25. kesäkuuta 2018

Kesälukemista 2018


Mistähän sitä taas aloittaisi? Olisi niin paljon kerrottavaa muttei kaikesta ehdi. Teen tästä pidemmän kesäpostauksen edellisvuosien tapaan. (En lupaa että tästä tulee jatkuva perinne.) Lukekaa vaikka pätkissä, jos huvittaa. 

Tässä aiemmat kesäpostaukset: Kesälukemista vuodelta 2016 ja Kesälukemista vuodelta 2017



Kevät ja kesä ovat tuntuneet pitkältä. Kylmästä keväästä ja pitkistä kalsareista mentiin suoraan shortseihin. Kuivuus huolettaa, miten monin tavoin se mahtaa vaikuttaa herkkään pohjoisen luontoon.

Keväällä linturetkeillessäni olen tavannut tuntemattomia ihmisiä joista riittäisi tarinaa.

Eräs mies tuli vastaani ja sanoi nähneensä merikotkia järven jäällä.
– Voi kun kiva, innostuin ja kysyin tarkemmin missä päin.
– Tuosta parisataa metriä eteenpäin, kahden saaren välissä sellaisen harmaan ladon edessä.

Ennen kun lähdin, mies kertoi kuinka merikotka oli ollut viedä hänen mökkinaapurinsa 30-kiloisen koiran matkaansa.
Nauroin ja sanoin että siinä tarinassa taisi olla pikkuisen Lapin lisää mukana.
Mies vakuutti, ettei ollut. Muuten olisi koira lähtenyt matkaan, mutta kun oli kato remmissä kiinni. Pannasta se nosti sitä jo ilmaan.

Höpö-juttuja. Kotka ei nostele tuon kokoisia koiria.  
Kun erkanimme, lähdin miehen ohjaamaan paikkaan. Katsoin kiikareilla, että tuolla ne merikotkat nyt sitten ovat saarien välissä ladon edessä. Aivan pikkuriikkisiä, niin kaukana olivat. Kunnes aikani katsottuani tajusin, etteivät ne liiku. Pisteet eivät olleet kotkia vaan hakoja. Siis verkonmerkeiksi laitettuja kuusennäreitä.


Käydessäni rompetorilla eräs myyjä yritti myydä minulle 60-luvulla täytettyä huuhkajaa. Täytetyt eläimet ovat surullisia. Huono Fengshui!
Kumma kyllä myyjä alkoi kertoa minulle merikotkasta. Miten se on kuulemma NIIN VALTAVA lintu, että se kantaa parikymmenkiloista koiraa kevyesti ja ottaisi varmasti hänen suomenpystykorvansakin jos vain saisi.

Onneksi minulla oli tyhmistä väitteistä jo harjoitusta takana ja älysin väitellä vastaan, että tulee jo fysiikan lait vastaan.
Hiukan mieskin sitten jo pakitti ja sanoi, että tällaisia hänelle on kerrottu.
– Mutta olen minä nähnyt kuinka iso kotka on, hän yritti.

Mahtaako tällaisia väitteitä ja keskusteluja tulla esiin, koska kotkat ovat nyt hiukan yleistyneet ja ihmiset alkaneet saada havaintoja niistä - ja sitten lähtee mielikuvitus ja mopo käsistä?
Merikotka on noin 70–90 cm pitkä ja sen siipien kärkiväli vaihtelee noin 190–240 senttimetriin, mutta lintu on kevyt ja painaa vain kolmesta kuuteen kiloa. Laulujoutsen esimerkiksi voi painaa yli kymmenen kiloa. 

Toki, mitä nopeampi vauhti linnulla on, sen paremmin se pystyy nostamaan taakkaa. Mutta jos lintu laskeutuu maahan ja joutuu pysäyttämään vauhtinsa, sen on vaikeampi päästä saaliin kanssa ilmaan. Jos lintu voi koukata saalista ilmasta, vauhti säilyy ja silloin se pystyy kuljettamaan painavampaakin kuormaa. Ei kuitenkaan parikolmenkymmenkiloisia koiria. Pienempiä koiria ja kissoja kyllä, mutta eivät kotkat ole erityisesti erikoistuneet niihin. 

