Joskus saa lukea niin ytimekkäästi ja hyvin kuvattuja asioita, että alkaa naurattaa. Tässä suunpieliä nostattanut ote Valdur Mikitan Lingvistinen metsä -kirjasta:
Viisaalla ja tyhmällä lienee vain yksi merkittävä ero. Tyhmä tarvitsee valtavia määriä onnea tunteakseen itsensä onnelliseksi, mutta viisaan onnellisuuskynnys on niin matala, että kaikki asiat herättävät hänessä onnen tunnetta. Tyhmä on onnen suhteen ahne, viisas ei ole. Onnellisuuden kynnyksen madaltuminen elämän kuluessa on merkki ihmisen kehityksestä. Viisaan ihmisen puheita otetaan harvemmin vakavasti, sillä ne ovat usein melko kuluneita. Hän saattaa sanoa vaikkapa, että olkaa kiitollisia läheisistänne, ajatelkaa hyviä asioita ja katsokaa, miten kauniisti kukat kukkivat. Tyhmä ei ymmärrä sellaisesta mitään. Hänelle on tärkeää saada ongituksi valtavan korkean muurin takaa rahtunen onnea saadakseen siitä elämälleen merkitystä. Hänen mielestään tarvitaan kovaa yrittämistä, hyvä koulutus, rahaa, suhteita, tuuria, talo, terveyttä, mies tai nainen, lapsia (tai sitä ettei niitä ole), matkoja, elämyksiä, hyvä työ ja niin edelleen. Hölmön onni lymyää aina jossakin saavuttamattomissa, ja sen pyydystämiseksi on satsattava kaikkensa, jotta omaankin pöytään eksyisi jokunen onnen murunen. Tyhmän maailma on monimutkainen ja hauras; hänen elämänsä kuluu hankaluuksien ylittämiseen, missä hän ei loppujen lopuksi oikein onnistukaan. Viisaalla taas näyttäisi olevan naurettavan, jopa surrealistisen matala kynnys onneen – hänellä onni syntyy kuin tyhjästä. Lähes mitäänsanomattomat asiat tekevät hänet onnelliseksi. Sen vuoksi hänen puheitaan onkin niin vaikea ymmärtää tai uskoa.
