Metsä hoitaa mieltä

Jatkan vielä Metsästä hyvää -metsäseminaarin tuomien ajatusten innoittamana. Vesilahtelainen eko- ja ympäristöpsykologi Kirsi Salonen piti Pirkanmaan luonnonsuojelupiirin järjestämässä metsäseminaarissa mielenkiintoisen alustuksen aiheesta Metsä hoitaa mieltä – luontoympäristö ja psyykkinen hyvinvointi.

Eko- ja ympäristöpsykologiassa luontoa hyödynnetään ihmisten parantamisessa ja hoitamisessa, sillä ekopsykologiassa ajatellaan että ihminen on osa luontoa, jolloin luonto tekee meille hyvää. Se parantaa ja rauhoittaa mieltä ja auttaa meitä palautumaan fyysisestä ja psyykkisestä stressistä. Näin ollen luonnosta vieraantuminen altistaisi ihmisiä terveysongelmille.

Japanissa on tehty lääketieteellisiä tutkimuksia metsän vaikutuksesta ihmisiin. Eräässä kokeessa otettiin tutkimuksiin osallistujilta verikoe ennen metsään menemistä ja toinen koe metsässä olon jälkeen. Kokeet osoittivat selvästi sen, että jo pelkästään yksittäinen metsässä käynti lisäsi elimistön puolustussolujen määrää (= paransi immuniteettia tauteja vastaan). Tutkimuksissa huomattiin myös, että metsäretket ja luontokokemukset elvyttivät muun muassa tarkkaavaisuutta, tehostivat toimintaa, lisäsivät ihmisten liikuntahalukkuutta ja auttoivat lasten ylivilkkauteen.

Opiskelin sairaanhoitajaksi 4,5 vuotta ja työskentelin hoitoalalla pitkälti toistakymmentä vuotta, miksi en ole aiemmin kuullut eko- ja ympäristöpsykologiasta? Tämän päivän terveyden- ja sairaanhoidossa huomioidaan luontoympäristön merkitystä hyvin vähän, jos ollenkaan.

Ote Rankka kutsumus -kirjastani: ”Vaikka osastolla olisi hyväkuntoisia potilaita, joilla ei ole rajoituksia liikkumisen tai kuntonsa suhteen, he eivät käy koko sairaalahoitojakson aikana ulkona. Viikko, kaksi, kolmekin saattaa vierähtää sisätiloissa. Jatkohoitopaikkaa odottavat potilaat saattavat jonottaa yli puoli vuotta osastolla käymättä kertaakaan pihalla. Sairaaloissa ei ole ulkoiluttajia.(…)Sairaalat ovat usein kauniissa, luonnonläheisessä ympäristössä. Pihat ja puistot ovat laajoja mutta autioita. Pääoven edessä on kyllä porukkaa tupakalla, samoin kahviossa on tungosta. Sairaala omii potilaansa liiankin tehokkaasti neljän seinän sisälle.

Kirsi Salonen kertoi, että tutkimuksissa on todettu niiden potilaiden toipuvan leikkauksesta nopeammin, jotka näkevät ikkunasta luontoa, verrattuna potilaisiin jotka katselevat rakennusten seiniä. Sairaanhoitajana työskennellessäni huomasin potilashuoneiden ikkunoiden olevan niin korkealla, että sairaalasängyssä makaava potilas ei nähnyt ikkunasta pihalle. Kun pumppasi sängyn niin korkealle, että potilas olisi nähnyt ikkunasta, sänky oli niin korkealla, että potilasta pelotti. Vaikka luontoympäristö on todettu hyväksi erilaisten laitosten sijoituspaikkana, terapeuttisena välineenä sitä ei tänä päivänä järin käytetä.

Sairaanhoitajaopistossa kerrottiin, että leikkaussali ja leikkaussalihenkilökunnan vaatteet ovat vihreät, sillä vihreän värin pitäisi rauhoittaa hermostunutta potilasta. (Eikö silloin koko sairaalan pitäisi olla väritykseltään vihreä?) Lisäksi mainittiin, että keuhkotautiparantolat sijoitettiin aikoinaan havumetsien keskelle, jotta sairastuneet olisivat eristyksessä toisilta ihmisiltä mutta myös siksi että havupuiden haihduttamat eteeriset öljyt avaavat hengitysteitä.