Sinänsä ei olisi mikään ihme vaikka ne tekisivätkin niin, sillä Tilastokeskus on tarkistanut, että Suomessa on noin 700 000 koiraa. Kun kaduilla kulkee, melkein jokaisella vastaantulijalla on koira (tai useampi). Ei ole ihme, että keväisin koirankakka-keskustelu käy kuumana. Jos olisi olemassa pelkästään 700 000 koiran kaupunki, sillä täytyisi olla valtava jätehuoltolaitos joka kompostoisi systeemit. Nyt ulosteet leviävät minne sattuu.

Minun metsäni luonnonsuojelualueesta on tullut koirien ulkoilutusalue (ja ihmisten vessa). Olen suojellut alueen luonnoneläimille, että niillä olisi edes joku pieni paikka, jossa ne saisivat olla rauhassa. Nyt kaiken keskellä kulkee tiukkaan tallattu polku jossa on ”liukumiinoja” ja hajujälkiä tämän tästä. Koirat ja ihmiset ovat luonnoneläimille suuri pelonaihe.

Ymmärrän kyllä, että ihmiset kaipaavat rauhallisia ja luonnontilaisina säilyneitä alueita sekä virkistysalueita, mutta kun niitä ei ole tarpeeksi, ne harvat olemassa olevat ylikuormitetaan. Kun ihminen ilmestyy paikalle, eläimet joutuvat väistymään. Juhannus varsinkin on surkeaa aikaa, kun ihmiset yhtäkkiä ilmestyvät kaupungeista rannoille ja saarille jotka ovat siihen asti olleet rauhan tyyssijoja. Moni pesintä tuhoutuu juhannuksenvieton vuoksi kun eläimet eivät pääse lämmittämään ja ruokkimaan poikasiaan. Ihmiset saattavat ihailla (tai kauhistella...) ympärillä lentäviä lintuemoja, eivätkä ymmärrä että ovat niiden pesän juurella häiritsemässä. Juhannuksen saisi siirtää vaikka elokuulle. Tai ihmiset ulkoavaruuden kiertävälle radalle...


Myös kaupunkipuistoja kuormitetaan. Koko ajan halutaan rakentaa rakennuksia nykyisille puisto- ja viheralueille. Sen myötä tulee aina vain lisää väkeä, jotka hekin alkavat käyttää niitä entistä pienemmiksi käyneitä virkistysalueita. Kun eihän kukaan niillä avohakkuun jälkeisillä esteradoilla ja sotatantereilla halua kulkea.

**
Toivoisin, että ihmiset harkitsisivat monta monta monta kertaa ennen kuin ottaisivat minkäänlaista lemmikkiä vastuulleen. Elämä säilyisi paljon yksinkertaisempana. Eläimen hyvinvointi on vaativaa. Lemmikinpito tekee elämästä myös yllättävän hankalaa (ja kallista). Luulen, että koirien lukumäärä on kasvanut niin valtavasti eräänlaisena suojana tämän ajan rakkaudettomuutta kohtaan. Koirat ovat aina iloisia ja osoittavat rakkautta. Kunpa me ihmiset osaisimme kohdella toisiamme niin.

Erään ystäväni koira inhoaa omistajansa älypuhelinta. Se saa aina pienen tuhahtelukohtauksen, kun puhelin otetaan esille. Eläin ymmärtää että siitä kapistuksesta ei aiheudu sille muuta kuin passiivista surkeaa olemista. Harva lemmikki saa sitä määrää aktiviteettia ja liikuntaa jonka se tarvitsisi.
Ehkäpä ihmiset luopuisivat älypuhelimistaan edes koiralenkkien ajaksi, kun alkavat olla huolissaan merikotkista ja alkavat tarkkailla taivasta? Taitaa olla turha toivo. Kohta lienee yleistä nähdä taivaalla ylimpänä kotka ja siitä alaspäin roikkuva koira-, remmi-, ja koiranomistaja-yhdistelmä. Tuhannet koiranomistajat lentävät supervoimia omaavien merikotkien kannattelemina. Kun katsoo kiikareilla yhdistelmän perään, ihminen ei ole edes huomannut tilanteen kehittymistä vaan he tuijottavat edelleen ”älypuhelintaan”.  


