Kimalaiskuningattaret ovat kultaa kalliimpia

Eilen menin aikaisin aamulla kasvimaalle. On parempi aloittaa varhain, kun on luvattu helteitä. Pääsee pois ja varjoon ennen kuin kovin räkitys alkaa.

Työn alla oli sellainen palstan osa, jossa kasvoi viime vuosina kuminaa, mutta myös nokkosta, illakkoa ja valitettavasti myös peltovalvattia ja rönsyleinikkiä. Kumina on kaksivuotinen, joten koetin pelastaa sieltä tänä vuonna kukkivia lehtiruusukkeita toiseen paikkaan ja tietysti varoin lieroja ja muurahaispesiä. En siis pistellyt rivakasti talikolla vaan hissukseen seuloin kasveja ja maata, että saisin valvatin kiemuraiset juuret pois.  

Nautin kokonaisvaltaisesti olostani. Oli tyyntä ja hipihiljaista lukuun ottamatta lintujen laulua. Käki kukkui, pensastasku ja pensaskerttu ilmoittivat saapumisestaan, samoin leppälintu ilahdutti säkeillään. Pikkuvarpuset pitivät neuvonpitoa kuusessa, niillä on pesä sähkömuuntajan tolpanpäässä. Kaulushaikara pumputti, töyhtöhyypät varoittelivat varislinnuista. Varikset varoittelivat ruskosuohaukasta ja kurjet kajauttivat huutonsa sadan metrin päästä niin että vaikut lähtivät korvista.

Aikaa kului ja aurinko alkoi lämmittää. Silloin kuului kimalaisen ääni. Aamun ensimmäinen! Se tuli kauempaa ja suuntasi suoraan kohti ja jäi viereeni pyörimään kasvimaan ylle. Kokemuksesta tiesin, että sillä oli täytynyt mennä koordinaatit sekaisin, kun se niin pyöri ympyrää. Olin maata muokatessani poistanut varmaan joitain talventörröttäjiä, joista se otti suuntaa. Kimalainen etsi jotain. Hyvänen aika pesäänsä, tajusin. 

Kimalainen pyöri sitkeästi illakkopaakun luona, alueella jota en ollut onneksi ottamassakaan sen päivän urakkaan. Kimalainen lähti joidenkin kymmenien metrien päähän hakemaan uudestaan luotettavampia koordinaatteja ja minä riensin nopeasti nostelemaan illakon alimpia lehtiä pystympään.

Olin aikaisemmin kyykistellyt siinä kohdassa selin ja kantapääni olivat hiponeet paikkaa, jossa kimalainen äsken pyöri. Kunpa en vain olisi pilannut mitään! Kimalaisen oli täytynyt viettää yönsä eri paikassa ja herättyään lähteä heti paikalle, jossa pesänrakennus oli jäänyt eilen kesken, koska aiemmin aamulla sitä ei ollut kuulunut tai näkynyt ja oli ollut viileää.

Pikkuisen löyhyttelin ja kuohkeutin illakon alimpia lehtiä. Sitten kimalainen tuli uudestaan ja lensi suoraan illakolle, laskeutui maahan ja kömpi illakon lehden alla olevaan maakoloon! Kyseinen illakko kasvaa järviruoko- tai saraikon juurakkomättään vieressä, jonka toin viime vuonna järvestä katteeksi. Juurakon täytyi olla kimalaiselle sopiva myyränkolo tai tunneli.

Tietysti siunailin, että siinäkös sen pesä nyt sitten on. Mutta miten kiitollinen olin pienen karvapörriäisen olemassaolosta ja siitä etten ollut tuhonnut mitään!

Hymyssä suin jatkoin maan perkaamista. Kimalaiskuningatar rakensi vierelläni maan uumenissa pesää. Välillä kuului mukavaa pörinää, kun sen siivet osuivat maata vasten. Hain tikun pesän merkiksi. Tikkumerkkejä on paljon pitkin kasvimaata osoittamassa ison lieron kolon suuaukkoa tai vaikkapa mauriaisten tai viholaisten pesiä, että tiedän olla haraamatta siitä kohtaa. On kivaa toteuttaa itseään ja leikkiä ihan omilla säännöillään.