Milloin unohdettiin luonnon vaikutus vaivojen hoidossa? Vai onko sitä koskaan varsinaisesti huomioitukaan hoitoalalla? Miksi länsimaiselle lääketieteelle ja lääketeollisuudelle on annettu valta? Näinä kustannustehokkuuden aikoina tulee miettineeksi kuinka paljon säästöjä eli nopeammin parantuvia ja hyvinvoivia ihmisiä muodostuisi, jos hoidossa (ja yleensäkin yhteiskunnan suunnittelussa) huomioitaisiin luonnon ja ympäristön vaikutus. Fyysinen ja rakennettu ympäristö (ylirationaalisuus, kiire, taloudellinen hyöty, kilpailu, voittaminen, tehokkuus) vaikuttavat meihin jatkuvasti, koko ajan, vaikka emme huomaa sitä.

Kirsi Salonen veti metsäseminaarissa rentoutushetken, jossa hän ohjasi meidät mielikuvissamme mielipaikkaamme. Mielipaikan pitäisi kertoa siitä, mitä ihminen tarvitsee sillä hetkellä. Voimme tuoda elvyttävän luontokokemuksen aina mukaamme, olimmepa sitten missä vain, vaikkapa keskelle kiireistä työpäivää. Laita vain silmät kiinni ja mene mielikuvissasi pariksi minuutiksi mielipaikkasi saavuttamaan tunnetilaan.

Minä näen itseni mielipaikassani valtavan haavan juurella istumassa keväisen lehdon rinteessä mukavasti puun runkoon nojaten. Puiden oksien välistä suodattuu auringon valoa niin että minulla on lämmin ja rento olo. Sen ansiosta pystyn olemaan pitkään liikkumatta paikallani, joten en häiritse luonnon rauhaa, vaan eläimet uskaltavat tulla aivan viereeni. Seuraan katseellani haavan oksistossa liikkuvia lintuja ja eliöitä. Näen maasta pilkottavat kielonalut, puiden hiirenkorvat, pesämateriaalia keräävän sinitiaisen, pesäänsä poikasiaan ruokkimaan kiirehtivän oravan. Kuulen metsän takaa lähestyvät laulujoutsenten toitotukset, järveltä telkän siipiäänet, viereisestä kuusesta punarinnan kauneimman laulun. Myyrä rapistaa edellisvuoden puiden lehtien alla, muurahaispesästä kuuluu pientä tasaista rapinaa, kun ne korjaavat talven jäljiltä pesäänsä. Taustalla soi kymmenien eri lintujen laulu. Mielipaikkani mielikuvissa on aina kevät parhaimmillaan.

Keskiviikkokolumni: Se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia

Suomessa on kummallisen paljon kuusia ja mäntyjä, siksi tammen ja vaahteran näkeminen tuntuu minusta aina erityisen mukavalta. Ne tuovat mieleeni lapsuudenkotini pihapuut Amerikan Illinoisissa.

Kaupungissa asuessani Tampereen Kalevassa, Ilvespuistossa kasvoi kaunis vaahtera. Puistolampun valossa sen ruskan värejä sai seurata myöhään syksyyn. Tammiin olen näillä leveysasteella törmännyt harvoin. Sitä kasvaa lähinnä maan eteläosissa muistuttaen ammoisista ajoista, jolloin Suomessa oli selvästi lämpimämpää kuin nyt.

Muutettuani sukutilalleni Alhonlahteen minut toivotti tervetulleeksi talon vieressä kasvava nuori puu, villi metsävaahtera. Se oli uusi tuttavuus ja kasvanut tänne niiden kahdenkymmenen poissaolovuoteni aikana.  Aivan kuin se olisi toivottanut minut tervetulleeksi tänne ja kertonut, että kyllä täällä pärjää. Halusin heti istuttaa tammen sille kaveriksi.