**
Erään kerran tässä olin Hämeenkyrön Sarkkilan lintutornilla käymässä. Tornissa oli minulle tuntemattomia ihmisiä joiden kanssa vaihtelimme sanoja.
Näimme kolmella eri suunnalla metsäkauriita.
– Noista sais hyviä paisteja, yksi mies sanoi.
Tyrmistyneenä tuijotin miestä. Kuinka joku voi ajatella tappamista, kun katselee mitä suloisinta ilmestystä?
– Jaa mitä tarkoitat, kysyin.
– Niin, että noista peuroista sais hyviä paisteja. Kun niitä on kauheasti nykyään joka paikassa.
– Mitä niin kauheasti on? Valkohäntäkauriita vai?
– Niin tai mitä noi nyt... peuroja.
– Nuo mitkä tuossa on, ja joita katsellaan, ovat metsäkauriita. Valkohäntäkauris on vieraslajina tänne tuotu ja isompi.
– Niin niin, niitä niin. (Kumpia?) Munkin auton alle meinas yks hypätä, just sain väistettyä. Niitä on nykyään niin paljon.
– Ei se että olet ajaa kauriin päälle tee niistä runsaita.
– Mutta nytkin me nähdään kolmet eri laumat, mies esitti, että kyllähän niitä silloin runsaasti on. Ja nythän ne siirtoistuttaa niitä yksiä... niitä niitä...sinne Seitsemisiin. Mitäs ne nyt sitten on?
– Metsäpeuroja.
– Niin! Mitäs sitten tehdään kun ne sieltä leviää....
Se palautusistutuksen tarkoitus juuri on, että totutuksen jälkeen eläimet voidaan vapauttaa takaisin alueille joilla ne ovat aiemmin esiintyneet.

Yritin selittää miehelle, että olemme Sarkkilanjärvellä, joka on Hämeenkyrön ihan rehevimpiä alueita, sellaisella alueella on taajempaan eläimiäkin. Toisilla alueilla on sitten vähemmän. Että se maisema, jota nyt katselemme, on hyvin laaja alue. Katselemme kaukoputkella ja kiikareilla kymmeniä ja satoja hehtaareita.
Mies ei ymmärtänyt vaan jatkoi puhumista metsästämisestä. Minä lähdin pois. Mies ei edes tunnistanut lajeja toisistaan mutta oli silti vakaasti sitä mieltä että ampua tarttis.

Sitten joku mies tuli minua tiellä vastaan kaukoputken kanssa. Juttelimme hetken kahlaajista. Ylitsemme lensi parvi lintuja. Mies katsoi niiden perään, tunnisti ne lajilleen ja sanoi:
– Ammuttavia sinisorsia.

En tiedä oliko se häneltä ironiaa: ettei mieskään ymmärtänyt miksi sorsia lahdataan, vai oliko mies metsästäjä ja todella näki ne ammuttavina.  

Ihmettelen, miksi niin harvoin törmään ihmisiin jotka olisivat haltioituneita luonnosta.  

**
Kun pääsin kotiin, opiskelin seuraavaa:
Sarkkilanjärven alue ympäristöineen, jolla näimme kolme metsäkaurislaumaa ja yhteensä yhdeksän metsäkaurista on noin 240 hehtaarin kokoinen alue. Siis 2,4 neliökilometriä. Kuva on Kansalaisen karttapaikasta.


Otin vertailun vuoksi samankokoisen kartta-alueen entisestä kotikaupungistani Tampereesta. Vastaavankokoinen alue pitää sisällään koko kaupunginkeskustan, Amurin, Tammelan ja Kalevan.


Alueella asuu tuhansia ihmisiä eikä siellä ole taatusti ensimmäistäkään metsäkaurista.
Eivätköhän ne muutamat kauriit sinne Sarkkilaan mahdu - ja nimenomaan kuulu. Ihmisiä siellä ei tarvitsisi olla ensinkään. Sarkkilanjärvi on luonnonsuojelualue (siis järven alue, ei aiemman kuvan laajempi alue joka lintutornista näkyy) ja tärkeä lintujen levähdys- ja pesimäpaikka. Silti siellä saa metsästää.

Tuli vaan mieleen, saman logiikan mukaisesti, pitäisikö ihmisiä – tai vaikkapa koiria - alkaa metsästää, kun niitä on niin kauheasti?
Tämä on minun synkkää huumoriani. Ainoa tapa yrittää jaksaa tätä maailmanmenoa.


