Varma tapa tulla onnelliseksi

Saattaa kuulostaa hassulta mutta takuuvarma tapa tulla onnelliseksi on aloittaa lintujen talviruokinta. Elämä muuttuu mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi: ikinä ei tiedä mitä voi nähdä ikkunasta ulos kurkistaessaan. Lintujen touhuilua on kiva seurata, siitä tulee aina hyvälle päälle ja voi tuntea syvää iloa helpottaessaan luonnoneläinten oloja ja selviytymistä.

Näin aloitat lintujen talviruokinnan:

• Voit aloittaa lintujen ruokinnan talvella milloin vain mutta sen aloitettuasi ruokintaa olisi hyvä jatkaa kevääseen saakka. Linnut oppivat luottamaan siihen, että ruokintapaikalta löytyy ruokaa. Jos ruokinta lopetetaan kesken, linnut eivät välttämättä löydä uutta ruokapaikkaa ajoissa ja menehtyvät talven karuihin oloihin. 
• Ruokinnan voi aloittaa vaikkapa vain yhdellä ruokintalaitteella tai ripustamalla talipalloja puiden oksille.
• Mitä monipuolisemmin ruokaa on tarjolla, sen monipuolisempi linnusto paikalla käy.
• Sijoita ruokintapaikka lähelle pensaita ja tuuheaa kasvillisuutta, jotta linnut pääsevät turvaan.
• Perusta ruokinta-alue sellaisella paikalle, että näet sen ikkunastasi. (Ripusta ikkunaan esimerkiksi vanha CD-levy, etteivät linnut lennä vahingossa ikkunaa päin.)
• Huomioi, että kaupasta ostettavat talipallot saattavat olla kivikovia. Lintujen nokat eivät ole terästä. Pehmennä talipalloja esimerkiksi astumalla kevyesti pallon päälle siten, että pallo ”aukeaa”.
• Kauppojen pakastealtaista löytyy ihrapaloja, jotka ovat talipalloja ja rasvapötköjä edullisempia.
• Pidä ruokintalaitteet ja ruokintapaikat siistinä.

Yksityiskohtaisempaa tietoa lintujen ruokinnasta ja ruokintalaitteista löytyy BirdLife Suomi ry:n sivuilta: http://www.birdlife.fi/lintuharrastus/talviruokinta.shtml

Usein toistuva kysymys on: ”Olen aloittanut lintujen ruokinnan ja linnut löysivät ruokapaikan melkein heti, ne kävivät syömässä jo päivä- tai viikkokausia, mutta sitten kaikki linnut hävisivät. Mikä on vikana? Ruokaa on kyllä tarjolla, se ei vain kelpaa.”

Vastaukseeni: ”Ruoka kyllä kelpaisi, mutta ruokintalaite on todennäköisesti tukossa tai jäässä” kinataan aina vastaan: ”Ei ole tukossa, kun juuri täytin ja tarkistin sen.”
Vakiovastaukseni: ”Tarkista uudestaan”.

Jos ruokaa on tarjolla, linnut kyllä tulevat. Laitteet vain usein tukkeutuvat syystä tai toisesta. Esimerkiksi jos illalla on ollut plussaa ja yöllä pakkasta, ruoka voi jäätyä ruokintalaitteen aukkoon.

Linnut löytävät hämmästyttävän pian uudet ruokintapaikat. Linnun on tunnettava elinympäristönsä hyvin, jos se meinaa Suomen talvesta selvitä. Kun ensimmäinen lintu löytää ruokaa, se ilmoittaa muillekin: ”Syömäääääään!”. Joviaalia porukkaa.

Parhaimmassa tapauksessa ruokintapaikalla voi käydä talven aikana 20 - 30 eri lintulajia. Lintutuntemus lisääntyy ja luvassa on mielenkiintoisia jännitysnäytelmiä, kun pihassa vilahtaa haukka tai pöllö. Ja miten riemukasta on nähdä ruokinnalla esimerkiksi harvemmin tavattu puukiipijä, pähkinänakkeli tai pyrstötiainen. Ruokintapaikalla käy myös esimerkiksi oravia, kärppiä, lumikkoja, myyriä, metsäkauriita, rusakkoja ja metsäjäniksiä.

