12. tammikuuta 2022

Muutama muisto kesästä

Mitä muistat viime kesästä? Tässä muutamia minun muistojani.

Oli todella hyvä hyönteiskesä. Esimerkiksi erilaisia luteita oli vaikka millä mitoin. Tässä vain yksi karhunputken kukinto ja siinä on kolmisenkymmentä ludetta. Mikä elämä on koko pellolla! Tarkennukseksi siis, että luteita on Suomessa yli 500, osa elää maassa, osa vedessä. Kun jollekin tulee luteista väärä mielikuva ja ajattelee ihmisen verta imevää lutikkaa. Luteet ovat pääosin erikoistuneet hyönteisravintoon ja syövät esimerkiksi kirvoja ja toukkia.

 

Tunnelmakuva joutsentenpoikasten ja sorsien pesuhetkestä.

Iloinen yllätys oli merihanhien ilmestyminen rantaan poikastensa kanssa. Hanhiemot olivat hyvin ihmisarkoja verrattuna muihin lintuihin, veikkaan syyksi metsästystä. Merihanhet pesivät harvoin sisämaassa, ehkä niiden tavat ovat muuttumassa ja ne hakevat täältä turvaa, sillä onneksi täällä sisämaassa merihanhia ei saa metsästää.
Tässä kuva kasvimaalla olevasta lämpömittarista elokuussa. Maksimilämpötila (oikean puoleinen asteikko) käväisi viidessäkymmenessä asteessa! Siinä eivät kasvit enää pysty kasvamaan, vaan niiden energia menee huohottamiseen ja hengissä selviytymiseen. Vasemman puoleinen minimilämpömittari näytti yöllä olleen alimmillaan 2 astetta. Mielenkiintoista on kasvattaa ruokaa Suomessa.

Ruoan kasvattamisen lisäksi ”kasvatin” satoja ellen tuhansia neito- ja nokkosperhosen toukkia. Kasvimaalla on paljon nokkospuskia ja alueita joihin en koske, jotta erilaiset eliöt ja eläimet saavat olla rauhassa. Ei nurmikonleikureita, monokulttuureja tai myrkkyjä tälle tontille vaan monimuotoisuutta!

 

Tässä neitoperhosen toukkia, edellisessä oli nokkosperhosen toukkia.

Kyllä ilo oli ylimmillään, kun tällaisia toukkakulkueita tuli joka paikassa vastaan.

 

Huomasin neitoperhosen olevan menossa koteloon 4. heinäkuuta, kun se roikkui kasvista tällä tavalla paikallaan.

 

 Kun seuraavan kerran ehdin kameran kanssa paikalle muutaman tunnin kuluttua, tilanne oli jo tämä. Oli tosi vaikea löytää koteloa kasvillisuuden seasta. En uskaltanut ajatellakaan niittäväni mistään ennen kuin perhosten kuoriutumisaika oli varmuudella ohi vasta elokuun lopulla, kun tuumailin, että joka paikassa täytyi roikkua tällaisia aarteita.

 

15.7. kotelo oli jo tummunut tämän näköiseksi. Perhosta siitä ei kuitenkaan koskaan tullut, joku oli löytänyt ja syönyt sen.


Kesäkuussa luonnossa samoillessani huomasin pikkutikan pesäkolon. Pesä oli uskomattoman kapeassa leppäpökkelössä. Ohitin puun katseellani monta kertaa, etsin pesäkoloa muualta, kun en uskonut että niin kapeaan puuhun olisi voitu pesiä, vaikka pikkutikka onkin pieni. Poikasen päälakea näkyy tässäkin kuvassa, jos tarkkaan osaa katsoa.

Joko nyt erottuu vähän paremmin, vai luulitko poikasen päätä katkenneeksi oksaksi? Puu ei ollut halkaisijaltaan kuin noin 15 cm. Eli muodosta peukaloista ja keskisormista niin iso ympyrä kuin voit ja lisää siihen muutama sentti ympärysmitttaa. Taas osoitettiin miten pienilläkin lahopökkelöillä on todella tärkeä merkitys! Miksi näitä tuntuu olevan niin vaikea luontoon jättää? Se ei ole keneltäkään pois, päinvastoin tuottaa suunnatonta iloa ja elämään suurta merkitystä.

Pikkutikan poikasia oli ainakin kaksi. Etummaisena ollut poikanen otti välillä sekunnin kahden mikrotorkkuja, kunnes havahtui taas käkättämään ja kerjäämään ruokaa pieneksi hetkeksi… taas muutaman sekunnin torkku silmät kiinni pää painuksissa ja sitten taas huuto. Oli suloistakin suloisempi näky. En jäänyt paikalle odottamaan emojen saapumista ruoan kanssa vaan poistuin pikaisesti paikalta, etten aiheuttaisi emoille stressiä ja häiriötä. Sitä eläimillä piisaa ihmisten takia tässä maailmassa ihan riittämiin.