22. huhtikuuta 2015

Ovatko jätteet merkki elämän tuhlaamisesta?



Kuva Nokian Koukkujärven kaatopaikalta.
Vuonna 2013 keskimääräinen suomalainen tuotti jätettä 492 kiloa vuodessa, josta noin 32 % hyödynnettiin materiaalina. Valtakunnallisen jätesuunnitelman kierrätystavoitteena on, että ensi vuonna yhdyskuntajätteestä 80 % hyödynnettäisiin materiaalina. Tämä tavoite ei tule toteutumaan, sillä Eurostatin tilastojen mukaan suomalaiset ovat läntisen Euroopan huonoimpia kierrättäjiä. Vain joka kolmas suomalaisten yhdyskuntajätekiloista päätyy kierrätykseen.

Minä olen tilastopoikkeama. Kierrätän intohimoisesti kaiken minkä voin ja näen vaivaa, että jätteitä syntyisi taloudessamme mahdollisimman vähän. Jäte ei ole jätettä vaan hyödynnettäviä materiaaleja ja arvokkaita luonnonvaroja. Kun olen lajitellut ja kierrättänyt kaiken mahdollisen, hyödyntämätöntä materiaalia muodostuu vähän.

Minulla on 140 litran jäteastia, joka tyhjennetään neljästi vuodessa. Astia tyhjennetään ensi viikolla. Punnitsin roskani: kierrättämättömiä roskia on kertynyt tammikuun alusta tähän päivään noin 1500 grammaa, tilavuudeltaan noin muovipussillisen verran. 
 
Kuva roska-astian sisällöstä. Täytän loput astiasta tienpientareelta keräämistäni roskista.


Olen anonut kunnan ympäristöviranomaiselta lupaa jäteastian harvennettuihin tyhjennysväleihin, että jäteastiani voitaisiin tyhjentää kaksi kertaa vuodessa (26 viikon välein) tai vaihtoehtoisesti niin, että toimittaisin roskat kerran vuodessa suoraan jätteenkäsittelyasemalle. Silloin voisin samalla toimittaa sinne tien varrelta keräämiäni kooltaan isoja roskia kuten ihmisten tien pieleen jättämiä autojen osia, akkuja, huonekaluja, kanistereita ja styroxia. (Kuntien nettisivuilta löytyy lomakkeita, jolla voi tehdä anomuksen jäteastian tyhjennysvälin pidentämiseksi.)

Toisinnäkijän päiväkirjan lukijat tietävät, että minulta on aika päiviä sitten loppunut usko joidenkin viranomaisten ja päättäjien viisauteen. Tämä mielipiteeni vahvistui entisestään, kun hakemukseni jäteastian tyhjennysvälin harventamisesta evättiin. 

Valitin päätöksestä hallinto-oikeuteen. Ei auttanut. Hallinto-oikeus piti kunnan päätöksen voimassa: ”Velvollisuus liittyä ja luovuttaa jäte alueella järjestettyyn kiinteistöittäiseen jätteenkuljetukseen ei riipu jätteen määrästä, laadusta tai jätteen käsittelystä. (...) Jätelain mukaan kunnalla on oikeus harkita ja päättää jäteastioiden tyhjennysvälistä. Jätteenhaltijalle on hyväksytty kahdentoista viikon tyhjennysväli jäteastialle. Ympäristösihteeri on tässä tilanteessa voinut harkintansa mukaan määrätä kahdentoista viikon tyhjennysvälin. Ympäristösihteerin tekemää päätöstä ei siten ole syytä muuttaa.”

Näin kansalaisen ekologisia pyrkimyksiä kannustetaan. Minua ikään kuin velvoitetaan synnyttämään jätettä jäteastian verran neljä kertaa vuodessa. Jätelain mukaan syntyvän jätteen määrää on vähennettävä. Eikö viranomaisten pitäisi edes yrittää edistää Suomen kehittämistä kohti "nollajäteyhteiskuntaa"? 
Kuva on muovijäteprojekti Meri Hädässä -näyttelystä, joka oli esillä Tampereen Finlaysonin alueella pari vuotta sitten.


Ei vissiin, koska kunnan viranomainen muistutti minua, että ”jätteenkäsittelylaitosten ylläpito ja jätehuollon neuvontapalvelut katetaan jätemaksuilla, jotka jätteiden tuottajat maksavat.”
Tuo on hänen näkemyksensä, minä en ole samaa mieltä. 