Aloita lintujen ruokinta niin hymyilet joka päivä.
(Vinkki: ruokintalaite ja säkillinen lintujenruokaa on mainio lahja yksinäiselle tai alakuloiselle.)

Hyppyjä oravanpyörästä

Tuottaja ja toimittaja Heidi Sommar on koostanut Ylen Elävään arkistoon cocktailin oravanpyörästä hypänneistä ihmisistä. Katso videoita klikkaamalla tästä. Meikäläinenkin vilahtaa kuvissa. ;)

Mitä oravanpyörästä hyppääminen itse kullekin tarkoittaa? Kuten Heidi Somnar kirjoittaa: Hyppy oravanpyörästä on lopulta hyppy omaan itseensä, valmista muutoskaavaa ei ole. Se voi alkaa arjen pienistä teoista, kuten ulkoilusta kesken työpäivän, nelipäiväisestä työviikosta tai hiljentymishetkistä. Päämäärä on itsensä kuuntelu sekä stressittömämpi ja mielekkäämpi elämä. Tosin itsensä kuuntelemisesta saattaa lähteä käyntiin myös voimakas muutosten tie, kuten monilla tämän artikkelin henkilöillä.

Operaatio Kurpitsa ja Amerikan ilma

Roudasin jokin aika sitten ison laatikollisen vanhoja kirjeitä, valokuvia ja papereita aitasta. (Kiitos vaan TS, niitä valokuvia ei ole löytynyt ja nyt laatikoiden ja papereiden läpikahlaamisesta ei tule loppua, heh… )

Osa aitan kätköistä on suoraan saunanpesään -kamaa (kuten sairaanhoito-opiston turhaakin turhemmat Caring-teorian muistiinpanot), osa palauttaa mieleen hauskoja muistoja menneestä. Kuten tämä alla oheen liittämäni kymmenen vuotta sitten kirjoittamani teksti Suomi-USA-lehteen.

Nauroin tekstiä lukiessani. Huomaan miten elämäni on muuttunut – ja toisaalta ei ole muuttunut. Kymmenen vuotta sitten en osannut kasvattaa kurpitsaa. Nyt osaan. Eikä enää tarvitsisi etsiä kurpitsaa kaupoista, koska kauppojen valikoimat ovat monipuolistuneet.

Kurpitsoista on tullut kymmenessä vuodessa ihan perustuote amerikkalaistyylisen Halloweenin vieton yleistyttyä Suomessa. Jo tuolloin olen miettinyt asioiden työ- ja hintasuhdetta. Valuutta on kuitenkin tässä välillä vaihtunut. Miksi epäilen, että 70 markalla (=11,77 e) ei saisi isoa kurpitsaa tänä päivänä? Eikä ulkomaanpaketti liikahtaisi 20 dollarilla mihinkään. Silti nuo hinnat ovat jo tuolloin tuntuneet kalliilta. Näin se maailma muuttuu pikkuhiljaa huomaamattamme.

Tästä se lähtee:
Operaatio Kurpitsa ja Amerikan ilma

Aina syksyllä alkaa Operaatio Kurpitsa. Se alkaa sillä, että haen hakemistani päästyäni oikeanlaista kurpitsaa, sellaista isoa oranssia. Viikot vierivät ja pyhäinmiestenpäivä lähestyy uhkaavasti. Kurpitsat löytyvät milloin mistäkin, sattumalta. Yhtenä vuonna löysin Tammelan torilta ison kurpitsan ja talutin sen pyörän tarakalla kotiin kieli keskellä suuta. Eräänä vuonna olin Valkeakoskella työharjoittelussa, niin eräs ystävällinen asiakas lahjoitti minulle kurpitsan.

