26. marraskuuta 2016

Kolumni: Kotia kaipaavalle suoja ja unelmoijalle toivoa

Ylen kolumnissani, joka on luettavissa TÄÄLTÄ, kurkistetaan yhteen aamupäivääni.

Tässä ikkunanäkymää. En pese ikkunoita jotteivät linnut lentäisi laseja päin. Tämän lisäksi pidän kaikenlaisia roikottimia ikkunoiden edessä ihan varmuuden vuoksi.

17. marraskuuta 2016

Kietoudu viisauden viittaan: sinulta löytyy ratkaisut

Tässä on tällainen inspiroiva tarina, jonka olen kirjoittanut muistiin vuosia sitten jostakin lehdestä. (En ole huomannut merkitä lähdettä muistiin.)

**

Olipa kerran nuori mies, joka lähti etsimään onneaan. Hän vaelsi päiviä, viikkoja ja kuukausia saapuen vihdoin kaukaiselle ja ihmeen kauniille vuoristoseudulle. Nuorta miestä väsytti, ja koska hämärä alkoi laskeutua vihreiden vuorten kapeille poluille, hän päätti asettua yöpuulle.
Samassa hän tunsi jotain pehmeää jalkojensa juurella. Maassa oli vaate tai huopa, mutta tähtien kalpeassa valossa nuori mies ei pystynyt tarkkaan tunnistamaan löytöänsä. Hänelle riitti, että kangas pitäisi hänet lämpimänä viiltävän kylmässä yössä. Kiitollisena hän kietoutui kaapuun ja laskeutui puun juurelle nukkumaan.

Sinä yönä mies näki ihmeellisen upean unen. Hän oli viisas ja arvostettu mestari, joka toi paljon onnea minne menikin. Aamun ensimmäisten auringonsäteitten koskettaessa hänen poskiaan nuori mies raotti tyytyväisenä silmiään ja venytteli makeasti. Olipa yö ollut hyvä!

Mutta järkytyksellä ei ollut rajoja, kun nuori mies huomasi olevansa kokonaisen kyläkunnan saartama. Kyläläiset seisoivat kunnioittavasti hänen ympärillään ja kumartelivat ahkeraan. Kuin mestarille konsanaan. Nuori mies hypähti pystyyn ja tajusi kauhuissaan olevansa verhottu Luumunpunaiseen viittaan. Miten ihmeessä hän oli löytänyt mestarin kaavun. Nyt he luulisivat, että hän oli varastanut sen. Sillä kaikkihan tiesivät tässä kaukaisessa maassa, että vain suuren suuret mestarit pitivät Luumunpunaista viittaa.

Pelosta sanattomana nuori mies antoi saattaa itsensä juhlakulkueessa kylän parhaimpaan taloon. Siellä häntä pyydettiin lepäämään, kunnes kylän vanhin tulisi hakemaan häntä. Olihan tätä tapausta odotettu hyvin kauan. Että suuri mestari Luumunpunaisessa viitassaan saapuisi siunaamaan kylää viisaudellaan.

Sopivan levon jälkeen paniikin lamauttama nuori mies saateltiin vihdoin ratkomaan kylän ongelmia. Kauhu oli vienyt hänen puhekykynsä, joten hän yritti viittoilla käsillänsä armoa. Mutta joka kerta kun hän kohotti kätensä erilaisiin epätoivoisiin asentoihin, kyläläiset tulkitsivat hänen käsiliikkeensä ihmeen viisaiksi neuvoiksi. Hän ratkoi pulman toisensa jälkeen, ja kyläläisten ihailu kasvoi kasvamistaan. Tämä mestari vasta ihmeellisen viisas olikin.

Päivät muuttuivat kuukausiksi. Kuukaudet vuosiksi. Nuoresta miehestä varttui viisas aikuinen. Hänen ei enää tarvinnut teeskennellä ymmärtävänsä ja osaavansa.
Hän tiesi, että yksinkertaisimmat vastaukset olivat toimivimpia. Kun hän ei miettinyt liikoja, vaan luotti sydämeensä, saivat kyläläiset todellista apua hänen neuvoistaan. Mitä enemmän häneen luotettiin, sitä selkeämpi hän oli. Toisten luottamus ikään kuin lisäsi hänen viisauttaan. Hän kantoi Mestarin Luumunpunaista viittaa ylpeydellä ja kunnioituksella.

Kun Mestarin saapumisesta kylään oli kulunut niin montakymmentä kirsikkapuunkukintoa, ettei kukaan enää muistanut niitä laskea, vanhus lähti eräänä usvaisena iltana kävelylle kohti vihreitä vuoria. Sakea usva kieppui hänen ympärillään, kun hän vihdoin saapui paikalle, josta kyläläiset olivat hänet löytäneet kauan, kauan sitten. Mestari riisui Luumunpunaisen viitan päältään hitaasti, asetti sen varovaisesti maahan ja astui arvokkaasti usvaan. Viitta jäi odottamaan uutta löytäjäänsä.