**
Jatkan perinteitä ja kerään metsääni johtavan tien varrelta roskia. Minusta on jotenkin surkuhupaisaa pysyä ajan tasalla ja trendeissä kiinni seuraamalla millaisia roskia ihmiset heittävät autojensa ikkunoista. Enää ei polteta tavallisia tupakkamerkkejä vaan ikään kuin erikoisempia - ja nyt nuuskataan ja käytetään nikotiinikorvaushoitovalmisteita.

Trendeihin ei kuulu roskattomuus. Tai kuuluu. Ihmiset haluavat pitää autonsa roskattomana. Ratkaisu on heittää ongelmansa ikkunasta pihalle.

Minäkin haluaisin joskus heittää ongelmani ikkunasta pihalle toisten ratkottaviksi ja hoidettaviksi.


**
Sain kauniin kirjeen eräältä kirjani lukijalta. Kiitos K!
Hän kirjoittaa:
 (...) ”Toivottavasti olet jaksanut jatkaa taistelua luonnon puolesta. Vaikka onhan se absurdia, että luonnon suojelemiseksi pitää koko ajan taistella.
Minusta on surullista ajatella, että vaikka koko tämän ihmislajin olemassaolon ehto on luonto ja sen hyvinvointi, niin silti emme piittaa. Tai on liian vähän niitä, jotka välittävät.
Luonnonsuojelemisen pitäisi olla arvoasteikossa kärkipäässä, mutta niin kuin sinäkin totesit, luonnon puolustajia on vähän. Ja usein tuntuu siltä, että niitä vähiäkin vihataan.
Kun oikein pessimismi vaivaa, en todellakaan arvosta tätä lajia kovin korkealle. Jos olisimme sivistynyt ja ajatteleva laji, erityisiä luonnonsuojeluyhdistyksiä ei edes tarvittaisi, vaan osaisimme käyttäytyä luontoa kunnioittaen ja vaalien. Mutta ahne elämäntapamme vie meitä ja maapalloa tuhoa kohti. Jotta masennus ei kokonaan vetäisi mustaan aukkoon ja pysyisi kutakuinkin järjissään, on vain yritettävä omalta osaltaan tehdä kaikki se mihin pystyy. Niin kuin sinä näytät tekevän.”
**
Luulen, että mitä useampi ihminen loppuunpalaa ja uuvahtaa, sen enemmän näitä asioita ajatellaan.

Juttelin erään ystäväni kanssa pitkästä aikaa ja hän kertoi mitä kaikkea hänelle on tapahtunut vuosien aikana jolloin emme ole olleet yhteydessä. Hän kertoi palaneensa loppuun ja terapoineen itseään kesämökillä luonnon rauhassa. Hän sanoi, että ”nyt mä vasta tajuan mitä sä kävit silloin aikoinasi läpi”. Tarkoittaen minun omaa kriisiäni vuosituhannen vaihteessa josta kumpusi ja lähti liikkeelle oma elämänmuutokseni. Hän käy terapiassa ja psykologi oli sanonut hänelle, että ”tämä aika synnyttää bipolaareja ihmisiä” (= kaksisuuntaista mielialahäiriötä).

Niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut, tämä meidän aikamme ja elintapamme on sairas. Se sairastuttaa. Ihmiset jotka reagoivat ja oirehtivat ovat terveitä. He jotka jaksavat tätä hulluutta ovat eräänlaisia robotteja ja sairaita kestäessään sen. 

"Sairastumisessa" ei ole mitään väärää, päinvastoin, se kertoo arvoista, tunteista ja välittävästä ihmisestä. Että pysähtyy ajattelemaan.
Tervehtyäksemme meidän on luotava parempi elämä, parempi maailma.