Siitä ei pääse mihinkään, että kurpitsapiirakkaa on pyhäinmiestenpäivän ja joulun tullen saatava.  Ruoasta tulevien tuoksujen ja makujen avulla olen muistanut niin monta ihanaa lapsuudenmuistoa Amerikasta uudestaan.

For Halloween we used to buy a pumpkin pie and carve a face in it and put a candle inside and after the first frost they started to get a little soft and fermented and the squirrels would climb inside and eat the stuff and get drunker than shit. They´d hop up on a tree to climb away and fall off and roll on the ground. Twas a funny sight. We used to laugh a lot watching them.

Tämän vuoden kurpitsani löysin paikallisen marketin hedelmä- ja vihannesosastolta. Kolme kurpitsaa oli jäljellä ja niistä valitsin sen parhaimman ja painavimman. Se oli kasvatettu Saksassa ja maksoi ruhtinaalliset 70 markkaa. Mutta mitäpä en tekisi perinteiden vuoksi. Ei muuta kuin kovertamaan kurpitsaa varovaisesti, että saisin kaiken mahdollisen sisuksen käyttööni ja samalla myös kurpitsalyhdyn. Voin kertoa että se vaatii melkoisesti käsivoimia ja pitkäjänteisyyttä. Eihän siinä mitään jos voisi tehdä yhdestä kurpitsasta lyhdyn sen isommin kovertelematta ja toisen voisi paloitella ja lohkoa palat kypsennettäväksi piirakkaa varten, mutta kun ei.

Toista tuntia koversin saksalaista Kurbis-kurpitsaa ranne jäykkänä ja sainkin ihan kiitettävästi kurpitsa-aineksia ja jännetuppitulehduksen. (Nyt ymmärrätte miksi en ostanut kaikkia kolmea kurpitsaa, vaikka mieleni tekikin.) Samalla keksin uuden bumper sticker -tekstin:”You never really learn to swear until you learn to drive… or scratch a pumpkin.”

Kurpitsansiemenet otin myös tarkasti talteen. Kuivaan ne, ripottelen päälle Worcester –kastiketta, mausteita ja pistän uuniin, niin A vot – tulee koko kurpitsa hyödynnettyä. Tosin tänä vuonna suivaannuin kaikkien vuosien Operaatio Kurpitsoista ja säästin jokusen siemenen ja aion rohkeasti yrittää omaa kurpitsamaata ensi kesänä. (Jos jollakin on vinkkejä kuinka kurpitsoja kasvatetaan, niin vinkatkaa, kiitos!)

Valitin isälleni sähköpostissa kuinka vaikeaa Suomessa on löytää kurpitsaa. Isä ei meinannut uskoa sitä todeksi. Amerikassahan kurpitsoja on runsain mitoin. Ja kun vielä kerroin Operaatio Kurpitsan Koverruksesta, hän kauhistui: ”It’s a hell of a lot easier to simply buy a can of pumpkin and make the pie from that. I don’t know anyone who still makes it from scratch. Let me know how it turns.” Nyt hän tietää yhden, joka tekee sen alusta asti raapimalla. Tyttärensä.

No, olisihan se yksinkertaisempaa ostaa säilykekurpitsaa ja tehdä se piirakka siitä mutta, kun Suomenmaasta ei tunnu löytyvän kuin erilaisia etikkaan säilöttyjä kurpitsanpaloja ja kurpitsapikkelsiä. (Pitäisi varmaan lähettää isälle muutama purkki maistiaisiksi.) Todella erikoislaatuinen maa tämä Suomi, kun löytyy etikkakurpitsaa vaikka kuinka. Mutta missä ne kurpitsat ovat, josta ne säilykkeet valmistetaan? Ilmeisesti Waterloossa (Texas). Isäni nimittäin kirjoitti seuraavaa:

”Waterloo had their annual pumpkin tossing contest on Friday night. Everyone went to the roof (third floor) and tried to toss pumpkins into a 55 gallon steel drum. ($5.00 a pumpkin going to the children´s home.) I bought four and didn’t get any one in, but had a good time. And poor you who had to pay so much for your pumpkin over there. Next time we’ll toss a couple into the big puddle and see if they can float over there. New contest.”