Olisimmeko riittävän kypsiä yksilöinä ja ihmiskuntana sekä löytämään että käyttämään ikiomaa viisauden viittaamme? Sen ei tarvitse olla viininpunainen, mikä tahansa väri käy. Meidän ei tarvitse odottaa suurta mestaria. Se asuu jokaisessa meissä. Elämän harjoittelu ei ole vain sallittua, vaan suotavaa. Virheet ovat olennainen osa oppimista. Anna itsellesi lupia ja kannustusta ennemmin kuin kieltoja ja kritiikkiä. Sen voimin löytyy oikeanvärinen viitta.

10. marraskuuta 2016

Kirjeitä kanssaihmisille - pesäkolo villeille

Sain pari viikkoa sitten tällaisen kirjeen:
Teollisesta sivilisaatiosta toipumisen keskus on verkosto ja kahden viikon ajan Jyväskylän keskustassa toimiva kohtaamispaikka, jonka avulla haluamme luoda avauksia elämää kunnioittavan kulttuurin ja kestävän elämäntavan synnyttämiseksi. Toipumiskeskus on kulttuurihäiriö kaupungin ytimessä, kunnianosoitus kaikelle Elämälle sekä lepoa ja voimannostatusta tarjoava pesäkolo villeille tai villiyttä kaipaaville ihmissieluille.

Toipumiskeskuksen yhteyteen on tulossa Kirjeitä kanssaihmisille -näyttely. Kutsumme ympäristöajattelijoita, elämänsuojelijoita, kirjoittajia, lapsia ja aikuisia, aivan kaikkia mukaan projektiimme kirjoittamaan kirjeitä, jotka on osoitettu toipumiskeskuksen kävijöille ja ylipäänsä kanssaihmisille. Kirjeet kootaan näyttelyksi, joka täydentyy toipumiskeskuksen aukiolon aikana, sillä kävijät voivat halutessaan lisätä oman viestinsä mukaan.

Jos haluat osallistua, toivomme, että kirjoitat kirjemuodossa ja käsin. Paperin koko/muoto on vapaavalintainen, kuitenkin maksimissaan yksi A4 -arkki (yhdelle puolelle). Sisältö voi olla mitä tahansa teollisesta sivilisaatiosta toipumiseen tai elämänsuojeluun liittyvää. Yksi tärkeimpiä tavoitteitamme on osoittaa, että kukaan ei ole näiden ajatustensa kanssa yksin. Toipuminen on mahdollista, ja sitä tapahtuu jo.

Miksi käsin? Uskomme, että käsin kirjoitettu kirje tuo kirjoittajan lähemmäksi lukijaa ja puhuttelee häntä tunnetasolla. Koneen alta kuoriutuu ihminen. Lisäksi uskomme, että käsin kirjoittaminen voi tehdä myös kirjoitukokemuksesta erilaisen. Kirjeen ei kuulukaan olla äärimmilleen hiottua tekstiä, vaan se voi olla paperille ajattelua, tajunnanvirtaa, joka jutustelee puoliksi lukijalle ja puoliksi kirjoittajalle itselleen.

Toivomme, että kirjeet olisivat perillä 4.11. mennessä. Jos haluat osallistua mutta et ehdi määräaikaan mennessä, niin ei hätää - myöhemminkin perille saapuvat kirjeet ovat erittäin tervetulleita.

Kirjeet voi lähettää meille osoitteeseen:

Osma Naukkarinen /
Teollisesta sivilisaatiosta toipumisen keskus
Yrjönkatu 17 a 7
40100 Jyväskylä

Lisätietoa keskuksen toiminnasta löytyy sivulta www.islapeura.com/muut/toipumiskeskus
sekä 

***
Viime sunnuntaina hiukan myöhässä tajusin, että näyttely on alkanut jo. Kiiruulla kirjoitin oheisen kirjeen, että se ehtisi mukaan. 
Kirjoitin kirjeen yhtälailla itsellenikin, sillä harjoittelen kohtelemaan itseäni kuin parasta ystävääni.
Siksi halusin, että kirjeestä jäisi minullekin muisto. Hain varastosta ikivanhaa kalkkeeripaperia. Hyvin toimi! Mutta laitoin paperin väärinpäin ja kopioteksti oli tarttunut kirjeen kääntöpuolelle. Argh.
Sitten hokasin ottaa kirjeestä valokuvan. Käyhän tämä taltiointi näinkin, vaikka onkin teollisen sivilisaation versio...


Koska kaikki eivät pääse fyysisesti Jyväskylän ”toipumis-hospitaalissa” käymään, ajattelin, että julkaisen kirjeen täällä. Olkoonkin, että blogikin on osa teollista touhua... Mutta myös yhden sortin kulttuurihäirintää tai "yhteisötaidetta" paremman maailman synnyttämiseksi kuitenkin, joten... kirje saa jäädä tänne "etä-toipumuskeskukseen" elämään. ;)
 
Haastan kaikki mukaan kirjoittamaan kirjeitä (ja vaikka julkaisemaan ne blogeissanne? ellei se sodi liikaa hankkeen ideologiaa vastaan, kääk). 

Teollisesta sivilisaatiosta toipumisen keskuksen toiminta päättyy parin viikon päästä. Toivotaan että heidän pop up-toipumiskeskuksensa saa jatkoaikaa tai uuden fyysisen ponnahdus- ja ilmestymispaikan.

Paranemista, toipumista ja elpymistä kaikille! Voimahaleja!!