Tässä on Ympäristö ja Terveys -lehdessä ilmestynyt kolumnini:
Voimme kaikki olla samaa mieltä siitä, että ympäristömme terveydestä täytyy pitää huolta. On jokaisen etu, että elinympäristössämme esiintyviä terveyshaittoja tunnistetaan, ennaltaehkäistään ja ryhdytään käytännön toimenpiteisiin, jotta voidaan taata terve elinympäristö.
Siihen nähden keskustelemme hämmästyttävän vähän kovaotteisesta ja tuhlailevasta luonnonvarojen käytöstä: metsien käsittelystä, jossa rapautetaan ekosysteemien toimintakyky ja aiheutetaan lajikatoa. Tiedämme, että luonnon monimuotoisuus vähenee hälyttävän nopeasti ja se vaikuttaa luonnon kykyyn pitää meistä huolta. Koronapandemian aiheuttama kansanterveys- ja talouskriisi on osoitus mitä tapahtuu, kun luonnon sietokyky heikkenee ja ihminen vaikuttaa liikaa biologisiin järjestelmiin.
Silti tuntuu siltä kuin avohakkuut olisivat kuuluisa vertaus alkoholismista, virtahevosta olohuoneessa. Kukaan ei pidä sen dominoivasta läsnäolosta, se aiheuttaa paljon surua ja tuhoja, mutta kukaan ei uskalla lähestyä vaarallista aihetta. Parempi pitää suunsa kiinni, kuin kerjätä verta nenästään.
Asetan luonnon elämässäni etusijalle. Kun muutin aikoinani vanhalle sukutilalle Hämeenkyrön kansallismaisemiin maaseudulle luonnon helmaan, olin haltioissani. Olin suurenmoisen kiitollinen rikkaasta lähiluonnosta ja sen uskomattoman hienosta monimuotoisuudesta. Kun osasi liikkua hiljaa ja kunnioittavasti sai ihailla lähietäisyydeltä pyitä, teeriä, kanahaukkoja, palokärkiä, pohjantikkoja, kettuja, mäyriä ja ihastella mitä moninaisimpia kolopuita kääpineen, kaartaa kuivalla säällä kalliot kaukaa, etteivät vuosikymmenien aikana pulleiksi kasvaneet poronpallerojäkälät musertuisi jalkojen alla. Keräsin marjoja, sieniä ja luonnonyrttejä. Tunsin itseni elinvoimaiseksi, terveeksi ja kukoistin muiden lajien rinnalla. Elin elämäni onnellisinta aikaa. Kodistani olisi voinut piirtää harpilla kahden kilometrin kaaren, jossa kuljin. Olin kuin töyhtötiainen, paikkalintu, joka pysyy tutuissa vanhoissa metsissä koko elinikänsä.
Siitä kaikesta on reilu kuusitoista vuotta. Sinä aikana elinympäristössäni on tapahtunut täydellinen tuho. Lähimetsissä on tehty yli 50 avohakkuuta. Eläimet ovat paenneet, elonkirjo on kadonnut. On turha kuvitella, että eläimet vain muuttavat johonkin toiseen metsään palatakseen joskus takaisin, sillä samaa kovaotteista toimintaa tapahtuu joka puolella Suomea. Me aiheutamme lajien uhanalaistumista nyt ja tässä.
Olen konkreettisesti nähnyt, kuinka metsät kaatuvat sitä mukaa, kun taloja stailataan ja niihin rakennetaan lisäsiipiä ja pihoille ilmestyy uusia autoja, terasseja, mönkijöitä ja moottorikelkkoja. Olen surrut hävitettyjä metsiä ja rakkaita asioita, kuin joku surisi lähiomaisiaan. Metsistä on jäljellä enää sirpaleita. Edes yksi niistä tulee varmuudella säilymään, omani.
Jos samanlaisia katastrofialueita aiheuttaisi maanjäristys, maastopalo tai hurrikaani, valtio antaisi alueen kunnostamiseen tukea ja kunnat ihmisille kriisiapua ja terapiaa. Ympäristökatastrofeista uutisoidessa tunnutaan automaattisesti ymmärrettävän, että ne aiheuttavat suurta onnettomuutta ja psyykkistä ahdistusta. Kun samaa tuhoa tehdään suunnitelmallisesti ja tietoisesti, luonnon hyväksikäytön massiivisia vaikutuksia ei tahdota tajuta.
Kun tein pieneen talooni korjauksia, minun piti täyttää rakennuslupahakemukset ja kysyä yli satojen metrien päässä asuvilta naapureilta hyväksyntä ajatukselle. Mutta jos joku haluaa tehdä useamman hehtaarin avohakkuun metsäänsä kaava-alueen ulkopuolella, hänen ei tarvitse pyytää yhdeltäkään naapuriltaan lupaa eikä tiedottaa asiasta. Ei, vaikka hänen metsänsä olisi aivan naapurin talon vieressä ja vaikutukset ovat kauaskantoiset. Suomessa yksityisellä metsänomistajalla ei ole naapurinkuulemisvelvoitetta metsänsä käytön suhteen, vaikka toisen metsänomistajan avohakkuu lisää naapuritilojen myrskytuhomahdollisuutta. Metsänhakkaajat eivät myöskään joudu vastuuseen hakkuidensa naapureille – tai ekosysteemeille – aiheuttamistaan vahingoista. Kukaan ei tarkastele vahinkojen kokonaisvaikutuksia elonkirjoon, ympäristöterveyteen ja ihmisten psyykeen.
Olisi elintärkeää saada julkinen valtakunnallinen hakkuurekisteri, johon olisi ilmoitettava hakkuut etukäteen. Tällöin kansalaisilla olisi edes joku mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöjen säilymiseen. Monet haluaisivat vuokrata metsän tai maiseman ja ostaisivat tontteihinsa ja tiloihinsa rajoittuvia metsiä.
Tämän lisäksi on määrätietoisesti ja ripeästi siirryttävä laajassa mittakaavassa kestäviin metsänkäsittelytapoihin, jossa otetaan huomioon eliölajit ja ekosysteemit. Onhan meidän ymmärrettävä, että metsillä on paljon muitakin kuin rahallinen arvo. Puuta tarvitaan, mutta vähempikin tuhovimma riittäisi. Käsittelyn täytyisi olla paljon hienovaraisempaa. Puustoa tulisi uudistaa vaiheittain pienaukkojen, kaistaleiden ja poimintahakkuiden avulla. Aukkohakkuu ei saisi olla enää automaatio vaan poikkeus. Kun metsä säilyisi metsäisenä, se auttaisi luonnon säilymistä ja toipumista. Näihin muutoksiin tarvittaisiin sitovia määräyksiä lakeihin, asetuksiin ja sopimuksiin, sillä jos vastuu ympäristöterveydestä ja luonnon monimuotoisuudesta jää hakkuuluvat antavien metsäkeskusten, metsänhoitoyhdistysten ja tavallisen metsänomistajan varaan, muutosta ei tule tapahtumaan – ainakaan tarpeeksi nopeasti.