Ilmeisesti isä laski, ettei monikaan kurpitsa kelluisi Atlantin yli, joten hän pisti säilykekurpitsaa tulemaan postissa. Ihana yllätys! Avasin paketin innoissani. Nuuh, nenä syvälle pakettiin ja keuhkot täyteen ilmaa. Aah! Amerikan ilmaa! Kun laatikko on Amerikassa pakattu ja teipattu kiinni, niin totta kai sen sisällä on Amerikan ilmaa, mitenkäs muuten. Täytyy vain olla varuillaan ja laittaa nenä heti pakettiin kiinni, kun sen avaa, ettei tuoksu ehdi hälventyä. Amerikan ilmahan tuoksuu aivan erilaiselta kuin Suomen ilma. Oletteko koskaan huomanneet?  Samalla tavalla kuin juuri avattu kahvipaketti tuoksuu erityisen aromiselta, niin tuoksuvat Amerikan paketit Amerikan aromeilta.

Istun eteisen lattialla hyperventilaation partaalla laatikko sylissäni. Tullilapussa lukee:
2 cans of pumpkin $3, 1 can of condensated milk $1, 1 box of pie mix $0.50 (eli noin 30 markkaa).
Postikulut olivat kauhistuttavat 20 dollaria eli 140 markkaa.
Eli kahden piirakan hinnaksi (ilman jännetuppitulehdusta) tuli 170 markkaa.

Tänä vuonna Operaatio Kurpitsa siis tuotti ennätykselliset neljä piirakkaa. Minun kaapimani ja isän säilykeversiot. Eli yksi piirakka teki 60 markkaa. Aika tyyristä. Mutta mitäpä ei tekisi perinteiden ja muistojen vuoksi? Etenkin kun siihen saa kaupan päälle mittaamaton arvokasta Amerikan ilmaa... Nuuh!
Ja eikun syömään kurpitsapiirakkaa. Put a little vanilla ice cream or whipped cream on top too… or both! And enjoy life!

Keskiviikkokolumni: Sitku, mutku ja muita selityksiä

Haaveilemme elämänmuutoksista, jotka toisivat aikaa ja harmoniaa. Usein jäämme jumiin tutulle mukavuusalueellemme ja unelmamme jäävät ajatuksen tasolle. Elämän yksinkertaistaminen ja hidastaminen vaatii johdonmukaisuutta, päättäväisyyttä, itsekuria ja alituista tarkoitukseen keskittymistä.

Jokin aika sitten olin menossa luennolle ystäväni kanssa. Olimme etuajassa. Ystäväni ehdotti: ”Mennään käymään tuossa ostoskeskuksessa odotellessamme”. Huh, mikä ajatus! Olen jättänyt shoppailu-elämän taakseni kauan aikaa sitten. Mutisin vastalauseeni, mutta seurasin lopulta perässä, kun sovimme, että menemme kahvilaan emmekä kiertele kaupoissa.

Kahvia juodessamme ystäväni kertoi kuinka hänkin haluaisi elää yksinkertaisemmin ja saada elämänsä raiteilleen, selkeämmäksi. Hän opiskelee työn ohella ja kertoi miten vaikeaa koulutehtävien suorittaminen oli ilman tietokonetta. Hän kertoi käyvänsä kirjaston koneilla, vanhemmillaan tai missä milloinkin kirjoittamassa aina tehtävän kerrallaan.

Juttu meni sitten jotenkin niin, että ”Jos minulla olisi oma tietokone, valmistuisin nopeammin, jolloin voisin hakea toisenlaisia töitä, joissa tienaisin paremmin. Saisin elämäni järjestykseen, velkani maksettua ja voisin tehdä toisenlaisia ratkaisuja.”

