22. lokakuuta 2013

Seurallisuus ja sosiaalinen kyvykkyys ovat eri asioita

Kirjoitan Toisinnäkijän päiväkirjassa siitä millaista on olla HSP (highly sensitive person) eli hyvin herkkä ihminen ja siitä miten viihdyn omissa oloissani niin hyvin. Olen saanut joiltain teiltä sähköpostia, jossa huokaatte onnesta, ettette olekaan tunteidenne kanssa yksin. ;)

Meitä on varmaan monia mutta tästä aiheesta keskustellaan ja kirjoitetaan verraten vähän ja siksi monet eivät ymmärrä tällaista luonteenlaatua. Monet saattavat olla itsensäkin kanssa ihmeissään, että mikä minua ”vaivaa”, vaikkei kyse ole vaivasta. Mikään ei tee yliherkästä ihmisestä huonompaa tai heikompaa, ainoastaan erilaisen. Yliherkkyys on joissain asioissa ylivoimainen ominaisuus, toisessa tilanteessa se ei ole sitä lainkaan.

Koska tätä ei ymmärretä, hyvin herkät tai erityisherkät ihmiset luokitellaan helposti ujoiksi, ahdistuneiksi ja rajoittuneiksi. Yliherkkyys sekoitetaan myös sosiaalisten tilanteiden pelkoon tai sisäänpäin kääntyneisyyteen, vaikkei kyse ole siitäkään.

Kirjassaan Temperamentti,stressi ja elämänhallinta (WSOY, 2011) psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo kuinka kasvatus ja kulttuuri määräävät sen miten temperamenttia saa osoittaa ja mitä piirteitä saa tuoda esille. Kulttuurissamme on hyväksyttävämpää olla herkkä hajuille, lämpötiloille ja mauille mutta jos reagoi herkästi kaikkeen ympärillä olevaan ja ilmaisee tunteensa tai mielialansa voimakkaasti, ne eivät sovi ympäristön odotuksiin ja niihin kohdistetaan suuriakin muutosvaatimuksia. Tästä seuraa, että ihminen kokee jatkuvasti olevansa vääränlainen tai väärässä paikassa.

Lainaan tähän muutaman otteen Keltikangas-Järvisen kirjasta, jotka ovat mielestäni hyvin kuvaavia ja toivat itseymmärrystä. Johtopäätös: minulla on hyvät sosiaaliset taidot mutta en ole seurallinen vaan matalan sosiaalisuuden ihminen, hih hii. :D

”Sosiaalisuus ei siis viittaa sosiaalisiin taitoihin ja kykyyn tulla toimeen muiden kanssa vaan haluun olla ihmisten kanssa. Sosiaalisuus on synnynnäinen temperamenttipiirre, kun taas sosiaaliset taidot ovat opittuja. Seurallisuus ja sosiaalinen kyvykkyys ovat eri asioita. Matala sosiaalisuus ei siten tarkoita sosiaalisten taitojen puutetta, vaan sitä, että ihminen viihtyy yksin, koska ihmissuhteet eivät ole hänelle kovin palkitsevia. Matalan sosiaalisuuden ihminen on mielestään parhaassa seurassa, kun hän on yksin. Virallinen sosiaalinen kanssakäyminen on hänelle mieluummin rasite kuin ilo.

Suuret kutsut (…) ovat hänelle stressi. Hän miettii, miten pääsisi luistamaan tilanteesta, kun taas hänen sosiaalinen ystävänsä on riemuissaan: sata uutta ja tuntematonta ihmistä, mikä ihana tilaisuus virikkeisiin ja keskusteluihin.  

Vähäinen sosiaalisuus johtaa suurempaan itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen muiden mielipiteistä. Tällaisen ihmisen ei tarvitse olla joka hetki pidetty ja arvostettu eikä hänen tarvitse aina ajatella samalla tavalla kuin kaikki muutkin. ”

 Lue myös tämä: Yliarvostetaanko sosiaalisuutta