Olen viime päivät tapellut oikuttelevan vesipumpun kanssa.
Pumppu oli pari päivää korjaamolla. Kun sain sen korjaamolta takaisin,
täytettyä säiliön siemenvedellä ja kytkettyä letkut ja johdot, laitoin sen
verkkovirtaan. Hiljaisuus. Ei tapahtunut mitään.
Pumppu on 14 vuotta vanha, mutta paperihamsterilla oli
käyttöohjeet tallessa. Yritin tutkia jotain kummallista pressossaattia (niin
ohjeissa luki). Laitoin lisää siemenvettä ja kytkin taas verkkovirtaan. Pumppu
kävi hetken. Ehdin jo riemuita, mutta sitten paineet katosivat ja taas tuli
hiljaisuus.
Jossain vaiheessa tarjosin lääkkeeksi kunnon potkaisua
pumpun kylkeen. Joskus sellainen auttaa. Ei tällä kertaa. Pumppu oli irtisanonut sopimuksensa ja piti alkaa soitella rautakauppoihin mistä löytyisi tarpeeksi
tehokas pumppu.
On kumma juttu, kun asiakkaana on nainen, joka luettelee
pumpun kaikki vaadittavat tekniset ominaisuudet, (mies)myyjä ei ota kuuleviin korviinsa.
Sanoo vaan, että: ”Kyyyyllä löytyy. Tänne vaan, kyllä meillä pumppuja on”. Ja
vaikka sanoin, että: ”Kuuntele nyt ensin, en halua ajaa edestakaisin
vaihtamassa ja palauttamassa pumppuja.” Myyjä kuuntelee ja toistaa saman:
”Tänne vaan, kyllä meillä pumppuja löytyy.”
Kauppaan päästyäni katselin, että kovinpa on tarjottu pumppu pienen
näköinen. Varmistin vielä, että riittäähän tämä nyt oikeasti. Selostin
kasvimaan etäisyyden järvestä ja rinteen nousukorkeuden ja että paineen pitää
riittää. Myyjä kehui, että 14 vuoden aikana kehitys on mennyt eteenpäin ja
moottori on kompaktimpi, mutta silti yhtä tehokas kuin heiltä aikoinaan
ostamani pumppu. ”Kyllä siinä tehoa riittää.” Selvä, pumppu mukaan ja menoksi.
Kotiin päästyäni ja kokoamiset tehtyäni sain todeta, että pumpussa
ei riittänyt tehoja. Kokeilin taas kaikki mahdolliset temput (paitsi en
uskaltanut potkaista). Soitin kauppaan ja ilmoitin että väärän pumpun myitte.
”Ei myyty. Sä oot tehnyt jotain väärin.”
Myyjä oli vakuuttava. Hän soitti vielä pumppuexpertille ja
soitti minulle takaisin:
”Riittääääää. Kyllä riittää”. (Tarkoitti tehoja)
Onpa kumma. Mitä ihmettä tein väärin? Aloitin alusta. Tyhjensin pumpun,
täytin sen uudestaan, purin letkut ja tutkin, ettei ole tukoksia. Koko
iltapäivä meni pärrätessä. Ei auttanut. Vesi meni tynnyreihin liruttelemalla,
mutta sain sentään kasteltua kuivuudesta kärsivät kasvit.
Seuraavana päivänä soitin uudestaan myyjälle:
”Myit vääränlaisen koneen.”
Nyt oli jo toinen ääni kellossa: ”Olisko noin? ... Kuule, mä
taidan tietää minkä koneen sä tarvitset.”
Hän lähetti minulle linkin, jonka avasin ja ta daa: siinä
oli kuva pumpusta joka oli samanlainen kuin vanhani. Se ei siis ollut muuttunut
miksikään 14 vuoden aikana.
Sellaista pumppua heillä ei kuitenkaan valikoimissaan ollut,
joten olen tässä tämän viikon odotellut tilausta tulevaksi ja käytän tätä
liruttelevaa pumppua.
**
Ihmettelen ja kummastelen suuresti, miksi media ei uutisoi
kuivuudesta. Meillä on ollut käsittämättömän kuiva kesä. Kaikki riutuu ja
kituu, mutta siitä ei toitoteta pääotsikoissa tai pienemmissäkään, vaikka asia
on elintärkeää. Jos ei tule vettä, mikään ei kasva, ei tule satoa. Kun
vedenpinnat laskevat, levät ja ravinteet pahentavat entisestään vesistöjen
tilaa... pohjavettä (juomavettä) ei muodostu jne. jne. Mutta eipä näy otsikoissa,
ei. Mitä jos ihmiset ovat jo niin vieraantuneet kaikesta, etteivät ymmärrä
asioiden yhteyksiä, ajattelevat vain kuinka kivaa kesälomien tms. kannalta on,
kun ei sada. Mene ja tiedä. Voi kun sataisi.
**
Huomaan vuosittain tähän aikaan toistuvan ilmiön. Vaikka
heinä- ja elokuun iltojen lisääntyvästä ilmankosteudesta ja pimeydestä nousee
haikeus rintaan, koen silti valtavan suurta tasapainoa juuri silloin.
