On osattava sanoa ei, jotta voi sanoa oikeille asioille kyllä

Tekisi mieli kirjoittaa pitkä postaus ja kertoa mitä kaikkea elämässäni tapahtuu ja mitä minulle kuuluu, mutta se on mahdotonta. Elämässäni tapahtuu enemmän kuin ehdin kirjoittaa. Eikä asioita edes pysty selittämään. Monikaan asia ympärilläni ei tunnu tapahtuvan loogisesti. No, tylsää ei ainakaan ole. (Jos ei aina järin kannustavaa tai energisoivaa.) 

Kirjoitan sen sijaan minua tänään ilahduttaneesta asiasta. 

Olen erään ihanan pikkupankin asiakas ja soitin sinne varmistaakseni yhden asian. Puheluun vastanneen asiakaspalvelijan piti varmentaa henkilöllisyyteni, mutta emme olleet koskaan aiemmin jutelleet. Hän kysyi hauskasti: "Kukas meiltä voisi tuntea sinut äänestä?"

Ihanaa, että tänä päivänä ihminen kelpaa vielä johonkin eikä kaikki ole koneellista puheentunnistusta tai tunnuslukujen kanssa pelaamista. Ja ihanaa saada hyvää asiakaspalvelua.

Kerroin kuka minut tuntisi ja puhelu ohjattiin vuosien aikana tutuksi tulleelle pankkivirkailijalle. 

Kun asiani oli selvitetty, pankkivirkailija halusi kertoa minulle elämänmuutoksestaan ja sanoi: ”Sinä ainakin ymmärrät”.

Ymmärsin. ;)

Mielestäni hänen tekemänsä muutokset olivat niin hyvät, että jaan ne kiteytettynä tässä:

Hän päätti:

• että tästä tulee henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin vuosi. (Jos joku näistä vinkeistä ottaa onkeensa, huomaa, että vuoden voi itse kukin aloittaa mistä päivämäärästä haluaa, sen ei tarvitse olla sidottu kalenterivuoteen.)
• luopua työpuhelimesta.
• asettaa itsellensä sosiaalisen median rajoituksia.
• ettei osta ainakaan vuoteen mitään mitä ei todella tarvitse. Jos jotain on hankittava, on nukuttava ensin ainakin yhden yön yli. Kaikkea on jo - ja liikaakin.
• myydä turhia tavaroita.

Vasta kaksi kuukautta oli kulunut, mutta hänen hyvinvointinsa oli kasvanut huomattavasti ja hän oli iloinen. 

Jaan täysin sydämin hänen riemunsa.

Loppupäätelmänä: pienet asiat johtavat suuriin muutoksiin. Tarvitaan vain hitunen itsekuria. Sosiaalinen media - ja kaikki mitä verkkoympäristö tarjoaa - johtaa helposti itsekurin puutteeseen, ja vie valtavasti aikaa ja energiaa paremmilta asioilta.

On osattava sanoa ei, jotta voi sanoa oikeille asioille kyllä.

Sateenkaarihaloja

Kävin toissapäivänä pääkaupunkiseudulla. Halojaa? Kyllä, uskokaa tai älkää. Olin etuajassa tapaamisestani, joten menin paikalliseen puistoon odottamaan. Matkalle sinne ihastelin miten paljon pidemmällä kevät siellä oli kuin kotona. Pelkäsin eksyväni suunnistaessani kerrostalojen väleistä puistoa kohti (olin etukäteen tarkistanut kartasta sen sijainnin), joten otin kaupunkiluonnosta maamerkkejä: komeita tammia, asvaltin raosta kukkimaan nousseita orvokkeja ja kauniisti kukkivia kirsikkapuita (huolestuneena laitoin merkille, että pölyttäjät puuttuivat). Istuin puistoon lammen äärelle seuraamaan haapanan peseytymistä. Viereisen puskan juurella räkättirastas keräsi lieroja nokkaansa. Välillä parvi rastaita lähti lokkien ja varisten perään kovasti räkättäen. Rastailla oli pesät jossain lähellä (niin lokeilla ja variksillakin). Ison tammen kolosta kuului pikkulinnun ääntelyä. Puistossa oli kyltti (!), jossa luki: Pienet asiat ovat isoja asioita.

