Haluatko vaikuttaa? Käy allekirjoittamassa kansalaisaloite

Kuva: Kari Järventausta

Tällaisia katastrofialuenäkymiä ihmisten talojen ympäristöissä näkee nykyään tämän tästä. Yleensä talon omistajalla ei ole ollut sanan sijaa metsän säilyttämiseksi, koska taloa tai mökkiä ympäröivän metsän omistaa joku muu ja hakkuusta kuulee vasta kun sitä jo tehdään tai on jo tehty. Sitten on tietysti sellaisiakin ihmisiä, jotka pilaavat ihan tieten tahtoen oman elinympäristönsä ja asuvat ihan tahdosta avohakkuun vieressä. Siinä on ihmisen luontosuhteessa ja ajatusmaailmassa mennyt jotain pahasti vikaan. 

Heipparallaa, 

kesä on kauneimmillaan eikä tietokoneella viitsisi nököttää yhtään välttämätöntä enempää, mutta nyt on pakko tiedottaa tärkeästä asiasta. Joku ehkä muistaa kuinka olen kirjoittanut Toisinnäkijän päiväkirjassa siitä miten haja-asutusalueella kaavoituksen ulkopuolella asuva kansalainen on täysin epätasa-arvoisessa asemassa verrattuna kaavoitetulla alueella asuviin. Jos rakentaa pienenkin rakennelman, on haettava lupia ja hyväksyttävä ne naapureilla, mutta hehtaarien kokoinen metsä voidaan hakata nurin tuosta vaan, vaikka sen vaikutukset ulottuvat villieläinten elämään ja kaikkeen eliöstöön, vesistöön, maisemaan ja ties vaikka mihin.

Tällä hetkellähän metsähakkuu voidaan tehdä vaikka naapurien rajoja myöten ilman että heiltä täytyy kysyä mitään, vaikka se vaikuttaa olennaisesti naapurien asumisviihtyvyyteen ja jopa omaisuuden arvoon. Tämä tuntuu käsittämättömältä, kun kuitenkin pienimmänkin piharakennelman rakentamiseen tarvitaan luvat ja hyväksynnät. Olen huomannut, että mitä enemmän tuhoaa, sen vähemmän tunnutaan välitettävän. Mutta mitä vähemmän touhuat, sitä enemmän sitä tunnutaan ihmeteltävän.

Nyt olemme ystävieni kanssa perustaneet kansalaisaloitteen, jossa esitämme, että metsien käyttöön liittyvää lainsäädäntöä muutetaan niin, että suunnitellut metsähakkuut kuulutetaan kuten kuntien muutkin viralliset kuulutukset.

Käy allekirjoittamassa ja jaa tietoa eteenpäin, että saadaan tietoa leviämään ja mahdollisimman paljon allekirjoituksia. Kiitos!  

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/6656/5290fcc59417

Edit: 17.6. Hankkeella on myös Facebook-sivut: https://www.facebook.com/Mets%C3%A4hakkuut-julkisesti-kuulutettaviksi-100328611732555/?modal=admin_todo_tour

Olemmepa ainakin yrittäneet vaikuttaa ja olleet rohkeita yrityksessämme, vaikka vaadittavat 50 000 nimeä ei tulisikaan täyteen. Jostain täytyy aina aloittaa, jotta asennemuutos voisi käynnistyä. Joskus tarvittavat muutokset voivat tapahtua vasta 10 tai 20 vuoden kuluttua, mutta se edellyttää, että "joku" (aina tarvitaan niitä Jaska Jokusia... ;) on aikoinaan aloittanut muutos-ajatusten kylvämisen. 

Käytyäsi allekirjoittamassa ja jakamassa, laita laitteet kiinni ja suuntaa ulos, jos vain suinkin mahdollista. Marras- ja joulukuun pimeydessä et kadu sitä, että vietit valoisan ja lämpimän vuodenajan ulkona ja hetkessä läsnä. 💓Rakkaudella Kaarina

Rohkeat ratkaisut

Toimittaja Moona Laakso kirjoittaa Duunitoriin "Rohkeat ratkaisut" -artikkeleita. Keväällä hän haastatteli minua oravanpyörästä pois hyppäämisestä ja miten päädyin sairaanhoitajantyöstä elämään luonnonläheistä elämää. Nyt juttu on julkaistu. Se ja muutkin "Rohkeat ratkaisut" ovat luettavissa Duunitorin sivuilta.

Palanen Frans Emil Sillanpään omenapuusta

Aina joskus kirjoista lukee juttuja joille jää pitkäksi aikaa hekottelemaan, kuten esimerkiksi tälle Tapanin Pertun kertomukselle hevosen näyttelijänlahjoista.

Törmäsin vastaavanlaiseen myhäilyä herättävään juttuun, kun keräsin aineistoa Toinen tie -kirjaani. Antti Tuurin kertoo Lähikuvassa Erno Paasilinna (ilm. 2009) -kirjassaan siitä kuinka hän ja Erno olivat hyviä ystäviä ja jutuntekomatkalla kotikunnassani Hämeenkyrössä vuonna 1984 ja pistäytyivät kansalliskirjailija Frans Emil Sillanpään pikkuruisessa kotitalossa Heinijärven Töllinmäellä, jolloin tapahtui aika hupaisa ja omalla tavallaan historiallinenkin sattumus. 