Tässä oli siis unelma: valmistua, vaihtaa alaa ja saada elämä paremmin hallintaan. Helposti ajattelemme, että unelmat eivät ole kovin helposti saavutettavissa tai ne ovat meistä riippumattomia asioita. Elämme sitten kun -elämää, eikä se varsinainen elämä tunnu koskaan alkavan. Ratkaisut ovat kuitenkin usein jo valmiina nenämme alla, jos vain keskittyisimme kaikella intohimollamme tavoitteeseemme.

- Hmm, jos kaikki kulminoituu nimenomaan tietokoneeseen, voisitko lainata jonkun vanhaa läppäriä tai hommata edullisen käytetyn tietokoneen? kysyin.

- Yymmm, mutta mä haluaisin uuden, ystäväni totesi.

- No, jos se sun koko elämäsi muutos on siitä kiinni, niin osta sitten uusi tietokone, vastasin.

- Niin, mutta kun ne on niin kalliita, ystäväni huokaisi.

Asia jäi siihen. Nousimme ja lähdimme kahvilasta kohti ostoskeskuksen ulko-ovia. Kuinka ollakaan matkalla piti ihan välttämättä poiketa kenkäkauppaan.

- Kato, ihanat kengät! Mun on pakko saada nää! ystäväni hehkutti.

- Jaa noi? Nehän on kangasta. Et voisi koskaan käyttää niitä sateella tai lumessa. Sun sukat ja jalat kastuisi. Hyvänen aika, nehän maksaa 180 euroa! Se on yli tonni mummon markkaa! kauhistelin suorasanaiseen tyyliini.

- Mä arvasin, että sä sanot noin! Miten sä viitsit enää markoissa laskea?, ystäväni suutahti.

- Sä saisit tolla rahalla jo sen käytetyn tietokoneesikin, vinkkasin.

- Hmph, ystäväni tuhahti ja pyörittelimme kumpikin tahoillamme silmiämme toistemme kommenteille.

Menimme luennolle. Illalla luennon jälkeen hoksasin, että olihan ystävälläni tietokone. Oliko se hajonnut?

- No ei, mutta esikoinen on vallannut koneen ja se hengaa kaiket illat Facebookissa ja pelaa pelejä. Mulla on pakko olla oma kone, ystäväni totesi ja jatkoi: - Ja olen nyt miettinyt tuon luennon ajan, että huomenna menen kyllä hakemaan ne kengät sieltä.

Mitäpä siihen olisi sanonut? Hänen elämänsä, hänen valintansa. Jokainen taaplaa tyylillään. Itsekuria ei valitettavasti myydä kaupan hyllyillä. Tuumasin mielessäni, että kun pitäisi elää onnellisempaa elämää ja tuntea, että elämällä on merkitystä, ihminen on kumman saamaton.

Mitäpä emme tekisi rakkaudesta luontoon

Siilit tulivat viikko sitten. Nipaksi kutsumani siili olikin nimeltään Nepa! Lyhenne sanasta neulapallo. Aikamoisia neulapalloja Nepa ja Urmas kieltämättä olivatkin. Eläintensuojeluvalvoja Marija Wallden laittoi hanskat käteensä ennen kuin nosti siilit kuljetuslaatikoista. Varovasti kokeilin siilin piikkejä. Aikamoisia! Piikit ovat järjestyksessä mutta samalla aivan sikin sokin, joustavia ja samalla niin kovia.

Marija laski siilit häkkeihin ja pistimme rakentamamme majat niiden päälle. Marija oli ottanut siilien vanhaa pesämateriaalia mukaan, että edes joku asia tuoksuisi tutulta. Jätin siileille ruokaa ja palasin hämärän tullen katsomaan tilannetta.

Siilit ovat yöaktiivisia. Sopii minulle. Öisin kävellessäni häkkejä kohti taskulampun valossa, siilit alkoivat putputtaa, jupista ja mutista. Ihan kuin niitä olisi ottanut ankarasti päähän. Hoksasin mistä Milla Paloniemi on saanut inspiraationsa Kiroileva Siili -sarjakuvaansa. Siilit aivan kuin jurputtivat ja kiroilivat. Nepan tyyli oli pysähtyä, mennä palloksi, putputtaa ja sähistä. Urmas sen sijaan otti mieluummin jalat alleen ja pinkoi majaansa.

