Kirjassaan Elämänmittainen luontoretki Ilkka Koivisto on kirjoittanut: ”Kuulon merkitys on kahtalainen. Se on
yhtäältä sosiaalinen aisti, joka vastaanottaa lajikumppaneiden viestejä;
toisaalta se on suojaa tarjoava aisti, joka poimii aivojen seulottavaksi
muidenkin kuin lajikumppaneiden tuottamia ääniä. Tositilanteessa kuulo
erottelee ympäristöstä salamannopeasti oudot äänet, samoin kuin entuudestaan
tutut vaaratilannetta ennustavat äänet.”
Ongelmaksi on
muodostunut se, että viihdytämme itseämme kaikenlaisella roskalla, kuten
väkivalta-, jännitys-, kauhu- ja rikoselokuvilla, TV-sarjoilla ja -kirjoilla. Korvat
alkavat kuulla olemattomia ja mielikuvitus laukkaa. Pimeys tuntuu pelottavalta,
koska annamme sen tuntua pelottavalta. Ruokimme pelkojamme.
Muutin maalle
omakotitaloon 2000-luvun alussa. Talo oli vieras ja kaikki sen äänet outoja.
Olin yksin kotona. Minun olisi pitänyt mennä aikoja sitten nukkumaan mutta
jämähdin katsomaan psykologista tieteisjännäriä. Olin kauhuissani. Kun elokuva
loppui, minun olisi pitänyt kiivetä rappuset yläkerran makuuhuoneeseen ja käydä
sitä ennen pesemässä hampaani alakerran kylpyhuoneessa, joka oli pimeän eteisen
takana.
Etenin eteistä kohti hiipimällä. Kurkotin kättäni kohti eteisen seinän valokatkaisijaa
ja napsautin sen nopeasti päälle (valmiina puolustautumaan jos joku hyökkäisi
kimppuuni). Huokasin helpotuksesta, kun eteinen oli tyhjä. Ihmistä muistuttava
hahmo oli vaatenaulakossa roikkuva takki. Selviydyttyäni yhdestä ”esteestä”, kehittelin
lisää pelkoja. Kuvittelin, että ”se jokin vihollinen” olikin ulkona pimeydessä
ja minä sisällä valaistussa talossa helppona maalitauluna. Kääk! Äkkiä vessaan,
ovi kiinni ja sydän tykyttäen hampaita harjaamaan. Sitten keksin, että kohta peilistä
katsoo joku muu kuin minä. Ja sitä rataa… Kuin ihmeen kaupalla onnistuin
välttämään kaikkien alienien ja avaruusolentojen hyökkäykset ja pääsin
turvallisesti peiton alle. Huh!
Yöllä näin painajaisia,
aamulla olin liian myöhään valvomisesta väsynyt. Vaikka elokuvan juoni (ja
pelkoni) oli naurettava, olin pitkään säikky. Talon hirsiseinät supistuivat
pakkasella, nurkat pamahtelivat ja paukkuivat, rappuset natisivat ja kaikki
rasahdukset saivat minut säikähtämään.
Sitten päätin
ajatella loogisesti ja mietin mikä minua pimeydessä pelotti. Ei suinkaan
pimeys, vaan se että katselin kauhistuttavia elokuvia. Kun oikein asiaa
ajattelin, tajusin miten epänormaalia sellaisten katsominen oli. Miksi vapaaehtoisesti
halusin katsella sellaisia? Sairasta. Ei mitään järkeä.
Päätin, että
nyt riitti. Astronautin vaimo-elokuva
jäi viimeiseksi jännäriksi, jonka katsoin. (Kahteentoista vuoteen en ole
katsonut yhtäkään väkivaltaohjelmaa, enkä ole lukenut ikäviä romaaneja. Jos
televisiossa tutkitaan rikoksia ja tapetaan ihmisiä, vaihdan kanavaa tai suljen
koko toosan.)
Vähensin
television- ja videoidenkatselua. (Jos katson televisiota, keskityn ohjelmiin,
joista tulee hyvälle mielelle, esimerkiksi komediat ja luonto-ohjelmat).
Näin
yksinkertaiset asiat veivät pimeänpelkoni ja lisäsivät elämänlaatuani
huomattavasti. Kun ei ruoki
mielikuvitustaan väärillä asioilla, ei pelota. Niin yksinkertaista se on.
Kun muutin
nykyiseen talooni, opettelin tuntemaan sen pitämät äänet. (Kyllä, on aivan tavallista,
että talot pitävät erilaisia ääniä.) Tunnistan lattialankkujen natinat ja
millaisia paukahduksia talo pitää pakkasilla tai helteillä. Tiedän, että idän
tuulessa talon seinän vieressä oleva tuomenoksa heiluu talon seinää vasten ja
pitää raapivaa ääntä ja esimerkiksi linnut, oravat ja hiiret pitävät omanlaisiaan
ääniä. Kaikille äänille on luonnollinen selitys, niihin on vain tutustuttava.
Pelkoja on
monenlaisia. Pimeänpelko on vain yksi niistä. Olen sitä mieltä, että erilaiset
pelot palvelevat oravanpyörää. Kun pelkää elämässään vähän kaikkea, ei uskalla
muuttaa mitään. Turvallisuudenhakuisuus passivoi ja estää saavuttamasta unelmia.
Joku tuntematon on sanonut: Useimmat
tämän päivän varjoista aiheutuvat siitä, että itse seisomme auringon edessä.