Ilahduin, että Helsinki (ainakin se osa siitä) näytti niin kauniilta. Olin tuntenut itseni kuin kalaksi kuivalla maalla ajatellessani joutuvani lähtemään cityyn, mutta hengittäminen kävi helpommaksi, kun kuljin perinteisen ulkomaan Tampereen lenkkini Aleksanterin kirkonpuiston kautta ja kävin moikkaamassa lehtikuusia. (Teille tiedoksi, jotka olette kertoneet käyneenne katsomassa kirkon edessä olevia puita, kirkon takana lännen puolellakin on niitä Ihania Suuria.) Pelkään jo nyt mielessäni päivää, jolloin joku yli-innokas seurakunnan puutarhuri päättää pistää puut nurin yleiseen turvallisuuteen vedoten.(Pitäisiköhän puihinkin ripustaa kyltti? ”Suomen suurin lehtikuusi, ihaile, älä turmele.”)

Tammerkosken sillalla pysähdyin katsomaan virtaavaa vettä ja kuuntelin Tempon talon puussa laulavaa sinitiaista. Sinitiainen lauloi kuuluisuutta saaneessa kalsaripuussa eli vaahterassa. Mitähän vaahtera tuumasi, kun palokunta lauloi sille vappuna? Kalsarit ilmeni myöhemmin bändipaidaksi, jolle löydettiin vielä omistajakin. Julkkisvaahterasta sinitiainen jatkoi Rosson takana olevaan poppeliin (joka puolestaan kuuluu Suomen suurimpiin poppeleihin, mutta ei ole saanut julkisuutta osakseen). 

Silloin huomasin taivaalla haloja! Kuin sateenkaaria niitä meni joka suuntaan auringosta, kaksoiskehänä auringon ympäri ja sen yläpuolella ”ylösalaisin” ja vielä tosi jännästi täydellisenä koko taivaankaaren ja horisontin läpi aurinkoa vastapäätä. Haloja oli joka suunnassa ja näky niin ihmeellinen, että osoitin niitä ensimmäisille vastaantulijoille. Espanjalainen nainen ei ymmärtänyt mitä sanoin, mutta elekieltä hän ymmärsi. Hän ilahtui ja pysähtyi ottamaan haloista valokuvia kännykällään. Toinen oli lastenvaunuja työntävä brittiläinen mies. Mies sanoi, että ne ovat tavallisia tähän vuodenaikaan ja jatkoi matkaansa tuskin vilkaisematta taivaalle. 

Harmittelin etten ollut ottanut kameraa mukaani. Halot pysyivät taivaalla monta tuntia ja pitivät mielialaani yllä. Kuvattavaa olisi riittänyt Helsingin kerrostalojen pihoissakin. Polkupyörävajan katolle oli "istutettu" sammalia, erään talon pihassa kasvoi valtavan kokoinen hevoskastanja. Enkä meinannut uskoa silmiäni, kun erään kerrostalon pihassa ei ollut lainkaan nurmikkoa vaan siellä kukki näsiä ja sadat sipulikukat! (Hihkuntaa!) Menin tapaamiseeni ja juuri ennen kuin avasin summerin soitosta oven, huomasin sinitiaisen pujahtavan talon tuuletusräppänästä sisään (aivan kuin silloin ennen). 

Iltapäivällä junassa takaisin matkalla Tampereelle ihmiset keskittyivät älypuhelimiinsa, tabletteihinsa ja kannettaviin tietokoneisiinsa. Halot olivat hiljalleen heikkenemässä. Olin vajota synkkiin ”mihin-me-joudumme-tämän-kännykkä-zombiekulttuurimme kanssa” -ajatuksiini, kun huomioni vei junavaunun toinen kännykätön. Mies kääri paitapuseronsa hihoja, hänellä oli kauniit kädet. Sitten hän solmi erityisen taidokkain liikkein kengännauhansa. Niin pienissä liikkeissä oli jotain kumman rauhoittavaa ja olin valmis kallistumaan sen puolelle, että maailma on loppujen lopuksi aika kaunis paikka, kun kääntäisimme itsemme oikealle taajuudelle. Kaupungin kauneus on kuin ilmakehän jääkiteet: useimmiten ne ovat näkymättömissä, mutta joskus ne muodostavat auringon kanssa sateenkaaren värisiä haloja taivaalle.   

***

PS. Tarkistin netistä... näin kirkkaana tällaista halonäytelmää nähdään vain muutaman kerran sadassa vuodessa! Toivottavasti näitte sen. Jos ette, katsokaa miten hieno se oli (eikä kuva siltikään tee oikeutta, tuosta puuttuu mm. se horisonttirengas ja ylösalainen kaari). Oi joi.