11. heinäkuuta 2013

Tulen muistamaan tämän kesän

Alkuperäiskansoilla on ihana tapa nimetä kuukaudet luonnon tapahtumien mukaan. Suomessa heinäkuu on nimetty agraariyhteiskunnan heinänkorjuun mukaan mutta heinäkuu voisi olla nimeltään myös ukkoskuu tai linnunpoikastenkuu. Lintujen laulukonsertit ovat vaienneet tältä kesää (voih, sitä tulee niin ikävä!) ja nyt maastosta kuuluu joka puolelta pieniä yhteysääniä ja piipityksiä poikasten ilmoitellessa emoille tai sisaruksille sijainnistaan.

Jos kesät pitäisi nimetä, nimeäisin tämän runsaan kasvun kesäksi, sillä siitä tulen sen muistamaan. ”Se oli se kesä, kun puut ja kasvit kasvoivat enemmän kuin vuosiin.” Kaikki on ryöpsähtänyt ihan villiksi täällä muutenkin villissä luonnontilaisuuden ja cottage gardenin sekoituksessa. 

Tulen muistamaan tämän myös ”kesänä, jolloin pienten lintujen pesinnät onnistuivat hyvin, mutta suurten lintujen ei.” Pikkulinnuilla on paljon poikasia mutta esimerkiksi kurkipariskunta sai vain yhden poikasen. Laulujoutsenilla oli alkuun kaksi poikasta. Nyt jäljellä on enää yksi. On liikuttavaa miten tarkkaan emot vartioivat ja hoivaavat poikasiaan. Sammakonpoikasia on ihan kaikkialla. En tohtisi niittää edes polkujen varsia.  Tunnen itseni lehmäksi, kun kulkuni katkeaa vähän väliä nyhtäessäni heiniä pelastaakseni niittykukkia. On odotettava, että kukat siementävät ja niitettävä heinät (ja kukat) vasta elokuussa, vaikkei olekaan ”heinäkuu”. (Silloinkin niitän korkealta, etten vahingossakaan vahingoittaisi sammakoita.)

Tämä on ollut myös kärsivällisyyden kesä odotellessani kolmannen kirjan valmistumista. Kirja on taitettu, aineisto on painolla ja nyt odotellaan omaa painovuoroa. Eilen painotalo ilmoitti, että kirjan pitäisi olla saatavilla parin viikon kuluttua! Jee! Nyt peukut pystyyn, että kaikki menee hyvin.

Vielä on siis hetki odotettava. Ihmettelen luonnon runsautta ja siirtelen lepolassia ja riippukeinua sopivampaan paikkaan. Luen ja ihmettelen miten paljon paperia, lehtiä ja kirjoja ihminen voi hamstrata. (Aika paljon.) Tuntuu, että paperinpyörittelyprojektini ei lopu milloinkaan. Kuljetan paikasta toiseen toistakymmentä kiloa painavaa kesäkoriani, jossa on kiikarit, kirjoja, päiväkirja, paljon erilaisia kyniä, kirjanmerkkejä ja post it-tarroja. (Kesäkori on erityisen kätevä silloin kun pitää juosta autoon ukkosta piiloon. Kaikki tärkeä on mukana.)

En ole nähnyt elokuvaa ”Päiväni murmelina”, mutta olen ymmärtänyt, että siinä eletään samaa päivää aina uudestaan ja uudestaan. Luen vanhoja aikakauslehtiä, kirjoja ja säilömiäni erilaisia papereita, vanhoja kirjeitä ynnä muuta ja naureskelen, että tätähän minä tein eilenkin ja toissapäivänä... ja viime kesänä! Mutta mitäs sen väliä, sillä sitä minä rakastan: pyöritellä papereita, olla luonnossa ja ihmetellä. Tietysti toivon, että paperit olisivat paremmassa järjestyksessä (ja siihen kai tämä vuosia kestävä projektini tähtää, hmm?) mutta pitkästyttävää elämä ei ole, vaan se on täynnä iloa ja hyvää mieltä.

Sisiliskot, hämähäkit, perhoset ja sudenkorennot käyvät välillä kirjan reunalla levähtämässä, linnun poikaset uskaltautuvat aivan lähelle, kun olen pitkään paikoillani liikkumatta. Välillä ajatus poikkeaa kolmanteen kirjaan ja perhoset siirtyvät mahani pohjaan lentämään. Tämä on kärsivällisyyden kesä ja perhostenkuu.