**
Kun juttelen luontoa ”vain esteettisesti ja satunnaisesti ihaileville” (vai kuinka sen määrittelisi...?) ja kerron heille joitain kauhukertomuksia – siis kuitenkin tositarinoita  siitä kuinka esimerkiksi maatamme kaavoitetaan ja millaisia päätöksiä päättäjät tekevät ja miten vajavaisiin tietoihin perusten, keskustelukumppanini eivät ikään pysty ottamaan tietoa vastaan. Se kuulostaa liian uskomattomalta sopiakseen heidän maailmankuvaansa. Heistä aivan selvästi näkee kun heidän katseensa sulkeutuu ja tiedon vastaanotto lopetetaan ja tuijotus tyhjyyteen alkaa.  
– Ei yksi pieni ihminen mitään voi vaikuttaa, he sanovat.
– Siksi mä en äänestäkään, toinen sanoo. 

Totta kai voi vaikuttaa, minä yritän vakuuttaa. Kun jokainen todella uskoisi voivansa vaikuttaa ja tekisi jotain eikä vain sulkisi korviaan ja silmiään.

Kaikki ihmisparat jotka jatkavat ponnisteluaan oravanpyörässään. Minä ihmettelen heidän jaksamistaan siinä. Kaikki se touhu ja sotku jolla he päivänsä täyttävät, järjettömällä tavaran haalimisella ja tyhjänpäiväisyyksien vatvomisella. Koko se sähköinen maailma, jolla he sekoittavat ajatuksensa. Ehkä se on omanlaistaan pakoa? Sillä jos löytäisi konstin oravanpyörästä pois, ei ikinä haluaisi palata takaisin. Se siinä on se pelottavin asia. Oravanpyörään ei halua takaisin mistään hinnasta. Kukaan, joka on maistanut vapautta, ei halua sitä enää menettää. Sen vuoksi on parempi pysyä kiinni elämättömässä elämässä, koska pelko vapauden menettämisestä olisi liian ahdistavaa. On helpompaa elää, kun ei ajattele eikä tunne liikaa. Helpompaa, mutta ei millään tavalla mielekästä. Riittää, että tekee kuin kaikki muutkin, imussa on helppo pysyä. Vastavirtaan meneminen vaatii voimia.

**
Tekstasin keväällä ystäväni kanssa.
Hän kirjoitti:  
– Surkeaa. Miksi esimerkiksi Sipilä (pääministeri) ei pala loppuun vaan ainoastaan hyvät tyypit? Kai se liittyy juuri siihen, että Sipilät tekevät sipilämäisyyksiä eli ajattelevat vain omaa ja lähipiirin etua. Itsekkyys ja ahneus suojaavat loppuunpalamiselta, koska vallanhimoinen tyyppi näkee ympärillään vain kiihottavia hyväksikäytön mahdollisuuksia, eli loppuunkaluttua ja sorrettua luontoa ja ihmisiä. Hitto kun pystyisin tekemään jotain tärkeää. Tai vaihtamaan päätä Sipilän kanssa, ettei tarttis koko ajan tuskailla.
– Älä vaan vaihda päätä! Sä teet koko ajan tärkeää olemalla sinä, vastasin.
– Joo, en vaihda, jos vaikka en enää pääsiskään siitä eroon.
– Joo, se olis kamala kokemus!
  

 **
Tässä otteita eräästä kirjeestä jonka sain keväällä. Sydämellinen kiitos sen lähettäjälle!
”Seuraan blogiasi säännöllisesti ja olen aina silloin tällöin laitellut sinulle postia ja linkkejä. Työ, jota teet on erittäin arvokasta. Ihailen määrätietoisuuttasi vastavirtaan uimisessa ja tapaasi kyseenalaistaa vallitsevia olosuhteita ja ihmisyhteisön toimintatapoja. Sinun kaltaisiasi tarvittaisiin vielä paljon enemmän. 