Kuljin maalla edestakaisin. Oli sellaista pientä steppaamista: hain kuokkaa, kastelukannua, puiden lehtiä ja siirsin juurakoita kasalle. Pesän kohtaa ei ollutkaan helppo havaita puutikusta huolimatta. Harrastan kateviljelyä ja kaikki on tähän aikaan vuodesta aika harmaata, joten laitoin toisen tikun pesän toiselle puolelle. Silti kun kuljin edestakaisin, pesä oli vaaravyöhykkeellä. Olisiko minulla mitään punaista nauhaa tikun nokkaan? Silloin muistin, että minulla on varoitusnauhaa jemmassa. Nauhassa lukee "suojele, säästä". Kävin hakemassa sitä ja tein tällaisen taideteoksen. Olen suurpiirteinen tyyppi, ei ole väliä minkä näköinen viritelmä on. Pääasia, että kimalaisen pesä on turvassa. Viime vuonna kimalaisen pesä oli kymmenen metrin päässä tästä paikasta nokkospuskan juurella ja hyvin pärjättiin.

Mutta varoitus: tällaisia merkkejä tai virityksiä ei saa koskaan tehdä linnun tai muiden eläinten pesien läheisyyteen!! Ketut ja varikset kiinnittävät huomiota uusiin asioihin, pesät rikotaan ja poikaset katoavat toisten suihin. 

Kimalaiskuningatar on ollut noin yhdeksän kuukautta maakolossa talvehtimassa. Se on paritellut elokuussa ja siitä saakka sen elimistössä on ollut satoja hedelmöittyneitä munia vain odottamassa. Kuningattaren on ensin vahvistettava itseään ja löydettävä ruokaa ja hyvä pesäpaikka (eri paikka kuin talvehtimiskolo). Kuningattaren on kerättävä pesäaineet, rakennettava kennot, munittava ja haudottava(!). Pesän lämpötila nousee jopa 38 asteeseen kuningattaren ruumiinlämmöstä. Sitten sen on huolehdittava vielä toukkien ruokkimisestakin. Huh huh, mikä urakka annettu yhden kontolle! Menee noin kolme viikkoa ennen kuin ensimmäiset työläiset kuoriutuvat kuningattaren avuksi.

Kevään ensimmäiset kuningatarkimalaiset ovat siis kultaakin arvokkaampia, niissä on koko yhdyskunnan synty kiinni. Kimalaiset ovat mustikan ja muidenkin metsämarjojen tärkeimpiä pölyttäjiä, samoin omenoiden ja viinimarjojen. Ilman kimalaisia olisimme isossa pulassa.

Kimalaisia on Suomessa 37 eri lajia. Kimalaisilla kuten muillakin pölyttäjillä ei mene kovin vahvasti. Maatalouden tehostuminen, pajukkojen raivaaminen ja kukkaketojen katoaminen on suurimpia uhkia. Myös maataloudessa käytettävät torjunta-aineet heikentävät kimalaisyhdyskuntia. Torjunta-aineelle altistuneet kimalaiset keräävät vähemmän mettä ja siitepölyä kuin terveet kimalaiset, minkä johdosta niiden yhdyskunnat jäävät pienemmiksi. Lisäksi niiden immuunipuolustus tauteja vastaan heikkenee. 

Kuvassa on kimalaisen kennosto ja haavanlehti mittatikkuna. Kimalainen ei tee kuusikanttisia kennoja kuten ampiaiset vaan pyöreitä. Eräänä vuonna olin kerännyt syksyllä rannalle järvikasvillisuutta kasaan ja se jäi talven yli sinne. Keväällä kimalainen rakensi pesän kasaan, joten annoin olla. Syksyllä kimalaisyhteiskunnan hajaannuttua talikoin kasan kasvimaalle ja tämä pesäkennoston osa löytyi.

**

Täytyy kertoa vielä yksi tarina. Ystäväni, joka on oppinut olemaan pelkäämättä kimalaisia ja ampiaisia, oli kerran Siuron Koski-Baarissa kahvilla. Oli kevät ja kimalaiskuningatar oli eksynyt sisälle baariin. Siinä oli iso kööri miehiä kahvilla ja ne olivat vähän väistelleet kimalaista, pelänneet ja huitoneet. Kahvilanpitäjä oli rullannut jo sanomalehteä läiskästäkseen kimalaisen hengiltä. Ystäväni puuttui asiaan ja kielsi ketään tekemästä mitään. Hän otti juomalasin ja ruokalistan, sai kimalaisen ikkunaa vasten kiinni ja päästi sen vapauteen. Ihmiset oppivat uuden tavan toimia ja kaikilla oli kohottunut mieli onnellisesta loppuratkaisusta.  