Tuli ensimmäinen kevät ja istutin metrin korkuisen tammitaimen kylmään hiesuun. Sitä isoa istutuskuoppaa kaivaessani ymmärsin, että saattaisi olla vaikeaa saada se menestymään täällä. Toivoin, että se eläisi amerikkalaisten sukulaistensa tapaan ainakin tuhatvuotiseksi.  Miltä se silloin näyttäisi? Kuinka iso sen ympärysmitta olisi, minne asti sen oksat ylettyisivät? Mitä lintuja sen latvuksissa laulaisi? Tammi alkoi heti kasvaa maassa ja mielikuvissani.

Seuraavana keväänä tammi heräsi verraten aikaisin. Pienet hiirenkorvat kurkistelivat oksista iloisina, mutta kauhukseni kovat yöpakkaset palelluttivat pienet lehdenalut. Lopulta ne kuivuivat ja tipahtivat pois. Itkin. Voiko kukaan sietää tätä lannistavaa kylmyyttä?

Vaan tammi ei kuollutkaan, niin kuin luulin, se kasvatti uudet lehdet. Kesän aikana sen runko kasvoi paksuutta. Olin onnellinen. Oli aivan kuin osa amerikkalaista sieluani asuisi tuossa tammessa.
Tuli seuraava kevät. Pienet lehdet olivat taas aluillaan. Jälleen luvattiin yöpakkasia. Puu oli vielä niin nuori ja taas siltä menisi kasvuvoimaa hukkaan. Se oli niin pieni puu vielä. Pystyisin suojaamaan sen kasvuharsolla. Näin teinkin. Huppukuurussa oleva tammi näytti surkuhupaisalta. Tajusin, ettei touhuissani ollut mitään järkeä. Vaikka onnistuisinkin pelastamaan sen tänä keväänä, mitä sitten kun puu olisi kasvanut liian isoksi kasvuharsolleni? Muistin Muumipeikko Taikatalvi-sadun, jossa ”Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Pannaan lasi sen päälle, siten se selviää kylmästä yöstä. Älä pane, sanoi Muumipeikko. Se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.”

Otin harson pois ja päätin antaa luonnon päättää puun kohtalosta. Yöpakkaset tulivat ja palelluttivat lehdet jälleen kerran pois. Sormeillessani kuivuvia, varisevia lehtiä mietin, onko minustakaan Suomessa tai maaseudulla eläjäksi. Pitkä talvi, kankeus ja kylmyys tuntuvat joskus ylitsepääsemättömiltä.

Mutta tammi ei vähästä lannistunut. Se kasvatti jälleen uudet lehdet ja vahvisti taas runkoaan. Sille ei muodostunut yhtä selkeää päälatvaa, vaan useampia eri suuntaan kääntyileviä oksia. Yksi kääntyi etelään, toinen länteen, kolmas ja neljäs koilliseen ja lounaaseen.

Kului joitain vuosia. Ikuistin tammen ihmeellisen nopeaa kasvua valokuviin. Lähetin niitä isälleni Amerikkaan, jonka pihassa kasvaa ympärysmitaltaan 3,3 metriä oleva tammi. Isäni tuumasi, että onhan se jonkinlainen tammi tuokin. Puuni kaipasi kuulemma hoitoleikkausta. Ohjaile oksien kasvua, typistä ja leikkaa. Muotoonleikkausta olisi hyvä jatkaa läpi koko puun elämän, jotta sen haluttu muoto säilyisi.

Menin työhön käskettyyn. Seisoin tammen äärellä ja katsoin kanssani jo samankorkuiseksi kasvanutta puuta (168 cm). Tammi hymyili minulle ja ojenteli hassuja haarovia oksiaan kuin käsiään. Sen oksat hihkuivat: ”minä kasvan tuonne ja minä tuonne ja minä tänne ja tuonne!”. Runko kertoi hiukan möreämmällä äänellään, kuinka siitä tulisi iiiiiso runko. Heti kumarruin löysäämään sitä kiristävää myyräsuojaa.