Kaupungistumisen myötä yhä suurempi osa suomalaisistakin syntyy ja kasvaa kaupungeissa. Heidän yhteytensä maaseutuun ja luontoon ohenee. Koska luontoa ja alkutuotantoa ympärillä ei nähdä, on helppoa ajatella, että elintarvikkeet vain ilmaantuvat kauppoihin ja ilma jota hengitämme tai vesi jota juomme on itsestäänselvyys. (...) Tarvittaisiin jokin globaali kriisi, joka uhkaisi vakavasti huoltovarmuutta, jotta napanuora kaupungin ja maaseudun välillä muuttuisi jälleen näkymättömästä näkyväksi. Ilman maaseutua ja ympäröivää luontoa ei kaupunkeja olisi olemassakaan. Niin yksinkertaista se on. Viimeiset vajaa kolmisen vuotta olen kokenut melkoista myllerrystä elämässä, mutta se on ollut hyvää myllerrystä. Helppoa ei ole ollut ja välillä olen ollut syvissäkin uupumuksen tiloissa, mutta tällä hetkellä maailma näyttää valoisalta. Toteutin unelman (...) ja lähdin opiskelemaan. Aivan mahtava päätös!! Työssäni (...) aloin olla kurkkuani myöten täynnä tehostamista, säästämistä ja epäinhimillisyyttä. Olin aivan poikki työpäivien jälkeen. Nyt opiskellessa olen suorittanut kolmen vuoden opinnot 1,5 vuodessa enkä tunne itseäni ollenkaan niin uupuneeksi kuin työelämässä. Tuntuu aivan valtavan ihanalta oppia uutta ja haistella uusia tuulia.

Taloudellisesti on ollut tiukkaa, mutta olen ollut aina huolellinen rahan käyttäjä, joten koen selvinneeni kohtalaisen hyvin. Yritän kuluttaa viisaasti enkä osta turhaa. On kuitenkin todella vaikeaa kasvattaa lapsia ekologisuuteen nyky-yhteiskunnassa vallitsevien arvojen keskellä. Aineelliset tarpeet ovat tuossa iässä varmasti korkeimmillaan ja sosiaalinen paine ostamiseen ja kuluttamiseen aivan valtava. Nuorten kesken sosiaalista statusta mitataan aika pitkälti omistamisella ja kuluttamisella (toki yhtä hyvin aikuistenkin kesken).

Sosiaalisen paineen aistin koulussakin. Itse olen kuitenkin jo aikuinen ja pystyn asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Yritän pukeutua mahdollisimman siististi, vaikka vaatteet ovat kuluneita. Jos olisin nuori, kokisin kuitenkin varmasti ulkopuolisuutta. Arvomaailman muutos on käsinkosketeltava (...). Filosofiset ja humanistiset aineet ovat supistumassa jatkuvasti. Ne eivät vallitsevan käsityksen mukaan ole tuottavia, eivätkä lisää talouskasvua. Vain kaupalliset alat ja tekniset alat, joiden kautta voidaan tuottaa taloudellisesti kannattavia innovaatioita, tuntuvat olevan tärkeitä. Kaiken pitää tähdätä talouskasvuun ja tehostamiseen. 

Jotta pyörää saisi käännettyä, olisi tapahduttava kulttuurinen murros. Kuluttamisesta ja pröystäilystä pitäisi tulla jotakin noloa ja halveksittavaa. Sen sijaan kohtuullisuudesta ja ekologisuudesta tulisi arvostettavaa ja sosiaalisesti hyväksyttävää. Me ihmiset toimimme sosiaalisen paineen alaisina. Koko julkinen keskustelu kuitenkin pyörii talouskasvun ja sen tavoittelemisen ympärillä. Millään muulla ei tunnu olevan arvoa. Taidekin on valjastettu hyödylliseen käyttöön: rahoitusta saavat vain sellaiset taidemuodot, joilla oletetaan olevan jotakin hyvinvointivaikutuksia tai yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Taiteilijan pitää siis etukäteen osata kertoa ja perustella taiteensa vaikuttavuus. Samoin tiede on menettämässä vapautensa. Rahoitusta myönnetään pääosin enää sellaiseen tutkimukseen, josta voidaan odottaa jotakin taloudellista lisäarvoa. Yliopistojen pitää pääosin itse hankkia oma rahoituksensa, joten on selvää, että tulevaisuudessa yhä enemmän yritysmaailma sanelee sen, mitä yliopistoissa opiskellaan. Miten tällaisissa olosuhteissa voi enää syntyä mitään uutta ja innovatiivista? Mihin katoaa ihmisyys?
(...) Degrowth-ajattelu kiinnostaa ja bongasin joku aika sitten tällaisen sivuston: 

Tulipa tästä nyt pitkä sepustus, mutta tarkoitukseni oli taas kannustaa ja muistuttaa, kuinka tärkeää työtä olet tekemässä! Juuri sinun kaltaisiasi esikuvia ja sosiaaliseen kulttuuriin vaikuttajia tarvitaan. On ihailtavaa, että jaksat kirjoittaa kolumneja ja olla esillä, vaikka varmasti saat paljon "paskaa niskaan". Älä luovuta! Meitä vastarannan kiiskejä on muitakin. Uskon, että tulevaisuudessa rintamaan liittyy yhä enemmän omilla aivoillaan ajattelevia ja valistuneita ihmisiä.” 
 **
Sorakuoppa...

