26. maaliskuuta 2017

Mentorin antamia oppitunteja

Katselin Yle Areenasta dokumentin Seymour: pianistin oppitunteja elämästä. Tässä vapaamuotoista yhteenvetoa. Dokumentti oli antoisa. Tunsin siinä paljon yhteneväisyyttä.   

Dokumentti on Ethan Hawken ohjaama. Hawke kertoi kamppailleensa löytääkseen syyn miksi hän tekee sitä mitä hän tekee. Hän ei halunnut rakentaa elämäänsä epäaidoille asioille. Ystävänsä päivällispippaloissa hän oli sattumalta istunut Seymour Bernsteinin vieressä, joka oli antanut turvallisuuden tunteen Hawkelle ja auttanut häntä ongelmissaan tavalla jolla hänen oman alansa ihmiset eivät olleet osanneet. Seymourista oli tullut Hawken mentori. Dokumentti kertoo mentorin merkityksestä oman identiteetin ja intohimon löytämiseksi.  

Seymour Bernstein on pianisti, joka oli kokenut vaikeaksi uran luomisen. Hän tunsi kauhua ennen lavalle menoa ja siellä ollessaan tunsi kauheita lukkoja. Hän pelkäsi saavansa kesken soittonsa muistikatkoja ja tunsi riittämättömyyttä. Hän mietti onko terveellistä luoda hieno ura nähdessään miten moni hienon uran luonut henkilö kärsii ja kuinka heidän lahjakkuutensa tekee heistä hirviöitä.
Seymour alkoi voida paremmin ja kokea onnea ja tyytyväisyyttä vasta 50-vuotiaana, kun hän päätti lopettaa esiintymisen ns. ”uransa huipulla” (mitä sillä kukakin ymmärtää). 

Häneltä on kysytty monasti eikö lahjakas ihminen, jolla on paljon sanottavaa esiintyjänä luovu vastuusta, jos hän jättää esiintymisen. Dokumentti näyttää pikemminkin kuin suoraan sanoo tai osoittaa, ettei siinä ole mitään vastuutonta. Päinvastoin.

Seymour opettaa ihmisiä. Hän haluaa olla amatöörimuusikko ja tehdä sen minkä hän tekee, rakkaudesta, tavoittelematta taloudellista hyötyä. Hän on asunut 57 vuotta samassa yhden huoneen asunnossa. Hän kokoaa vuoteensa kasaan pois tieltä ja pitää asunnossaan pianotunteja.
Seymour rakastaa yksinoloa ja viihtyy yksinään. Hän sanoo:

  • ”I thrive on solitude.”
  • ”Parasta mitä opettaja voi tehdä, on innoittaa ja kannustaa ihmisiä emotionaaliseen tunnelmaan, koko heidän elämänalueilla.”
  • ”Suuren lahjakkuuden ja ihmisen arvaamattoman maailman kontrasti on suuri. Niin suuri että ihmisistä tulee neuroottisia kun he eivät löydä tasapainoa näiden kahden välillä.”
  • ”Minun täytyy olla itsekseni jotta pystyn selvittämään kaikki mielessäni laukkaavat ajatukset. Ihmisten maailma on arvaamaton. Joku hyvin läheinen ihminen voi äkkiä sanoa jotakin ikävää ja tuo ihmissuhde katoaa. Meidän taiteemme sen sijaan on täysin ennustetavissa. Musiikki ei muutu koskaan. Musiikki luo järjestyksen tajua, ennustettavuutta, jotain mitä pystyy hallitsemaan.”
  • ”Aikuisilla on paljon opittavaa lasten viattomuudesta.”
  • ”Ammattitaito ei kiinnosta nykyajan ihmisiä. Nähtävästi se on heistä tylsää. Ammattitaitoa ei saavuta ilman harjoittelua. Harjoittelu on välttämätöntä.”
  • ”Et voi vain istua pianon ääreen ja soittaa. Soitto vaatii tuhansien ja taas tuhansien tuntien harjoittelun. Sitä tehdään viikkoja ja kuukausia kunnes teos on kunnossa.”
  • ”Oletko tosiaan riittämätön? Lakkaa marisemasta ja tee itsestäsi riittävä.”
  • ”Jos tähtitaivaan kuviot tarjoavat meille näkyvän todisteen järjestyksestä, musiikin täytyy olla sen korvin kuultava ilmentymä. Musiikin kautta me yhdymme. Musiikki tuo harmoniaa levottomaan elämään, karkottaa yksinäisyyden ja pahan olon. Musiikissa aistimme itsemme laajemmin. Musiikki muistuttaa meitä mahdollisuudesta täydellisyyteen.”

Ethan Hawke kertoi esiintyneensä viisi vuotta lamauttavan rimakauhun ja esiintymisjännityksen kourissa, johon Seymour vastasi tarinalla:

”Useampien pitäisi olla paljon hermostuneempia. Moni taiteilija ei ole riittävän hermona. Näyttelijä Sarah Bernhardt oli menossa pukuhuoneeseen valmistautumaan esitykseen. Ovella seisoi nuori näyttelijä nimikirjoitusvihko kädessään. Bernhardt kirjoitti siihen nimensä käsi täristen.
-          Madame, en halua olla töykeä mutta näytätte olevan hermostunut. Minkähän takia minä en koskaan hermoile kun menen lavalle?
-          Voi kultaseni, kyllä sinä opit hermoilemaan kunhan opit ensin näyttelemään.”

**
Dokumentissa tasan yhden tunnin kohdalla Ethan Hawke pohtii: ”Moni ei edes yritä elää elämäänsä paremmin. He vain yrittävät koota enemmän tavaraa. Katson ympärilleni ja näen, ettei se tuo onnea. Koko elämä on valjastettu siihen että pitää menestyä. Mietin itseäni ja ajattelen että minulla on puolet elämästäni edessäni. Jos en tavoittele aineellista hyötyä eikä minulla ole uskonnollista kutsumusta, mitä varten oikein elän? (...) Kun ajattelen työtäni ja yritän yhdistää sen taloudelliseen merkitykseen, syntyy valtava ristiriita. Välillä ajattelen, että se mitä ajan takaa on kauniimpi elämä. En vain osaa toteuttaa sitä.”
Seymour kysyy: "Etkö näyttelijän työssäkään?"
Ethan on mietteliään näköinen ja sanoo: "Pystyn siihen." (Tulkinta = Vaatii vain päätöksen, että pystyy.)

Kun Seymour oli nuorena miehenä juuri viety Korean sotaan, heille ei kerrottu heidän tarkkaa sijaintiaan. Hän heräsi viideltä aamulla. Koko tienoo oli sumun peitossa. Hän otti kourallisen pähkinöitä armeijan ruokailutilasta ja meni ulos syömään. Kun hän mutusteli pähkinöitä, hän näki että usvan keskeltä ilmestyi pieni nenä. Siellä oli kauriinvasa, jonka ilmeisesti sotilaat olivat kesyttäneet. Kauris tuli hänen viereensä ja alkoi hamuta hänen kädestään pähkinöitä. Silloin S. ajatteli, että hän on kuollut ja päässyt taivaaseen.