Tuumasin, että puun juurten täytyi olla jo aika syvällä. Tammi oli sopeutunut. Jo kolmena keväänä se oli viivytellyt kauemmin kuin koskaan ennen lehtiensä avaamista. Se oli oppinut varomaan ja olemaan pidättyväisempi keväisissä tunteenpurkauksissaan. Vasta kun se on aivan varma, että kylmyys on poissa, se avaa lehtensä ja herää eloon. Kun muutaman kerran palelluttaa itsensä pahasti, oppii neuvokkaammaksi ja vahvemmaksi. Hivelin puun kauniita oksia, mietin miten niitä pitäisi leikata ja päätin, mihin ryhdyn. Se saisi kasvaa täällä ihan omassa rauhassaan juuri sen näköiseksi kuin se haluaisi, kurkotellen eri ilmansuuntiin ja korkeuksiin. Sellaiseksi kuin vain täällä voi kasvaa.
Pistin oksasakset taskuuni ja tyytyväisenä päätökseeni käännyin pois. En voinut olla nauramatta. Selvästi kuulin, kuinka tammi hihkaisi ja sen oksat venyivät heti sentin villimpään suuntaan.

Metsästä hyvää

Tampereen Vanhalla kirjastotalolla järjestettiin 17.3 2011 Metsästä hyvää -seminaari, jossa kerrottiin vaihtoehtoisista metsänhoitotavoista ja metsiensuojelusta. Vanhan kirjastotalon musiikkisali oli äyriään myöten täynnä asiasta kiinnostuneita. Tämä kertoo siitä, että avohakkuille toivotaan vaihtoehtoja. Yksipuoliset metsänhoitoratkaisut huolestuttavat ihmisiä. Seminaarissa kerrottiin kuinka metsiä kannattaisi käsitellä, jotta puunkäyttö ei vaarantaisi metsien luonto-, virkistys- ja muita arvoja.

Luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja ekologi Risto Sulkava kertoi metsien monimuotoisuudesta ja siitä miten Suomessa metsät on viime vuosikymmeninä mielletty lähinnä puuntuotantoalueiksi, vaikka metsät ovat tuhansien eri eliölajien koti. Punaisen kirjan uhanalaista lajeista 2200 asuu metsissä. Usein puhutaan sademetsien tuhosta ja sukupuuttoaallosta ja unohdetaan, että Suomessa on suunnilleen samanlainen tilanne. 108 metsälajia on hävinnyt, uhanalaisia lajeja on 814 ja silmälläpidettäviä 776.
Sulkava kertoi, että Etelä-Suomessa on liian vähän suojeltuja metsäalueita ja lisäksi ne ovat pieniä ja kaukana toisistaan. Tulevaisuudessa suojelupinta-alaa pitäisi olla huomattavasti enemmän ja suojelualueiden pitäisi olla toisiinsa kytköksissä niin että lajien siirtyminen alueelta toiselle olisi mahdollista.

Metsänhoidon professori Erkki Lähde kertoi taloudellisesti kestävästä metsänhoidosta. Hänen mukaansa hyvä metsänomistaja on: Laiska (tekee metsässään vain hyvin harvoin toimenpiteitä), Ahne (=kerää vain isot puut, koska tukkipuusta tulee paras rahallinen korvaus) ja Viisas (=jättää nuoret puut/alikasvuston pystyyn kaataessaan isoja puita, tekee metsässään vain välttämättömimmät työt ja nekin oikea-aikaisesti.).

Erilaisin tilastoin ja kaavioin Lähde osoitti, että avohakkuu ei kannata koskaan, arvioi sitä sitten metsän kasvun, taloudelliselta, metsän monimuotoisuuden tai virkistyskäytön kannalta.  Jatkuva kasvatus, jossa metsä säilyy kokoajan peitteellisenä tuottaa edullisemmin, helpommin ja paremmin tuloksin puuta, varjelee monimuotoisuutta ja säilyttää metsän virkistysarvot.

Projektipäällikkö Kimmo Syrjänen kertoi seminaarissa valtion Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelmasta (METSO 2008–2016), joilla lajistoltaan monipuolisia metsäkohteita suojellaan. Hän kertoi millaisia alueita ja ominaisuuksia metsällä pitää olla, jotta se täyttäisi METSO -ohjelman luonnonsuojelubiologiset kriteerit (kuten lahopuu, palanut ja hiiltynyt puuaines, jalot lehtipuut ja järeä haapa, lehdot, korvet, harjujen ja reunamuodostumien paahderinteet, tulvametsät ja metsäluhdat).