Kiitos teille kaikille mitä kauneimmista ja kivoista viesteistä! Pahoittelen kun en voi vastata kaikille.

Osaan olla kiitollinen myös niistä lokaviesteistä. (Onneksi niitä tulee vain harvoin.) 
Opin ihmisyydestä paljon.
Itsestänikin. 

... ja sen törmäpääskyasukkaat.
Meillä on valta omiin ajatuksiimme, mitä ajattelemme, mitä teemme tai mitä valitsemme tehdä. Me voimme valita myötätunnon vihan ja ilkeyden sijaan. 

** 

 Tässä kortti eräältä ystävältä (huomaa linkit kortin yläreunassa):

Kortin kääntöpuolella on tämä kuva:


**
Tässä lisää luettavaa ja tutustuttavaa:

Kohtuusvaarassa -e-julkaisu

**
Loppuun vielä hiukan pihani kuulumisia. 

Räkättirastaspari teki pesänsä verstaan seinälle. Kiinnitin vuosia sitten seinälle oksanhangan naulakoksi, johon olen ripustanut työkaluja, jatkojohtoja ynnä muuta sälää. Keväällä järjestin kirjastoon luontonäyttelyn, jonka somistuksena käytin vanhaa rastaan pesää. Pesä vaurioitui paluukuljetuksen aikana, sen savipohja mureni hiukan. Laitoin pesän oksanhankaan koristeeksi, kun en raaskinut sitä poiskaan laittaa.
 
Rapatessa roiskuu seinällekin. Pesän sisusta on muurattu savella. Niin taitavasti ja tukevaksi rakennettu!
Räkättirastas ilmeisesti tulkitsi asian niin (?), että oksanhangassa oli ollut edellisvuonna onnistunut pesintä ja ryhtyi rakentamaan uutta pesää koristeeksi laittamani pesän päälle! Metrin päähän verstaan ovesta. Minä olin tietysti riemuissani, mutta samalla huolissani. Oliko se turvallinen paikka lainkaan? Minähän sen pesän siihen olin laittanut eikä edelliskesän pesijä.
Pesään ilmestyi muna per päivä ja kolmannen munan jälkeen naaras alkoi hautoa.


Laskeskelin, että naaras hautoo munia noin kaksi viikkoa ja poikaset olisivat ruokittavina pesässä melkein toisen mokoman, joten haalasin kaikki mahdolliset työkalut verstaasta mitä arvioin tarvitsevani kuukauden aikana, jottei minun tarvitsisi juosta alvariinsa pesän läheltä.

Ystäväni kun kuuli tästä, sanoi, että sulla ei ole sitten mitään asiaa verstaalle. Räkättirastaat pommittaisivat minua ulosteilla ja syöksyillään.
Mutta ei se niin mennyt ollenkaan.


Minulle - tai siis taloon - tuli ”pientä pintaremonttia”. Jouduin kulkemaan verstaassa vähän väliä puutavaran kanssa. Liikuin rauhallisesti ja hitaasti. Hyvissä ajoin ennen verstaan ovea käänsin kurssia pesästä poispäin ja ilmensin kaikella olemisellani rastaalle, etten ole häiritsemässä vaan iloitsen sen pesävalinnasta.  
Niin kävi, että rastasemo ei hievahtanutkaan munien päältä vaan antoi minun kulkea aivan vierestään. Meille muodostui luottamus.

Muistelen kuinka eräs ystäväni kävi Intiassa ja kertoi kuinka eläimiin suhtaudutaan kunnioittavasti. Siellä ei esimerkiksi metsästetä, koska uskotaan sielun kiertokulkuun. Eläimet siellä antavat ihmisten tulla aivan lähelle eivätkä ne pelkää ja väistä.

Sellainen elämä olisi mahdollista täälläkin, jos vain havahtuisimme siihen.  

