alkutilanne jossa on apaattinen köyhä piha ja vain muutama laji ja sitten lopputulos jossa on monimuotoinen kasvillisuus ja runsaasti linnun laulua, hyönteisiä, pesiä, kukkia ja perhosia – ja väitän, paljon onnellisempia ihmisiä.

Näen joka paikassa tervehdyttämisen mahdollisuuksia, niin pienin teoin asiat korjautuisivat ja olisivat paremmin.  Ehkä erilaiset negatiiviset syöksykierteet olisi mahdollista muuttaa positiivisiksi tulemalla niistä tietoiseksi? Pelkästään se voi auttaa purkamaan kuvioita, että näistä asioista keskustellaan ja kirjoitetaan.

**

Korona ei ole juurikaan vaikuttanut elämääni. Arkeni on melko samanlaista kuin ennenkin. Ihmiset jotka työskentelevät perustarpeisiin liittyvien asioiden parissa ovat pärjänneet koronankin keskellä paremmin kuin he joiden elinkeino perustuu ei-niin-välttämättömiin asioihin. Olen kiitollinen elämäntapani tuottamista hyvistä kotivaroista. Olen iloinen siitä, että ihmiset tuntuvat löytäneen koronan vuoksi enemmän aikaa perheilleen ja tiedostaneet läheistensä merkityksen. Minkään lajin elämä ei ole itsestäänselvyys. 

Nyt olisi erinomainen tilaisuus yhteiskunnan muutokselle. Ei niin että ihmetellään, koska pääsee seuraavan kerran ulkomaanmatkalle, baareihin tai kahviloihin, vaan että rakennettaisiin kestävä ja merkityksellinen elämä, jota ei tarvitse lähteä karkuun.