Olen huolestunut siitä miten yksipuolista neuvontaa metsänomistajille annetaan. Itse olen aikoinani saanut todella huonoja neuvoja metsänhoitoyhdistykseltä.  Onneksi en kuunnellut heidän suosituksiaan. Myöhemmin suojelin metsäni METSO-ohjelman kautta. Voin lämpimästi suositella sitä. Suojelukorvaus on kilpailukykyinen, se maksetaan kaikesta puusta, niin lahopuusta kuin hyvin kasvaneesta puustosta. Suojelukorvauksesta ei mene myyntivoittoveroa ja metsänomistaja säästyy isoilta kustannuksilta, (kun metsässä ei tarvitse tehdä maanmuokkauksia ja istutuksia) ja metsässä voi edelleen sienestää, marjastaa ja virkistyä monimuotoisen luonnon keskellä. Puhumattakaan siitä, että metsälajien koti säilyy.

Valitettavasti vapaaehtoista suojelua ei juuri ole markkinoitu, tietoa pitää osata hakea. Kuinka moni metsänomistaja tietää METSO -ohjelmasta ja mitä se tarkoittaa? Kaikki metsänomistajat eivät tiedä millaista metsää he omistavat, jolloin he luottavat sinisilmäisesti heille annettuun yksipuoliseen tietoon. Sydäntä kylmäävän usein näkee vanhan monimuotoisen metsän hävinneen avohakkuun tieltä. Avohakkuita on kaikkialla ja valitettavasti niitä ilmestyy yhä aina vain lisää.

Viimeistään nyt olisi arvioitava uudelleen metsänhoidon perusteita ja kyseenalaistaa ovatko meille tarjotut metsänhoitoratkaisut oikeanlaisia. Metsillä ja luonnolla olisi meille niin paljon annettavaa, kun me ihmiset oppisimme myös antamaan, emmekä aina vain ottamaan.

Toiveikas pimeys

WWF:n järjestämää Earth Hour -tuntia vietetään Suomessa 26.3.2011 klo 20.30–21.30 paikallista aikaa. Earth hour on maailmanlaajuinen ilmastotempaus, jossa miljoonat ihmiset sammuttavat valonsa tunniksi samana päivänä. Valojen sammuttaminen on symbolinen ele ilmaston ja ympäristön puolesta.

Kaikkiaan 130 maata on ilmoittanut osallistuvansa tempaukseen. Monet kuuluisat maamerkit sammuttavat valonsa Earth Hour -tunnin ajaksi muun muassa Ruotsin kuninkaanlinna, Eiffel-torni Pariisissa, Intian portti Delhissä, Kristus-patsas Rio de Janeirossa ja Taipei 101 -torni Taiwanissa. Suomessa valot sammuvat muun muassa Helsingin tuomiokirkosta, kansallisteatterista ja Tampereen tuomiokirkosta.

Ihmiset ympäri maailman ovat tehneet Earth Hour -lupauksia ilmaston puolesta. Moni on luvannut jatkaa valojen sammutusta tapahtuman jälkeen ja pidentää aikaa tunnista kahteen, käyttää kestokasseja kauppareissuilla, kompostoida ja kierrättää jätteitään. Muun muassa Sydney Australiassa, Shenyang Kiinassa ja Malmö Ruotsissa ovat sitoutuneet konkreettisiin toimiin kestävämmän yhteiskunnan edistämiseksi. Sydneyssä aiotaan rakentaa pyöräilyreittejä ja siirtyä katu- ja puistovalaistuksessa LED-tekniikkaan. Shenyangin kaupunki Kiinassa on asettanut tavoitteeksi metsittää uudelleen 38 000 hehtaaria maata aavikoitumisen estämiseksi. Ruotsissa virallinen Earth Hour -pääkaupunki Malmö puolestaan kaavailee siirtyvänsä käyttämään 100 prosenttisesti uusiutuvia energiamuotoja vuoteen 2030 mennessä.

Hmm, mitähän kotikuntani Hämeenkyrö on luvannut tehdä? Minä lupaan jatkaa yksinkertaisemman ja ekologisemman elämäntavan puolesta puhumista.

