Viime päivinä on uutisoitu jättiläispandoista. Kiina lainaa pandoja miljoonan dollarin vuosihintaan ja nyt maa- ja metsätalousministeriö keskustelee Suomen suurimpien eläintarhojen johtajien kanssa mahdollisuudesta sijoittaa jättiläispandoja suomalaiseen eläintarhaan. Mitähän ne seuraavaksi keksivät ja mitähän se vaatisi, että Suomen luonnonvaraisten eläinten hoito saataisiin oikealle tolalle?
Kerron Toisinnäkijän päiväkirjassa miten moni luontoon liittyvä asia on sattumanvaraista ja koordinoimatonta. Kansalaiset joutuvat paikkaavat tilanteita parhaan kykynsä mukaan, kun viranomaiset suunnittelevat jotain aivan muuta.
Seuraava tekstipätkä jätettiin Toisinnäkijän päiväkirjasta pois (koska teksti oli liian raporttityylistä ja irrallaan muusta kokonaisuudesta).
Teksti osoittaa millä tolalla luonnoneläinten hoito Suomessa on.
****
23. lokakuuta 2009
Juttelin tänään erään eläinsuojeluvalvojan kanssa puhelimessa. Hämmästyin,
kun hän kertoi, että eläinsuojeluvalvojan työ on vapaaehtoistyötä eikä siitä
makseta palkkaa. Suomen luonnonsuojelulain neljästoista pykälä velvoittaa
valtion hoitamaan loukkaantuneita eläimiä. Eläinsuojeluvalvojien tekemä työ
kuuluisi eläinsuojelulain mukaan viranomaisille, mutta resurssipulan
vuoksi he eivät kaikkia tapauksia hoida. Esimerkiksi rauhoitetuille
nisäkkäillemme kuten siileille, lepakoille tai yleensäkään luonnonvaraisille
loukkaantuneille eläimille ei ole olemassa hoitolaa.
Eläinsuojeluvalvoja sanoi, että maahamme
tarvittaisiin eläin- ja lintuhoitoloiden verkosto, jossa hoitoloita olisi
ainakin yksi vanhaa lääniä kohti. Hoitolat saisivat valtiolta korvamerkittyä
rahaa. Suomessa ei ole kuulemma ollenkaan alan koulutustakaan. Eläinsuojeluvalvoja
on oppinut kaiken kokemuksen kautta. Hän aloitti vapaaehtoisen eläinsuojelutyön
1980-luvun lopulla, kun joku mummo soitti, että ikkunaan lensi helmipöllö. Eläinsuojeluvalvoja
asui silloin kerrostalossa ja hän hoiti linnun kuntoon parvekkeellaan. Kysyin,
asuuko hän nyt sitten maatilalla.
– En vaan lähiössä tuhannenkahdensadan neliön
tontilla.
Tuo ajatus huvitti minua jotenkin suunnattomasti.
Hyvä Suomi.
Eläinsuojeluvalvojalla on muutama häkki pihan
perällä, ja hän sanoi, että hänellä on aina hyvä olo, kun häkit ovat tyhjät,
silloin hän tietää että eläimillä on hyvä olla ja hänellä aikaa perheelleen ja
muulle elämälleen.
Hän hoitaa vain eläinten akuutteja vaivoja. Krooniset
vaivat hoidetaan Ranuan, Ähtärin ja Korkeasaaren eläintarhoissa tai Heinolan lintutarhassa;
tarhoilla on eettinen velvollisuus ottaa loukkaantuneet eläimet vastaan.
Kaikkia eläimiä ne eivät kuitenkaan vastaanota.
Eläinsuojeluvalvoja hoitaa keskimäärin
sataviisikymmentä eläintä vuodessa. Siitä tulee vähintään kolmentuhannen euron
kulut. Kaupungilta tai valtiolta hän saa korvausta lintujen noutomatkoista. Hän
maksaa omasta pussistaan eläinlääkärin ja hoitajien palkat, eläinten lääkkeet
ja ruoan. Valtio ei siis ole järjestänyt laissa säädettyä hädässä olevien
eläinten hoitoa.
Hän kertoi, että koti- ja maatalouseläinten eläinsuojeluvalvojia
on huomattavasti enemmän kuin luonnonvaraisten eläinten hoitajia.
Luonnonvaraisten eläinten hoito ei kuulemma kiinnosta ihmisiä samalla tavalla
kuin kissojen ja koirien hoito. Hän sanoi, että kontrasti tosi-tv:n ulkomaisten
eläinpoliisiohjelmien, joissa mennään hienoilla uusilla autoilla ja varusteita
on vaikka minkälaisia, ja Suomen välillä on suuri. Pahimmillaan hänen
puhelimensa soi neljältä aamuyöstä ja soittaja kertoo, että kaksi huuhkajaa on
pulassa, ne ovat ilmeisesti ottaneet ketun kanssa yhteen. Eläinsuojeluvalvoja
opastaa poliisia pyydystämään pöllöt haavilla ja viemään putkaan. Hän hakee ne
sitten aamulla.
Kerran hänelle soitettiin loukkaantuneesta
viirupöllöstä. Kun hän oli päässyt paikan päälle, kahdeksan palomiestä oli
seisonut kiltisti rivissä hätääntyneen ja vihaisen pöllön edessä. Kukaan ei ollut
osannut eikä uskaltanut tehdä mitään. Eläinsuojeluvalvoja oli sitten siinä
hetkessä opastanut linnun käsittelyä, näyttänyt mitä tehdään ja selittänyt mitä
ei tehdä. Palomiehet olivat olleet todella tyytyväisiä oppiessaan näitä
taitoja. Eläinsuojeluvalvoja kuulemma mielellään opettaa. Tärkeää on, että eläin
saisi avun nopeasti eikä hänen tarvitsisi lähteä hakemaan eläimiä kaukaa tai
herätä keskellä yötä puhelinsoittoihin, eikä palomiesten tarvitsisi odottaa häntä
vaan he osaisivat toimia. Palomiesten pitäisi pelastaa eikä teloa eläimiä.
Kysyin, onko hänellä lapsia, kuka hänen
toimintaansa jatkaa. Ei tietoa. Hänen 17-vuotias lapsensa osaa kuulemma käsitellä
eläimiä hyvin, mutta hän ei ole ehkä kiinnostunut eläinsuojeluvalvojan
vapaaehtoistehtävistä.
Kun edelleen mietin hänen toimintansa rahoitusongelmaa,
hän sanoi:
– En minä itselleni rahaa halua. Olen silleen ihan
tyytyväinen tähän tilanteeseen ja maksan ne laskut mitä tulee. Mitä minä
hartaasti toivoisin on, että valtio tekisi mitä sen kuuluu tehdä ja Suomeen
saataisiin koulutusta ja verkostoa ja mentäisiin esimerkiksi Iso-Britanniaan
opiskelemaan villieläinten käsittelyä ja hoitoa.
Kysyin häneltä kehen pitäisi ottaa yhteyttä, että
asiaa lähdettäisiin viemään eteenpäin.
– Ei aavistustakaan! hän puuskahti.
