Luulin kuulleeni ulkoa laulujoutsenten huutoa.
Kunnes tajusin, että metsästäjät soittivat torviaan kulkien laajalla rintamalla
metsässä huutamassa ”HEI-HEI!” ajaen kaikki luonnoneläimet tieltään.
Metsästäjät kulkivat minunkin metsäni läpi
jokamiehenoikeuksien turvin.
Kaikki linnut rannassani ovat vähentyneet. Jo
viime talvena linnunruokaa kului puolet vähemmän kuin ennen. Aiemmin linturikas
rantani on ollut autio sorsastuskauden alusta lähtien. Loppukesän
venetsialaisjuhlien ilotulitteet huolehtivat loputkin siivekkäät
ennenaikaiselle muuttomatkalle.
Viime vuodet luonnossa ovat olleet karmivan
hiljaisia. Eläimet ovat katoamassa.
Edellisviikolla tulin lintukosteikolta
kiikaroituani pitkään laajaa aluetta: harmaalokki, kolme silkkiuikkua, parvi
tiaisia ja varislintuja, kunnes viimein näin neljä sinisorsaa. Paitsi että ne
olivat metsästäjien muovisia houkutuslintuja.
Partasuinen maastoasuun pukeutunut mies käveli
vastaani.
– Näitkö haapanoita, mies kysyi ja korjasi
selässään olevaa kaurapussia. Toisessa kädessään hänellä oli ase.
Niin kuin hänelle olisin kertonut.
”Eettinen metsästäjä” jatkoi matkaansa
houkuttelemaan saaliita paikalle ruoalla. Haapana on yleisin
puolisukeltajasorsamme sinisorsan ja tavin jälkeen, silti se on
uhanalaisuusluokitukseltaan vaarantunut, eli sillä on suuri vaara kuolla
sukupuuttoon seuraavan sadan vuoden aikana.
Muutokset luonnossa ovat olleet nopeita. Jo puolet
Suomen sorsalinnuista on arvioitu uhanalaisiksi. Suurta osaa niistä saa silti edelleen metsästää.
Suomessa harjoitetaan jopa kansainvälisesti laitonta haahkan pesimäaikaista
metsästystä, jäännettä ajalta, jolloin Suomessa nähtiin nälkää.
Suomessa uhanalaisia eläimiä saa ruokkia
ja metsästää jopa luonnonsuojelualueilla. Kotikunnassani oleva järvi kuuluu
valtakunnalliseen lintuvesien suojeluohjelmaan ja Natura 2000
-suojelualueverkostoon. Mitä väliä? Sielläkin saa metsästää. Tämä on Suomessa
tavallinen käytäntö. Meillä on äärimmäisen vähän metsästykseltä ja häirinnältä
vapaita alueita. Hämärällä metsästyskin täällä sallitaan, vaikka jollain
ilveellä lajit pitäisi tunnistaakin ennen tappamista.
Näin järvessä liikettä. Hirvi! Mikä oli saanut sen
kylmään veteen? Hirvi oli uinut jo yli puoli kilometriä jääkylmässä vedessä ja
nousemassa maihin, kun se kääntyi takaisin. Miksi? Sydäntäni myöten
järkyttyneenä tajusin seuraavani valtaisaa murhenäytelmää. Metsästäjät olivat
saartaneet hirven. Ilo ja ihmetys hirven näkemisestä vaihtui ahdistukseen ja
suruun.
Metsästys on aina luonnon häirintää. Hirviä ajetaan kaiken lisäksi niiden
parhaimpaankiima-aikaan. Isojen sonnihirvien tilanne Suomessa on huolestuttava.
Metsästys on jo aiemmin pahasti vinouttanut hirvikantaamme.
Päättäjät eivät ole pysäyttäneet luonnon
monimuotoisuuden vähenemistä. Metsästys on politiikkaa ja metsästäjät ovat
suhmuroineet asiansa huolella. Ei-metsästävien ääni kuuluu asiassa huonosti.
Suomessa on yli 300 000 metsästäjää. Jopa lapsilla on metsästysaseet käsissään.
Uskon, että 5,5 miljoonasta suomalaisesta kovinkaan moni ei pidä siitä, että
metsästystä glorifioidaan, mutta heitä ei kuulla, eivätkä he valitettavasti
pidä ääntä mielipiteistään.
Hiljan tehtiin metsästyslakiin muutos, jossa
hirviemon saa tappaa, vaikka sillä on vasat. Aiemmin tämä oli laissa kielletty.
Rangaistavuus poistettiin, koska vahinkoampumisia tuli niin paljon. Jos raakoja
metsästysrikoksia ja eläimiä kiduttaneita saadaan kiinni, tuomiot voivat olla
naurettavia.
Metsästys on jäänne ajalta jolloin
luonto oli runsasta ja monimuotoista – sitä se ei enää ole.
Biologi Ilkka Koivisto on sanonut, että aseet
pitäisi antaa vain ammattilaisille. Ampuvat amatöörit saisivat pysyä
ampumaradoilla.
On paljon, mitä voimme tehdä eläinten puolesta. On
vain ymmärrettävä, että luonto on heikoilla. Aika on ajanut metsästyksen ohi.
Mitä tapahtuu eläimille, tapahtuu ennen pitkää myös meille.