Kummastuttaa, kun esimerkiksi ydinvoima-asiat ja energiapolitiikka on tapetilla, miksei meitä kehoteta säästämään sähköä, jolloin sähköntuotantoa tarvittaisiin vähemmän. Keskustellessani ihmisten kanssa vähempään tyytymisestä jotkut sanovat ettei se mitään auta: ”Ei yhdellä ihmisellä ole vaikutusta. Eikä edes kaikkien suomalaistenkaan panos vaikuttaisi mitään maailmanlaajuisesti.”
Ehkä sanovat noin, koska elämän kulutustottumusten muuttaminen voi tuntua liian vaikealta. Puolustautumalla heidän ei tarvitse luopua villiintyneestä kulutuksestaan.

Liian helposti unohdetaan miten valtava merkitys sillä on yksilölle itselleen, kun elämä muuttuu mielekkäämmäksi.  Pienillä puroilla ON merkitystä, yhdessä niistä koostuu iso virta. Valojen sammuttaminen tunniksi ei vaadi ihmeitä, mutta on hieno osoitus siitä, mitä pystymme tekemään yhdessä, jos vain haluamme.


Viime keväänä järjestetty Earth Hour 2010 tempaukseen osallistui jopa 4000 kaupunkia 126 maasta. Mukana oli lähes miljardi yksityishenkilöä sekä lukuisia yrityksiä, oppilaitoksia ja muita organisaatioita.  Suomessa vuonna 2009 valojensammutuskampanja säästi sähköä sata megawattituntia. Määrä vastaa reilun 30 000 asukkaan kaupungin tarpeita tunnin aikana – esimerkiksi Rauman, Järvenpään, Keravan tai Kajaanin kotitalouksien verran.

Mitä sinä lupaat tehdä?

Ja keskellä virtaa joki

Kirjoitus on julkaistu Hämeenkyrön Sanomissa 17.3.2011

Viitisentoista vuotta sitten hain elämälleni uutta suuntaa. Mietin alan vaihtoa, maalle muuttamista ja luonnonläheisempää elämäntapaa, jossa kiire ei sanelisi niin paljon elämääni. Puntaroin eri vaihtoehtoja ja mietin mikä olisi mieleisin paikka, jossa haluaisin asua, jos saisin vapaasti valita. Päätös oli helppo. Rakastin Hämeenkyröä. Näin mielessäni kuinka Hämeenkyrö oli ympäristöä ja luontoa arvostava kunta, kun se sijaitsee niin luonnonkauniilla paikalla.

Vapaapäivinäni suuntasin Tampereen melskeestä kohti Hämeenkyröä. Ajelin päämäärättä maaseudun pikkuteitä, mietin minne voisin Hämeenkyrössä muuttaa ja mitä voisin tehdä täällä työkseni. Hain kaunista ja alkuperäistä luontoa, halusin elää luonnonläheisempää elämää ja kuvittelin, että Hämeenkyrössä minulle aukeasti ne monet salaisuudet.

Kävin Timin männyllä ja annoin sille uhrilahjan, jotta löytäisin täältä sitä mitä hain. Pidin aina silmäni auki laulujoutsenten varalta, olihan täällä Joutsenten reitti-hankekin. Kävin Sarkkilanjärven lintutorneilla, kiersin Töllinmäkeä, Myllykolua ja Taatan taivalta. Ihastuin, kun ajelin Hämeenkyrön keskustaan ja löysin Kehäkukan ravintolan ja pienen yrttipihan, mutta se ihanuus loppui aivan liian lyhyeen, jotenkin nolon oloiseen Siljanpuistoon.

Olin kuullut, että Kirkkojärvelläkin pitäisi olla lintutorni. Epäuskoisena jatkoin epämääräisen oloista puistoa eteenpäin - polku loppui kesken, vaikka puistovalot jatkoivat matkaansa. Sinnikkään hakemisen jälkeen löysin puskista pilkottavat pitkospuut, jotka veivät huteralle lintutornille. Samalla tavalla, sattumalta, löysin tiesillan takaa Pappilanjoen kalastuspuiston, joenrantametsän ja Turkimusojan. Uskomatonta, että monimuotoista, kaunista luontoa on aivan keskellä kylää, kunnan paraatipaikalla, mutta kukaan ei tunnu huomaavan tai arvostavan sitä. Miten outoa, ajattelin. Joki ja joenrannan miljöö, vanha kulttuuriperintö, vanhat rakennukset ja luonto loisivat mitä kauneimman kuntakeskuksen, kunhan aluetta hiukan kehitettäisiin. Hämeenkyrö on täynnä hienoja mahdollisuuksia, ajattelin.