 

Vankka perinteiden pohja antaa voimaa luoda uutta

Kevät on täällä. Laulujoutsenet päivystävät kotilahteaan ja ensimmäisten kurkien äänet ovat kantautuneet vastarannalta. Kovin on aikaista kurkien tulla. Onko niillä todella hyvät vararavinnot vai tietävätköhän ne maan ja vesien aikaisesta sulamisesta jotain mistä meillä ei ole aavistustakaan?

Arkistokuvia. Tässä ei suinkaan lähdetä minua pakoon, koska joutsenet tuntevat minut ja liikun varoen ja kunnioittavasti vaan rynnätään ajamaan reviirille tulleita toisia joutsenia pois. Joutsenten räpylöissä on isot kynnet jotka pureutuvat jäähän.

Oravanaaraan maha paisuu ja nisät turpoavat. Se vuoraa rakentamiaan pää- ja varapesiä lämpöisiksi poikasten lähestyvää syntymää varten. Jäniksillä on jo hankipojat. Öisin ketut ja pöllöt kutsuvat kumppaneitaan ja ilmoittelevat reviireistä naapureilleen.

Sunnuntai-iltana pöllöt olivat erityisen äänekkäitä. Maanantai- ja tiistai-illan ja -yön säätila tuntui ihmisen vinkkelistä ihan samanlaiselta, oli tyyntä ja 5-10 astetta pakkasta, mutta pöllöt olivat paljon hiljaisempia. Innostuivatko pöllöt laulamaan sunnuntai-iltana taivaalla leiskuneiden revontulien vuoksi? Vain pöllö voi sen tietää. 

Luonto tarjoaa nyt parastaan ja antaa paljon iloista ajateltavaa.

Varpuspöllö vetää tässä juuri keuhkojaan täyteen ennen seuraavaa vihellystään (kurkkupussi pullistumassa). Kuva on otettu kaukaa zoomilla. En halua aiheuttaa häiriötä kuvauksillani.

On lohdullista, että viimein keskustellaan energiansäästämisestä ja toimitaan vihreän energian ja omavaraisuuden lisäämiseksi ja fossiilisista energialähteistä eroon pääsemiseksi, jotka toimet olisi pitänyt alkaa tällä tarmolla jo aikaa sitten. Hienoa havaita, että ihminen – niin halutessaan – pystyy tekemään hätkähdyttävän nopeita muutoksia. Miksi ilmastonkriisistä tuntemamme hätä ja ahdistus ei riittänyt näihin käänteisiin vaan siihen vaadittiin sota? Miksi ihminen ei voi toimia vapaaehtoisesti ja etuajassa viisaasti?

**

”Maailmanlaajuisen katastrofin olosuhteissa arvokkain henkivakuutus on syrjäseutujen maalaisisoäiti, joka kuopsuttaa kasvimaata ja elää vielä osittain keräilytaloudessa. Vankka perinteiden pohja antaa meille voimaa luoda aina uutta. Kesämökit ovat ajatushautomoiden verkosto. ”

– kirjailija ja ajattelija Valdur Mikita

**

Jos joku kokee epävarmuutta tulevasta ja miettii pärjäämistään esimerkiksi nousevien kustannusten kanssa, suosittelen istahtamaan pöydän ääreen Irti oravanpyörästä -kirjan pariin. Kannattaa tutkia erityisesti Pienen ihmisen taloussuunnitelma -osiota ja miettiä elämäänsä, tulojaan, kulujaan ja puskurin luomista. Oman talouden hallinta on tärkeä osa turvallisuudentunnetta ja varautumista. Ja onhan siellä kirjassa muun muassa kotitarveviljelystä ja miten voi lisätä omavaraisuuttaan. Kirja sen kun ajankohtaistuu. Voimaa kaikille!

**

”Jokaista julmaa tekoa kohti maailmassa on satoja pieniä tekoja, jotka ovat hyväntahtoisia ja yhteenkuuluvuutta lisääviä.”

