24. huhtikuuta 2012

Järvi antoi lahjan


Viime päivien vesisade on kuluttanut järven jäätä vauhdilla. Rantamme veneväylä, lintujen suosikkipaikka, alkaa aueta. Nyt veneväylä on kuitenkin tukossa. Nimittäin viime vuoden tapaninpäivän myrsky katkoi järvikasvillisuutta ja toi valtavan ruokolautan rannallemme. Moni kiroaisi. Minä kiitän. Sain parhaimman mahdollisen lahjan. Tuuli ja järvi tiesivät kuka osaisi arvostaa ”pikku-urakkaa”. Järviruokoa on kuutiokaupalla.

Kuvasta on vaikea saada käsitystä, mutta veneväylä on 70 metriä pitkä, joten tavaraa riittää.
Nyt tuo ihana lahja pitäisi roudata rantaan. Hellurei ja hellät tunteet! Luvassa on Another Davis Day-urakka. Isäni suvun puolelta tulee taipumus järjettömiin urakoihin, tyyliin: yksi ihminen tekee kymmenen ihmisen työt (ilmankos tuli aikoinaan valittua sairaanhoitajan ammatti...). Kun viestittelemme isän kanssa ja mainitsemme, että tänään oli Davis Day, tiedämme jo puolesta sanasta missä kunnossa toinen on: kuin hakattu, mutta onnellinen. (Hoitoalalla tunsi harvemmin onnea. Sai vain hakatun olon.)
Järvikasvillisuus pitäisi saada lähiaikoina raahattua rantaan (ja sieltä kasvimaalle) ja vielä niin, etten häiritse rannalla olevia lintuja. Olen huomannut, kun työskentelen vedessä yksin enkä puhu kenellekään, linnut eivät minusta kovin paljon perusta. 
Sama paikka kesällä kuvattuna.
Viime kesän erikoisimpia muistoja on, kun kauhoessani vesiruttoa veneeseen, pääsin vajaan viiden metrin päähän luhtahuitista. Luhtahuitin yöllistä ”huittailua” on kuulunut täällä useana kesänä mutta en ollut koskaan onnistunut näkemään tätä arkaa lintua livenä. Äänestä vain tiesi sen täällä asuvan. Seisoin Kevinin vanhat perhokalastus-kahluuhousut jalassa veneväylällä ja keräsin vesiruttoa veneeseen. Yhtäkkiä luhtahuitti seisoi edessäni linnuille vesikasvillisuudesta rakentamallani mättäällä.
Tässä kuvassa ei näy luhtahuittia, mutta todennäköisesti se on ihan lähellä jossain.
Niin kauan kuin loiskutin vettä ja keräsin vesiruttoa, huitti ei ollut moksiskaan, mutta kun jäin hoo moilaisena katsomaan sitä ja pysähdyin, se alkoi nykiä itseään hätäisen oloisesti pakenemisen varalta. Tajusin ruveta taas loiskuttamaan vettä ja nostin vesiruttosuikaleita sokkona veneeseen. Tepsi. Sain katsella lintua veneen takaa ihan rauhassa, kun se ryhtyi syömään ja oli kuin minua ei olisikaan. Jonkin ajan kuluttua lintu lensi väylän yli hassun näköistä lentoa kortteikon sekaan. Yllätyin miten pieni lintu se on. Noin kottaraisen kokoinen. Luulin sitä paljon isommaksi, sen ääni on niin kantava.

Vaikka liikun hiljaa, yritän aina päästä rannalta mahdollisimman pian pois. Ranta on lintujen. Ei minun. Yritän korvata linnuille aiheuttamaani häiriötä takaisin pitämällä väylän niille avonaisena. Kun minusta aika jättää, veneväylä tulee kasvamaan parissa kesässä umpeen. Tilalle ei löydy toista niin hullua urakoitsijaa. Avonainen vesi vesijättömaan kasvillisuuden keskellä on aarre. Rantojensa ruoppaajat eivät ymmärrä mitä menettävät, kun haluavat poistaa kaiken kasvillisuuden rannoiltaan. Rantaa kannattaisi avata ainoastaan hiukan.

Tässä pitäisi nyt kiskoa kolmet pitkät kalsarit jalkaan ja kahluuhousut niiden päälle ja lähteä lunastamaan lahjaa jääkylmästä vedestä. Ruokolautta pitää uittaa rantaan ennenkuin se uppoaa. Näin veneväylän matala vesi vapautuu taas lintujen käyttöön. 

Tässä välissä haluan mainostaa Riikka Kaihovaaran juuri ilmestynyttä kirjaa

Kirja ohjaa ekologisesti kestävämpään viljelyyn ja esittelee permakulttuuria, jonka tavoitteena on luonnon toimintaa jäljittelevä puutarha, ruokaa tuottava ekosysteemi, joka lannoittaa ja kastelee itse itsensä sekä torjuu taudit ja tuholaiset.

Kirjasta saa monta hyvää neuvoa omaan puutarhaan.  Olen lukenut osan kirjasta sen oikolukuvaiheessa ja voin suositella! Minäkin seikkailen kirjan sivuilla hienossa kahluuhousu-lookissani ja kerron permakulttuuri-vinkkejäni.