Rohkaisin mieleni, tein elämänmuutoksen, muutin Hämeenkyröön ja opiskelin Osaralla luontoyrittäjäksi. Tunsin itseni onnelliseksi, tämä olisi vasta alkua. Vielä minä löytäisin sen Luonto-Hämeenkyrön ja kaikki ne mielessäni kuntaan liittämäni toiveet realisoituisivat todeksi. Täällä varmasti asui paljon luontoalan ja luovan alan ihmisiä. Yhdessä rakentaisimme entistäkin luonnonmukaisempaa kuntaa ja olisimme edelläkävijöitä monessa ympäristöasiassa.

Naurattaa miten sinisilmäinen ja väärässä olin. Ja surettaa. En voinut uskoa todeksi, että Hämeenkyröön edes hetkeäkään harkittiin jätteenpolttolaitoksen rakentamista. Mikä tätä kuntaa vaivaa, kun se hukkaa mahdollisuutensa? Päättelin, että kunnan juomavedessä täytyy olla vikaa, ei tätä jähmettyneisyyttä muuten selitä. Onneksi minulla oli oma kaivo.

Nyt Hämeenkyrön kuntastrategia on ajankohtainen. Ajattelin, että vihdoin on löydetty se jokin tavoite ja visio, jonka varassa Hämeenkyrö porskuttaisi tulevaisuudessa. Taaskaan en tiennyt itkisinkö vai nauraisinko, kun huomasin, että kuntastrategialuonnos kulkee nimellä Terve ja turvallinen ympäristö. Kuntastrategialla lienee hyvä tarkoitus, mutta visioiltaan se on täysin kunnianhimoton.

Moni kunta ottaisi kirkuen vastaan Hämeenkyrön kansallismaisemat ja luonto- ja kulttuuripitäjään liitetyt mielikuvat, Pappilanjoen luonto- ja kulttuuriympäristöt ja tekisi niillä jättipotin. Yleensä, kun pohditaan kuntien tai kaupunkien imagoa ja niihin liitettäviä ominaisuuksia, syntyy tyhjiö. Imagoa ei ole, eikä brändiä. Hämeenkyröllä sellainen on ja mitä se tekee sillä? Ei mitään. Sydäntä särkee katsella miten paljon Hämeenkyrö jättää hyödyntämättä upeita mahdollisuuksiaan. Puitteet ja elementit ovat jo olemassa. Se on paljon se, näinä tiukkoina taloudellisina aikoina. Kunta on aikoinaan sijoittanut paljon aikaa ja varoja Ympäristöhoito kansallismaisemassa – hankkeeseen. Lukuisa määrä hyödyntämättömiä raportteja, tutkimustietoa ja ehdotuksia ympäristön ja luonnon monimuotoisuuden vaalimisesta odottavat, että joku puhaltaisi niistä pölyt pois.

Hämeenkyrössä kulkee soljuva virta ihmisiä, jotka hakevat luonnosta, luontaishoidosta, luontoalalta ja luovuudesta ratkaisuja elämänahdistukseensa. Ihmiset hakevat pehmeitä arvoja, kiireettömyyttä ja ympäristöystävällistä elämää. Tunnen luontoalan yrittäjiä, luontaishoitajia, artesaaneja, kirjailijoita ja taiteilijoita, joilla on valtava veto Hämeenkyröä kohtaan. He ovat kuitenkin muuttaneet suunnitelmiaan ja jo tänne muuttaneet luovan alan yrittäjät ovat muuttaneet pois, kun kunnan ilmapiiri ja henkinen ilmasto ei olekaan vastannut odotuksia. Kunta tuntuu liian kovalta ja välinpitämättömältä kulttuuri-, ympäristö- ja luontoasioiden suhteen. Odotuksia - luovuutta, innostuneisuutta, luonnon voimaa ja ideoita - ei lunasteta.