– emeritusprofessori Jerome Kagan

 

 

Syyskosteus tulee tekemättä mitään: syksyn puutarhavinkkejä

Minusta syksyssä ihaninta on kiireetön tunnelma. Keväällä kasvimaalla kylvöjä tehdessä on takaraivossa ajatus siitä, että siemenet on saatava kylvettyä mahdollisimman pian, koska kasvuaika on lyhyt ja kevätkosteus haihtuvaista. Kasvimaani on hiesua, siksi maan muokkaus on osattava ajoittaa juuri oikeille päiville, ettei maa kuoretu. Kevääseen kuuluu muutenkin tietynlainen hektisyys, luonnossa on niin paljon kaikkea menossa samaan aikaan: on seurattava kuka muuttolinnuista saapui, kuka pesii missäkin, mikä eläin ruokkii jo poikasia, mikä kasvi aloittaa kukintaa ja missä vaiheessa sammakkojen kuteminen on ja niin edelleen ja niin edelleen. Keväällä olisi ehdittävä liiankin moneen.  

Sen vuoksi yritän minimoida keväälle ajoittuvia pihatöitä (ja mitä tahansa töitä). Oiva konsti siihen on pitkä syksy.

Syksy on erinomaista aikaa katsastaa maan kuntoa, kun on tuoreessa muistissa kuinka mikäkin kasvi kasvoi ja millaista satoa sai kasvimaalta.

• Mikä kasvoi hyvin, mikä ei niin hyvin ja mikä satoisuuteen tai ei-satoisuuteen mahtoi vaikuttaa?
• Oliko liikaa tai liian vähän typpeä/kastelua/haraamista tai muita ongelmakohtia?
• Miksi yhdessä pensaassa mustaherukat kasvoivat valtaviksi toisen pensaan jäädessä kitukasvuiseksi?

On oikeastaan nurinniskaista, että istutamme keväällä kaiken maailman taimia, joita sitten joudumme koko kesän kastelemaan ja vahtimaan kuivumiselta, kun koko homma olisi niin paljon yksinkertaisempaa syksyllä.

Syysistutukset onnistuvat miltei aina, sillä syyskosteus tulee tekemättä mitään. Ilma ja maa ovat kosteampia, kun keväällä on päinvastoin paahteista ja kuivaa. Syksyllä istutuskastelun jälkeen kasveja ei juurikaan tarvitse kastella eikä aurinko polta kasveja hengiltä. Eikä ole minkäänmoista kiirettä, koska syksy on tunnetusti pitkä. Työ- ja kuravaatteet päälle niin voi vaikka sateessakin touhuta.

Kaikkia monivuotisia kasveja voi istuttaa niin kauan kuin lapio uppoaa maahan eli yleensä marraskuuhun saakka. Kun kasvien (kukkien, pensaiden, puiden, köynnösten…) juurelle laittaa suojaavan katekerroksen, juurtuminen jatkuu pitkään. Siten kasvit ovat valmiina jo keväällä ja lähtevät heti tarmokkaaseen kasvuun, kun maa sulaa ja kasvit pystyvät hyödyntämään jokaisen kasvukauden päivän.

Nyt on siis hyvä aika vilkaista miltä maa näyttää. Tosin aina on hyvä aika, sillä puutarhurin pitää tarkkailla maan hyvinvointia kokoajan. Sadonkorjuun yhteydessä se on helpointa. 

Minulla oli kerran kasvimaalla kohta, jossa ei kasvanut mitään. Sitä piti sitten tutkia ja ihmetellä…

 

Tärkeintä on hoitaa maata, ei kasveja, ja seurata maan kuntoa. Tunnustele maata, tuntuuko se huokoiselta? Kuinka maa muokkautuu kädessä? Näkyykö paljon lieroja ja niiden tekemiä koloja entä muita maaperäeläimiä? Onko maa tiivistynyttä vai kuohkeaa?

Mitä kasveja siinä kasvaa? Erilaiset kasvit viihtyvät erilaisissa olosuhteissa. Kaiken oppii ajan kanssa näppituntumalla, kun on tarkkana ja halu oppia mitä maa kertoo.  

Nokkonen kertoo maan hyvistä ravintoarvoista, vuohenputki ja pihatähtimö viihtyvät kosteassa, leskenlehti ja hevonhierakka tiivistyneessä maassa, ahosuolaheinä happamassa.