Kun levitin papereitani terassille, rastasemo tuli ihan omaehtoisesti viereeni rappusille katsomaan eikä pelännyt minua ollenkaan. Se seurasi kulkuani pihamaallakin, ehkä kasteluni jäljiltä sen oli helpompi löytää poikasille syötävää. Luulen ettei emot tehnyt kuin kolme munaa, koska oli niin kuivaa. Isomman joukon syöttäminen ilman lieroja olisi ollut liian vaikeaa.
Pesäaika meni tavattoman nopeasti ja nyt kun kolme poikasta on maailmalla ja oksanhangassa on tyhjä pesä, minulla on niitä mahdoton ikävä.

En halunnut häiritä lintuperheen elämää ja otin ihan minimaalisesti ja kiireesti vain kuvia. Kameran objektiivi on kuin iso tuijottava silmä ja moni lintu pelkää sen ”tuijotusta”. Poikaset pomppasivat maailmalle vielä lentokyvyttöminä ja ne ovat pyrähdelleet sinne tänne pihassa ja emot perässä ruokaa nokassa. 


Eräänä tuulisena päivänä rastaanpoikanen oli viisi tuntia maastoutuneena puuliiterin antamassa suojassa hirven pääkallon päällä (jota kantavat oravaemot käyvät nakertamassa kalsiumia ym. saadakseen).

Poikasia on niin mahdottomasti liikkeellä nyt. Joutsenilla on viisi poikasta. 
Kamerasta loppui just akku ja siksi se ei jaksanut ottaa kuvaa nopeasti. Näistä tulikin sitten sen vuoksi taidekuvia.
Tässäkin on koko perhe, kun vain oikein osaa katsoa. ;)
Pihan altaassa olevat tuhannet sammakkojen nutipäät ovat kehittyneet lämmön ansiosta nopeasti ja ovat lähteneet jo maailmalle pikkurillin kynnen kokoisina sammakkoina. On ne pieniä! 
Tässä kuva vaiheesta jolloin nutipäät ovat hiljattain tulleet kudusta ja hakeutuvat altaan lämpöisempiin kohtiin. Altaan reunat olivat ihan mustanaan niitä monien kymmenien metrien matkalta!
Oravilla on jo toinen poikue tulossa ja kasvihuoneessa asuva sisilisko on viihtynyt aivan samoilla paikoilla kuin viime vuonna, joten oletan, että tämä on sama yksilö. Sen reviiri ja talvehtimispaikka lienee kasvihuoneessa.  

Niin mukavaa on eläinten puuhia seurata.
Ulos riennän nytkin, heti kun saan tämän maratonipostauksen kirjoitettua. 

Loppuun vielä paradoksaalinen muistutus (luohan tämä aika niitä bipolaareja...) siitä, ettei tietokoneen tai älypuhelimen ääressä kannata kököttää:
”Rauhallinen ja valpas mieli ei ole pelkästään syvän ajattelun perusta. Se on myös empatian ja myötätunnon perusta. Tutkijoiden mukaan, mitä enemmän meitä häiritään, sitä kyvyttömämpiä olemme tuntemaan hienovaraisimpia ja inhimillisiä empatian ja myötätunnon tunteita. Tietynlaisia ajatuksia varten tarvitaan riittävä pohdiskeluaika. Tällaisia ovat muun muassa toisten ihmisten sosiaalisiin ja psykologisiin tilanteisiin liittyvät moraaliset arviot. Jos asiat tapahtuvat liian nopeasti, ihminen ei välttämättä ehdi kokea kaikkia niitä tunteita, joita toisten psykologisiin tiloihin liittyy. On ennen aikaista päätellä, että internet tuhoaa moraaliimme. Ei kuitenkaan ole hätäilyä ehdottaa, että kun internet järjestää uudelleen elintärkeät hermoratamme ja heikentää kykyämme pohdiskeluun, se muuttaa sekä ajatustemme että tunteidemme syvyyttä.” Kirjailija Nicholas Carr
Siispä koneet kiinni ja luontoon.
Liikutaan hiljaa ja kunnioittavasti ja ihaillaan kaiken kauneutta.
Hyvää kesää kaikille!
         
Parhaassa tapauksessa eläimet voivat tulla luottavaisina kohti eikä niiden tarvitse paeta.