Keväällä kaikki on ihanan läkähdyttävää, energistä ja
kiireistä, kesän loppu (kauhea kirjoittaa niin, kun on vasta elokuun alku) on
jotenkin tyynnyttävää ja seesteistä. Tulee sellainen perillä olemisen tunne.
Juontuuko se jotenkin lapsuudesta Amerikassa, jossa kesät ja illat olivat
hämäriä ja tulikärpäset leijuivat ilmassa, että voin olla näin Suomen loppukesällä hetken aikaa molempien maiden tunnelmissa samaan aikaan. Suomen
kiiltomadot ovat Amerikan tulikärpäsiä paljon vähälukuisempia ja
vaatimattomampia, mutta silti uskomattoman hätkähdyttäviä ja epätodellisen
näköisiä.
Ehkä tasapainon tunteella ei ole mitään tekemistä lapsuuden
kanssa. Onhan perillä olon tunteita sentään toki muulloinkin, esimerkiksi
talvella kun on kääriytyneenä vällyihin, takassa on tuli ja ulkona on ollut jo
tuntikausia pimeää eikä ole kiire minnekään. Saa vain lukea kirjaa ja olla
lepoasennossa. Talvessa on ehkä kuitenkin se, että mieluummin eläisin kesässä. Jos siis saisin valita.
Kirjoitan
päiväkirjaa ja luen mieluummin ulkona kuunnellen haapojen havinaa ja
heinäsirkkojen siritystä kevyemmissä tamineissa, kun ovesta ei tarvitse
luikahtaa äkkiä, vaan ovi voi jäädä vaikka auki. Ikkunat myös. Hyttysverkot
estävät hyönteisiä joutumasta väärään paikkaan.
Ehkä loppukesässä rauhoittavaa on myös se, että silloin
kaikkia (analysoitavia) ääniä on paljon vähemmän. Linnut ja muut eläimet ovat
hiljaa satunnaisia piipityksiä, yhteys- tai varoitusääniä lukuun ottamatta. Jää
enemmän aikaa ajatustensa analysoinnille – ja hyönteisten äänille. Kärpäsiä jos jonkinlaisia pörrää
ees sun taas, kimalaiset surisevat (tosin merkittävän vähän tänä vuonna!) ja
heinäsirkat sirittelevät.
**
Olen viime päivät raijannut kirjalaatikoita, täytellyt Omapostissa osoitekaavakkeita,
tulostanut ja teipannut niitä kuoriin, pakannut kirjoja ja koettanut pysyä muistiinpanoissani mukana. (Jos kirjatilaustasi ei ole näkynyt, tsekkaa oletko muistanut maksaa
tilauksesi, kiitos.)
Kirjoja postitellessani olen lähettänyt mukana Alhonlahden
ilmaa. Vapautta ja iloa. Nuuhkaiskaa siis keuhkonne täyteen, kun
avaatte kirjekuoria. Kiitos kannustuksista ja onnitteluista!
Hiukan tietysti mietityttää – niin kuin aina kirjan
ilmestyttyä – miten se mahdetaan ottaa vastaan. Sen verran tässä kirjojen
kirjoittamisessa on parkkiintunut, ettei enää jännitä sillä tavalla kuin ennen.
Toki mietin tulenko oikeinymmärretyksi ja mitä vuosien työlle käy, mutta olen
päättänyt luopua ponnisteluista. Asiat saavat vain tulla ja mennä omalla
painollaan. Kirja saa alkaa elää omaa elämäänsä ja mahdollisesti
yhdistyä toisten elämiin. Toivon, että kirja on lukemisen ja aikanne arvoinen. Olen
syvästi kiitollinen kaikille teille, jotka jaksatte kirjoituksiani lukea. On suurenmoisen huojentavaa, ettemme kulje yksin näitä toisia teitämme.
**
Kirjoitan tätä kesäiltana. (Seuraavana aamupäivänä kirjoitan tätä paperilta
koneelle. Tuplakirjoittamista.) Tiirapariskunta yhyttää kalasääsken ja ohjaavat
sen ääntelyillään ja koukkauksillaan pois poikastensa luota. Järvi on melkein
tyyni. Muut puut ovat hiljaa mutta haavoista kuuluu pientä rapinaa. Minulla on työvaatteet
päällä, käyn vielä niittämässä yhden alueen, kun saan tämän kirjoitettua.
Kimalainen kiertää kukissa, kärpäset singahtelevat edestakaisin, hyttynen
laskeutuu iholleni. välillä on huidottava. Kala pärskyttää rannassa.
Joskus ”Kaarinan karma” on poiskytketty... mitä nyt
vesipumppu renkkaa... ja onhan sitä kai-ken-lais-ta, silti.... Joskus on
kauniita kesäiltoja jolloin kaikki on vain oikein. Tulee sellainen tunne, että voi
kokea syvää rakkautta, jota vasten menneen elämän kokemukset
rakkaudettomuudesta katoavat.