Jätehuoltoyhtiö tarjosi minulle mahdollisuutta liittyä nk. kimppa-astiaan, jolloin toimittaisin roskani naapurin sekajäteastiaan. Tällöin naapurille annettaisiin hänen jätemaksuunsa alennusta minun talouteni jätemaksun verran, mutta minun olisi maksettava jätemaksu, vaikka kierrätän ja näen erityistä vaivaa jätteettömän elämän saavuttamiseksi.
Jätteet eivät aiheuta jätteenkäsittelylaitoksille vain kuluja. Jätteet ovat 17 pirkanmaalaisen kunnan omistamalle yhteiselle jätehuoltoyhtiölle voittoa tuova bisnes. Kuluttajat maksavat sekajätemaksuja ja toimittavat sekajätteitä kaatopaikalle, jätehuoltoyhtiö polttaa sekajätteen polttolaitoksessa ja syntynyt energia myydään takaisin kuluttajille sähköenergiana. 

Polttaminen ei ole kierrättämistä. Ilmakehään, maaperään ja vesistöihin joutuu saasteita ja polttolaitosten tuhka on ongelmajätettä. Mutta olisihan se kamalaa, jos ihmiset innostuisivat liikoja kierrättämään, koska silloin jätteenpolttolaitoksilta loppuisi poltettava aines ja maailma olisi puhtaampi ja ymmärrettävämpi paikka. Ei sen puoleen kierrätetytkin aineet (mm. metalli, puu, kompostoitu multa ja kuorikate) myydään takaisin markkinoille.  

Lokin jalkaan on tarttunut muovipussi. Kuva on Nokian Koukkujärven kaatopaikalta.
Mielestäni ihmisiä voisi palkita kierrättämisestä, jotta arvokkaat aineet pysyisivät kierrossa. Amerikassa kotitalouksille maksetaan metallin kierrätyksestä palautettavan metallin painon mukaan (Suomen pullopanttien tapaan). Espanjassa ja Ranskassa muovien kierrätys on tavallista arkipäivää. Tampereella muovinkeräystä vasta kokeillaan pilottihankkeella. Eikö ”kaiken kierrättämisen” pitäisi olla Suomen maailmankuululla koulutusjärjestelmällä kansalaisille mahdollista ja itsestäänselvyys?



”Sille on syynsä, miksei roskasäkkejä tehdä läpinäkyvästä muovista, joka sallisi meidän nähdä sisälle. Samasta syystä pidämme ruumiit suljetuissa arkuissa. Mitä voisimme nähdä, tuntuu epämiellyttävältä. Se johtuu siitä, että jos ihmisten olisi katsottava omia jätteitään joka päivä, minun kaltaiseni ihmiset kohtaisivat päivittäin tiukan kysymyksen siitä, kuinka elämme. Meidän olisi esitettävä itsellemme samanlaisia kysymyksiä kuin se, jonka minä kohtasin raahatessani roskapussejani eteisen jäteastioihin: Teemmekö me töitä ja maksamme kaikesta tästä mukavuudesta elääksemme elämäämme, vai elämmekö elämäämme tehdäksemme töitä ja maksaaksemme kaikesta tästä mukavuudesta?



Näin merkillinen hautaristi löytyi kaatopaikan reunalta.
(...) oivalsin, että olin raapinut kokoon elantoni tekemällä työtä, joka ei motivoinut minua sataprosenttisesti. Mieleeni juolahti, että se mistä maksoin ajallani ja rahallani oli tavaraa, joka heitettäisiin pois kymmenen minuutin kuluttua.

(...) Kun istuu jätteidensä kanssa ja näkee elämänsä edessään lattialla, näkee sen, mitä arkeologi näkee, kun hän tutkii elämää tuhannen vuoden kuluttua, ja alkaa ihmetellä. Jos elämä synnyttää elämää ja kuolema synnyttää kuolemaa, luoko jäte jätettä? Jos minun elämäni synnyttää jätettä, mitä se kertoo minun elämästäni? Onko resurssien tuhlaus merkki elämän tuhlaamisesta?” Ekovuosi Manhattanilla, Colin Beavan

Meri hädässä -näyttelyn tärkein, ekokatastrofia symboloiva teos oli jättimäinen valtamerien muovijätteestä koottu installaatio. Se tarkoitus on havainnollistaa konkreettisesti arkisten muovituotteiden alkuperän ja elinkaaren, tarkoituksenmukaisuuden ja järjettömyyden.