Oli heinäkuun alun täydenkuun yö. Päivällä oli ollut hellettä. Nukuin ikkuna auki, jotta yö toisi viileyttä.
Heräsin kolmen aikaan aamuyöstä räkättirastaan räkätykseen. Päivällä
olin kerännyt tien varrelta ahomansikoita maistiaisiksi. Niitä oli
verraten paljon ja ajattelin kerääväni loput myöhemmin. Unohdin. Muistin
sen vasta siinä räkättirastaan ääntelyä kuunnellessani. Sinne taisivat
kadota ahomansikat parempiin suihin. Voi sentään, kylläpäs harmitti.
Räkättirastas jatkoi ääntelyään kuin sanoen ahomansikka, ahomansikka,
hä hää hä hää. Sitten silmäni rävähtivät auki. Ei hyvänen aika, se syö
minun puutarhamansikkani! On tämä sellaista touhua välillä, kun yrittää
elää osin luontaistaloudessa. Mansikat muuttuvat elämää suuremmiksi
asioiksi. Ensin keväällä tekee paikkausistutuksia, sitten kesän
kastelee, kitkee, lannoittaa ja hoivaa. Miten olin saattanut unohtaa
linnunpelättimen ja marjojen suojauksen? Nyt harmitti vietävästi.
Yön ajatukset junnasivat paikoillaan. Vaikene räkättirastas! Nukahdin
uudestaan mutta heräsin taas neljältä. Tästä tuli nyt tällainen täyden
kuun yö näköjään. Ryhdyin vuorostaan miettimään näitä Keskiviikkokolumneja. Onko minulla tarpeeksi aiheita? Mistä kirjoittaisin?
Olen aloittanut luontokuvauksen hiljattain. Opettelen kameran säätöjä
ja zoomaan. Zoomaan aina vaan lähemmäs. Saanko perhosen siipien
yksityiskohdat, värit ja tuntosarvet näkyviin? Vaihdan kohdetta. Saanko
tallennettua ampiaisen työn touhussa, kun se irrottaa puunkuituja
laudasta?
Ihmisen mieli on samanlainen. Zoomaamme huomiomme mieltä vaivaaviin
asioihin: pesemättömiin ikkunoihin, katsastamattomaan autoon,
maksamattomiin laskuihin, kirjoittamattomaan Keskiviikkokolumniin ja räkättirastaihin.
Aamuyöstä alkoi kuulua tiaisperheen ääntelyä, poikaset olivat
lähteneet pesästään. Lokki kirkaisi, toinenkin. Keltasirkku aloitti
säkeenkertaamisen, hömötiaiset ääntelivät metsän laidalla. Ikkunasta
tuli mukava viileys. Laulujoutsen starttasi ja läpytti järven pintaa
eteenpäin. Sen huuto ponnahti metsästä kaikuna. Miten taianomaisen
kaunista! Kimalainen pörisi ikkunan alla. Sen touhukas ääni alkaa aina
hymyilyttää.
Vaihdoin mieleni makro-objektiivin laajakulmaan. Heinäkuun päivät
ovat lintumaailmassa jo aika hiljaisia, mutta heinäkuun aamuyö on vielä
täynnä laulua ja ääntä. Tunsin itseni onnelliseksi ja kiitolliseksi,
että olin herännyt kuulemaan tätä yöllistä konserttia. Laajakulma tuo
koko maiseman näkyviin ja asiat saavat oikeat mittasuhteet.
Ehkä pääsisin jatkossa helpommalla, kun kasvattaisin vaativia
mansikoita vähemmän ja keskittyisin niiden sijaan helpompiin ja
satoisiin marjoihin, kuten karviaisiin, saskatooneihin ja
mustaherukoihin. Voisin kerätä enemmän marjoja metsästä. Ahomansikoita
kypsyisi ja saisin vielä lisää maistiaisia. Marjoja riittää kaikille,
niin minulle kuin rastaallekin. Voisin tehdä mansikkahillon sijaan
raparperihilloa. Luonto tarjoaa niin paljon, kun vain osaisimme arvostaa
sitä.
Jos minua väsyttäisi huonosti nukutun yön jälkeen, voisin viettää
hellepäivän siestaa. Jos on olemassa ongelma, helpottaa tarkastella sen
eri puolia. Ei pidä lannistua, jos heti ei löydy ratkaisua.
Alitajunnalle on annettava mahdollisuus puntaroida asiaa.
Otin kynän käteeni ja ryhdyin kirjoittamaan tätä Keskiviikkokolumnia. Kello oli 4.30, linnut lauloivat. Olin jo työpaikallani.
