15 valokuvaa laulujoutsenten keväästä

Kutsun tällä lahdella pesivää ja asuvaa laulujoutsenpariskuntaa Ansaksi ja Ikoseksi. Niillä on aina samat maneerit ja pysyvät suosikkipaikkansa, jonka vuoksi uskon, että ne ovat sama pari. Ansa ja Ikonen ovat päivystäneet jo toista viikkoa järven jäällä kotireviiriään. Välillä ne käyvät syömässä ja peseytymässä lähitienoon sulavesissä, mutta tulevat aina pian takaisin tsekkaamaan, ettei kukaan vie niiden hyvää mestaa.

Päivät kuluvat suurin piirtein seuraavanlaisesti (sikäli mikäli osaan tulkita tilanteita):

Ikonen jarrut päällä saapumassa takaisin Ansan luo rannalle, käytyään vieroittamassa/häätämässä viime vuoden poikasen vauhtiin (viime vuoden tyyliin, postauksen alaosassa)

Aina kun A ja I kohtaavat toisensa, toisen oltua pois, ne pitävät melkoisen usean minuutin tööttäys-shown, josta ei ääntä ja dramatiikkaa puutu. Kun kuuntelen niiden yhteisääntelyitä, minusta tuntuu kuin ne kehuisivat toisiaan tyyliin: ”Hyvin toimittu!”, ”Hyvin meni”, ”Voi kun meillä on kivaa, että saadaan pitää tää paikka omanamme”.

Torvet soivat.

Sellaista juhlan meininkiä siinä touhussa on.

Sitten oiotaan taas sulat ja höyhenet järjestykseen ja rauhoitutaan.

Edellisvuoden poikasten ja toisten reviiriä etsivien laulujoutsenten pitäminen pois reviiriltä vaatii paljon energiaa. Poisajokohtauksia voi olla muutamasta jopa kymmeniin päivässä. Väliajat täytyy heti käyttää lepäämiseen.

Joutsenet ottavat muutaman sekunnin kestäviä mikro-unia. Unen läpi kuunnellaan jokaista ääntä tarkasti. Toinen pitää välillä vahtia, että puoliso saisi muutaman sekunnin parempaa unta.

Jos pienikin poikkeusääni kuuluu, esimerkiksi harakan tai variksen varoitus tai lahden takaa tulevan laulujoutsenen siipien suhinaa, silmät aukeavat ja päät nousevat tarkistamaan tilannetta.

Jos tilanne osoittautuu kriittiseksi ja toisia joutsenia on tulossa, linnut nousevat varo-asentoon ja ilmoittavat toisille joutsenille lyhyillä mutta kantavilla paapatus-huudoilla, että jatkakaa lentoanne, tämä mesta on jo varattu. Huuto onnistuu yhdellä jalalla ihan hyvin.

Ikosen bravuuri. Jalka ei varaa niin paljon kylmyyttä, kun se on koholla. Ilma on lämpimämpää kuin jää.

"Voi jeh, se jäi tonne lahden suulle. Etkö kuule? Tää on meidän paikka!",
tällaista kuvittelen joutsenten ajattelevan.

Kolmensadan metrin päässä oleva joutsen saattaa ajatella: ”Minähän en kuule mitään, kun kokeilen onneani ja levätäkin haluaisin.”

Ja niin jää Ansa yksistään vahtimaan pesäpaikkaa, kun Ikonen taas starttaa ja lähtee häätöhommiin.

Ansa kannustaa Ikosen menoa ja kohta Ikonen tulee taas takaisin (kuten ekassa kuvassa). Tällaista rumbaa toistuu päivästä toiseen, kunnes jäät sulavat ja päästään haudontahommiin.

Laulujoutsenet tulevat sukukypsiksi vasta 4-5 vuotiaina. Ansa ja Ikonen tulivat tähän kihlaparina vuonna 2004, joten arvioin joutsenten olevan noin kuusitoistavuotiaita. Hiljattain ilmestyneen Pirkanmaan linnustokirjan mukaan Suomen vanhin luonnonvarainen laulujoutsen eli yli 24-vuotiaaksi. 


Minä uskon, että laulujoutsenet voivat elää paljon pidempään (esim. 40-50-vuotiaaksi). Tiede ja tutkimus vaan eivät ole ihan kärryillä kaikesta (vielä, heh).  
Todellisuudessa ihminen tietää kovin vähän eläimistä, me vain luulemme tietävämme. 
 

Jonain päivänä vielä todetaan tieteellisesti, että oho, eläimethän ovat fiksumpia kuin ihmiset. Hups. (Tai ehkä se tiedetään jo, sitä ei vain haluta kertoa, etteivät maailmankirjat menisi sekaisin.)

 
Ihailla eläimiä täytyy, kun ne selviävät tuolla lumessa ja pakkasessa, muuttomatkoista ja kaiken maailmasista ihmisten aiheuttamista hankaluuksista. Että ne aina palaavat samaan paikkaan! Se on suurenmoinen ihme ja ilo.