Pelto-ohdake (jonka juuri näkyy kuvassa) viihtyy hiesussa ja savimaassa ja kertoo maan ravinteisuudesta. Se on pioneerilaji, joka tulee ensimmäisenä paljastuneelle maa-alueelle. Kun talikolla avasi maata, se näytti muruisalta ja hyvännäköiseltä. Muruisuus vaikuttaa suoraan maan kasvukuntoon, kun ravinteet jäävät maahan eivätkä katoa vesiin ja ilmaan. Johtopäätökseni oli, että maa oli kuorettunut. Olin muokannut maata epäsopivaan aikaan jolloin maahan muodostui kova kansi, jonka läpi pääsivät ainoastaan sitkeimmät kasvit. Ajoituksella on tärkeä osansa kylvössä. Lisäksi eloperäistä ainetta voisi olla enemmän, jolloin lieroja olisi enemmän.

Aina kun otamme maasta satoa, nostamme perunoita tai porkkanoita, poimimme marjoja tai katkomme kukkavanoja, tavallaan varastamme maalta. Maa köyhtyy sadon verran. Sen vuoksi on tärkeä palauttaa maalle takaisin saamansa hyvän ja ravinteet kompostin muodossa sekä kalkkia, tuhkaa, luonnonlannoitteita - ja tietysti rakkautta. Maan myrkyttäminen on vihonviimeinen teko.

Kompostia pitää antaa vähintään pari ämpärillistä neliölle. Mitä komposti sitten on? Kaikkea sitä eloperäistä mitä yleensä rahdataan pihan nurkkaan: nurmikonleikkuusta tullut massa, puunlehdet, kasvien varret, oksat, risut, naatit jne. Kaikki kannattaa kerätä kompostiin, joko säiliöön tai maahan kerroksittain rakennettuun aumaan. Kun komposti on kypsynyt, se levitellään takaisin maahan.

Kalkin voi levittää maahan heti sadonkorjuun jälkeen (tai keväällä). Sen määrä täytyy arvioida aina yksilöllisesti. Jos maata ei ole koskaan kalkittu, kalkkia voi joutua laittamaan aluksi jopa 5-7 kg/10 neliölle, sen jälkeen ylläpitokalkitus parin kolmen vuoden välein riittää: 1-1,5 kg/10 m2. Maa-analyyseja voi teettää Viljavuuspalvelun kautta, puutarhamyymälöissä myydään analyysivälineitä ja apteekeista pH-indikaattoreita. Kun harjaantuu, oppii tuntemaan maan eikä tällaisia mittareita tarvitse.

Hivenravinteita laitetaan nimensä mukaisesti vain hivenen 200–300 g/10 m2. Kannattaa lukea kalkin ja hivenravinteen ohjeet, nämä luvut antavat vain osviittaa. Itse väännän lukemat aina per kymmenen neliötä, koska se on ymmärrettävämpää ja kasvimaani on erikokoisissa lohkoissa.

Koetan välttää suurta maan kääntämistä tai mylläämistä, koska se aiheuttaa maan pieneliötoiminnassa kaaoksen. Yleensä työnnän talikon maahan ja kitkutan sitä edestakaisin, tämä auttaa kuohkeuttamaan maata eikä riko liiaksi ilma- ja maakerroksia ja häiritse lierojen elämää. Peitän aina maan talveksi puiden lehdillä ja muilla katteella. Kevääseen mennessä osa on hajonnut maahan ja lopun voi haravoida sivuun istutuksen ajaksi.

Tästä näkee miten tärkeää työtä lierot tekevät muodostaessaan käytäviä joita pitkin ilma ja vesi kulkevat maassa. Lierot vetävät näihin käytäviinsä karikkeen ja kompostin. Lierojen toisesta päästä tulee pieniä lantapalleroita. Lierot ovat kullanarvoisia suloisia otuksia, joita palvon. Palvoisin niitä silti, vaikkeivät ne tekisikään lantaa, hih. ;)

Maa kasvattaa ihmeellisiä ja mahtavia asioita, se on kaiken synnyttäjä.  Kun maa voi hyvin, ihminen voi hyvin. Niin maa kuin ihminen tarvitsee arvostusta, rakkautta ja voimavarojen täydennystä. Syksyn rauhallinen tunnelma tarjoaa niihin hyvän mahdollisuuden.