Olen viime aikoina potenut maiseman menetyksestä johtuvaa alakuloa. Kirjoittaessani minulla on tapana istua ikkunan ääressä. Kun kirjoittaminen tökkii, annan ajatukseni ja katseeni levähtää pihan tapahtumissa ja lintujen ruokintapaikan touhuissa. Pikkulinnuilla on ollut tapana pyrähtää rajan tuntumassa olevaan kuusen ja sen takana olevan rehevän lehdon kasvuston turviin. Myös närhet, harakat ja oravat ovat olleet vakituisia kuusen oksalla istujia ja aina välillä siellä on istunut yllätysvieraita kuten varpushaukka tai varpuspöllö. Keväisin rinteen lehdosta on kuulunut satojen muuttavien rastaiden laulu ja viime kesänä puskista huuteli kesän ainoa satakieli.
Ikkunamaisemani, luonto, on ollut inspiroiva, jatkuvasti vaihteleva ja
yllätyksiä tuova. Tein jokapäiväisiä löytöretkiä luontoon vain
katsomalla ikkunasta ulos. Maisemani oli täynnä mahdollisuuksia: mitä
lintuja, eläimiä ja luontotapahtumia voisin nähdä? Mitä tahansa,
kaunista ja mielenkiintoista, voisi tapahtua.
Iso kuusi oli tuulimittarini. Pienellä tuulella sen pitkät
roikko-oksat heiluivat vain hiukan. Kovalla tuulella kuusi kallistui 45
asteen kulmaan. Kuusen vieressä kasvaneet rannan ja pellon vierustan
puut olivat eläinten turvallinen kulkuyhteys metsään. Eläimet karttavat
avointen paikkojen ylittämistä ja suosivat rehevää
kasvillisuusvyöhykettä. Samalla rannan kasvillisuus toimi
vedenpuhdistamona. Puut suodattivat pellolta ja metsäojista tulevia
ravinteita, ennen kuin ne tavoittivat järven.
Eräänä päivänä sitä kaikkea ihanaa ei enää ollut. Iso kuusi oli
kaadettu kaikkien muiden puiden, puskien ja aluskasvillisuuden kanssa.
Rehevä lehto ja ikkunamaisemani luoteeseen oli kadonnut. Tilalla oli
vain aukko pellon laidalla. Ja sielussani. Vaikka maisema oli minun, maa
oli jonkun muun määräysvallan alla.
Kenellekään ei varmaan tullut edes mieleen, että ne puut olivat
olennainen osa jokapäiväistä elämääni ja että alue oli tärkeä osa
luonnon hyvinvointia. Uudet puut eivät ehdi kasvaa enää minun
elinaikanani isoiksi, kauniit lehtokielot kuolevat varjostuksen
puuttuessa pois. Tulevatko oravat tänne enää peltoaukean yli ja
rehevöityykö järvi entisestään? Ruokintapaikan linnuilla ei ole enää
tuuhean kuusen tuomia turvapaikkoja. Tuuli ei pysähdy enää rannan
puihin, vaan jatkaa matkaansa kauas peltojen yli, keräten voimia
myrskytuuliin.
Nyt jos kirjoitus tökkii, katson ikkunastani rumaa navetan seinää.
Näen, että ruokintapaikan linnut ovat vähentyneet. Aiemmin sain
ikkunamaisemastani voimia. Nyt se maisema todistaa jatkuvasti
lisääntyvästä lähiympäristömme tuhosta ja ihmisten ymmärtämättömyydestä
luontoa kohtaan. Avohakkuita on tullut viime vuosina lähiympäristöön
paljon. Metsiä kaadetaan yhä enemmän uusien omakotitalojen ja
rakennushankkeiden tieltä. Luonto köyhtyy ja häviää pois. Minne me kohta
enää katsomme voimia saadaksemme? Ja minne rastaat ja satakielet
menevät tulevina keväinä ja kesinä laulamaan?