Jos Sastamala on ”kirjallisuuskaupunki”, Hämeenkyrön pitäisi olla Luontokunta, joka vetäisi luovaa luokkaa puoleensa. Vetovoimaa luo Kehäkukan, Frantsilan, Mahnalan ympäristökoulun, Heiskan, Artelesen ja Tättälän tilan kaltainen toiminta, joita yhdistää luonnon, kulttuurin, perinteiden ja vanhan rakennuskannan ja jo olemassa olevien mahdollisuuksien arvostaminen.

Kuntastrategialuonnoksessa mainittu ”ympäristönäkökulma, energiatehokkuus ja ympäristötietoisen rakentamisen edistäminen” on sananhelinää. Sen sijaan ekologisuus, ympäristökasvatus, luonnonläheisyys ja luonnonmukaisuus kunnan valttikortteina vetäisivät tänne samanhenkisiä yrityksiä ja ihmisiä. Tämä houkuttelisi Hämeenkyröön ”luovaa luokkaa”. Kunnan palvelu- ja työpaikkaomavaraisuus lisääntyisi ja se puolestaan houkuttelisi lisää ihmisiä alueelle.

Mutta mistä aloittaa? Pappilanjokivarresta. Siitä olisi tehtävä kunnan käyntikorttialue. Kuntakeskuksen pitäisi heijastella sitä mitä kunta on kokonaisuudessaan. Pappilanjoenalueen luonnon- ja kulttuuriperintö on iso mahdollisuus ja voimavara, kaiken yhdistävä elementti. Pappilanjoenvarren alue kannattaisi säilyttää mahdollisimman eheänä, kehittää virkistysreittejä ja nostaa maankäytön suunnittelussa vanhempaa rakennuskantaa ja viehättävää miljöötä esiin.

Alueella on kansallisen kaupunkipuiston elementtejä: siellä on kuntakeskuksen luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta tärkeitä luonnonalueita, kunnan historian ja kehitysvaiheiden kannalta merkittäviä kulttuuriympäristöjä rakennuksineen sekä puistoarkkitehtonisesti tai esteettisesti merkittäviä puistoja ja viheralueita. Alue on tarpeeksi laaja, eheä ja viherrakenteeltaan niin yhtenäinen, että se toimisi mitä luonnollisimpana yhdistäjänä Hämeenkyrön ja Kyröskosken kummallisen kaksinapaisuuden välillä. Pappilanjoki on myös ekologiselta kannalta tärkeä, sillä se liittyy välittömästi kuntakeskuksen ulkopuolisiin luonnonalueisiin ja toimii siten luonnoneläinten ekologisena käytävänä. Miten hienot mahdollisuudet alueella onkaan. Kun ihmiset viihtyvät asuinalueellaan ja alue houkuttelee liikkumaan, sairastavuus vähenee ja yleinen hyvinvointi paranee. Aina kun jonkin alueen käyttöaste lisääntyy, se lisää asiakaspalvelujen tarvetta, joka lisäisi entisestään alueen matkailullista vetovoimaa.

Hämeenkyröllä on kaikki palapelin palaset jo olemassa, tarvitaan vain halua ja taitoa koota se. Aina löytyy innostuneita ihmisiä, yhdistyksiä ja yrityksiä, jotka ovat valmiita työskentelemään asuinalueensa viihtyisyyden ja menestyksen eteen, rahan ei pitäisi olla este tai määräävässä asemassa. Pienimuotoisuus voi olla todella kaunista. Intoa kunnalta pitäisi löytyä, onhan kuntastrategian yhtenä tavoitteena ”…hioa organisaation ajattelu- ja toimintatavat luovuutta ja kokonaisvaltaista ajattelua edistävään suuntaan.”.

Hämeenkyrössä minulle on auennut monet elämän salaisuudet. Olen löytänyt omalta pieneltä maatilalta sen mitä olen hakenut. Käyn edelleen silloin tällöin Timin männyllä ja esitän sille kiitokseni, että löysin omimman paikkani täältä. Samalla esitän toiveen, että muutkin voisivat kokea samaa onnea ja kiitollisuutta, jonka kansallismaisemien ja luonnon keskellä eläessä vain voi tuntea.