Tarina on tullut usein mieleeni jutun lukemisen jälkeen omenapuita ihaillessani, kuten nyt niiden kukinnan aikaan.

Antti Tuuri ja Erno Paasilinna olivat jutuntekomatkalla pitkin Pohjanmaata. He ajelivat Kauhavalle, Jalasjärven, Seinäjoen, Nurmon ja Lapuan kautta, Vöyrille ja Isoonkyröön, Vähäkyröstä Laihialle, Ilmajoelle, Kurikkaan ja taas Jalasjärvelle. Sitten he siirtyivät kohti etelää: Parkano, Ikaalinen, Hämeenkyrössä he puhuivat tietenkin Sillanpäästä, Hämeenkyrön suuresta pojasta:

”Kun tien varressa sitten oli kyltti Töllinmäki, päätimme lähteä tutustumaan Taatan hämeenkyröläisiin lähtökohtiin. Perillä oli Sillanpään museo ja harvinaista kyllä, museo oli auki; tavallisesti sellaiset museot Suomessa ovat kiinni, kun niiden ovelle sattuu.

Museossa oli oppaana innokas tyttö, joka halusi lähteä viemään meitä taatakierrokselle; se sisältyi pääsylipun hintaan. Hän ei tuntenut edes Ernoa vaan alkoi selittää opetettua litaniaa Frans Emil Sillanpäästä: suomalainen kirjailija, joka vuonna 1939 sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon, asunut lapsuutensa ja nuoruutensa tässä talossa, ja muita asioita kirjailijasta ja kirjoittamisesta, jotka olivat meille tuttuja.

Kuljettiin tytön perässä hajamielisesti kuunnellen ja katseltiin museon vaatimatonta Sillanpää-esineistöä: edes ensipainoksia kirjoista ei ollut museoon saatu hankituksi.

Ulkona tyttö kertoi meille, että Sillanpään esikoisteos oli nimeltään Elämä ja aurinko. Hän näytti omenapuuta, jonka alla mestari oli hämeenkyröläisen perimätiedon mukaan esikoisteostaan kirjoittanut. Paikka näytti hankalalta emmekä Ernon kanssa uskoneet, että Taata kovin suurta osaa kirjasta omenapuun alla oli viitsinyt paperille panna. Näin, että omenapuusta oli repeytynyt iso oksa, lähes rungon vahvuinen sivuhaara ja kysyin, missä oksa oli. Tyttö hämmästyi, sellaiseen kysymykseen hän ei ollut varautunut. Hän arveli oksan olevan puuliiterissä odottamassa pilkkomista ja polttamista. Pyysin saada ottaa oksasta palan muistoksi. Tyttö ei uskaltanut antaa lupaa ilman museon intendentin lupaa. Kysyin, kuka oli museon intendentti, ja tyttö kertoi miehen nimen: Panu Rajala. Olin kuullut nimen aikaisemmin jossakin ja sanoin, että Rajala varmaan antaisi palan omenapuun oksasta ottaa.

Kävelin puuliiteriin ja siellä oksa olikin. Sahasin siitä parin metrin pituisen palan, joka oli niin raskas, että tuskin jaksoin kantaa sitä olkapäälläni. Kun kävelin pihan poikki liiteriltä autolleni, Rajalle tuli museolle kylkimyyryä juosten; hän asui siihen aikaan luultavasti Sillanpään vanhassa talossa Saavutuksessa, ja opastyttö oli hädissään soittanut hänet paikalle.

Sanoin ottaneeni omenapuun oksasta palasen, koska kuulin sen muuten olevan menossa polttopuuksi. Erno sätti Rajalla museon huonosta hoidosta; edes ensipainokset Sillanpään teoksista olisi pitänyt vitriineissä olla. Rajala valitti rahapulaa, rahaa ei ollut ensipainosten ostamiseen. Käskimme sahata loput omenapuun oksasta ohuiksi kiekoiksi ja myydä museossa kävijöille hyvästä hinnasta mieluummin kuin polttaa omenapuuta, jonka alla Sillanpää kuulemamme mukaan oli kirjoittanut esikoisteoksensa Elämä ja aurinko. Käskimme myös Rajalaa kiinnittämään nastalla tai liimatipalla jokaiseen puukiekkoon Taatan kuvan. Rajala ei selvästikään pitänyt neuvoistamme, mutta ei kieltänyt omenapuun oksaa viemästä. Lähdettiin viileissä tunnelmissa ajamaan Hämeenlinnaa kohti. Rahkoilankadulla sahasin oksan kolmeen yhtä suureen palaan. Yhden palan jätin Ernolle, toisen sai Hannu (Mäkelä) ja kolmannen osan pidin itse. Myöhemmin Hannu teki Sillanpään omenapuusta minulle veistoksen. Se on minulla työhuoneellani ja sen nimi on Fransu 1.”

**

Kaikkea kanssa. 😃 Miten oivaltavaa Tuurilta tiedustella, missä oksa oli... Moni ei olisi moista hoksannut kysyä.
 
Omenapuu on hyvin raskasta puuta. Kuutio tuoresahattua omenapuuta painaa 800 - 1 200 kiloa per kuutio. Vertailun vuoksi tuoresahattu kuusi painaa 550 kiloa/kuutio. Ilmakuivattunakin omenapuu painaa liki 700 kiloa kuutio. Eli parin metrin pituinen pala kuivunutta omenapuuta on saattanut hyvinkin painaa noin 40–50 kiloa.