Kun siilien eteen tökkäsi kastematoja ja etanoita, putputus loppui kuin seinään, piikkipallo aukesi ja nenä alkoi käydä, sitten armottomalla tuhinalla ja maiskutuksella matoa ja etanaa naamariin. On ne melkoisia otuksia! Ei voinut kuin nauraa. Samalla kannoin huolta ymmärtävätkö veikkoset mennä unten maille ja onko rakentamamme keinotekoinen ympäristö sopiva niiden talvehtimiseen.

Molemmat siilit tulivat Marijan hoitoon aivan pieninä. Ne oli löydetty tien varrelta liiskaantuneen emon ja muun poikueen vierestä. Autolla oli ajettu niiden päältä. Nepa ja Urmas olivat jääneet orvoiksi. Nepa löytyi Lempäälästä ja painoi silloin vain 107 grammaa.  Urmas on Satakunnan puolelta Porista. Marija oli syöttänyt niitä alkuun jopa kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden ja pitänyt niitä lämpimänä lämpömaton ja lämpökivien avulla.

Nyt Nepa painoi 1036 grammaa ja Urmas 986 grammaa. Nepa meni talviunille viime maanantaina, päivää Urmasta ennen. Häkeille on muodostunut jo kunnon polku, kun olen juossut katsomassa näkyykö siilejä ja ovatko ruokakipot tyhjentyneet. Uskottava se on, että ne ovat painuneet unten maille. Tuntuu oudolta, kun niitä ei näy. Aivan kuin ne olisivat karanneet tai kuolleet. Toivottavasti talvehtiminen onnistuu!

Uskomattomin juttu, jonka olen oppinut tässä matkan varrella, on se että eläinsuojeluvalvonta on vapaaehtoistyötä! Luonnonsuojelulaki velvoittaa, että loukkaantuneita eläimiä pitää hoitaa, mutta Suomessa ei ole loukkaantuneiden eläinten hoitoloita eikä siitä makseta näille eläinsuojeluvalvojille yhtään mitään. Eläimet hoidetaan vapaaehtoisten voimin, heidän kustannuksellaan ja heidän kodeissaan.

Pyhtäällä on lintuhoitola ja Heinolassa lintutarha. Siinä se. Ne sijaitsevat eteläisessä Suomessa. Eikö eläinhoitolaverkostoja pitäisi olla valtion puolesta ympäri Suomea? Ranuan, Ähtärin ja Korkeasaaren eläintarhat, yksityiset yritykset, ovat ottaneet loukkaantuneita eläimiä vastaan eettisistä syistä, vaikkei se aina ole kannattavaa. Eläimistä tulee kuluja: eläinten hakeminen, eläinlääkärin ja hoitajien palkat, eläinten lääkkeet, ruoka, häkit, aidatut alueet, varusteet jne.

Tosi-tv:stä voi seurata ulkomaiden eläinpoliisiohjelmia, jossa varusteita on joka lähtöön. Suomessa jonkun vapaaehtoisen eläinsuojeluvalvojan, esimerkiksi Marijan, puhelin voi soida keskellä yötä. Joku ilmoittaa, että täällä on eläimellä hätä. Viilieläinten käsittelyä ei moni maallikko osaa. Siinähän lähdet sitten hakemaan eläimiä ties mistä kaukaa hyvää hyvyyttäsi (vaikka aamulla olisi töihin lähtö) omalla kustannuksellasi, omalla ajallasi ja kuntoutat villieläimen. Kaikki vain rakkaudesta luontoon.

On käsittämätöntä, että hädässä olevien eläinten hoitoa ei ole järjestetty valtion toimesta.
Kuuletko jupinaa, mutinaa ja putputusta? Tällä kertaa se on Kiroileva Kaarina.