Rakkaita ja tuttavia löytää seurakseen kaikkialta

Edellisessä postauksessa sivusin erakkous ja seurallisuus teemaa. Alkuviikosta juoksin ihmisten ilmoilla ja olin useammassakin sosiaalisessa tapahtumassa ja puhuin yhden illan aikana enemmän kuin viikkoon. Ääni oli ihan käheänä. Nyt loppuviikon vedän henkeä, että jaksan taas alkuviikosta olla sosiaalinen, heh. Kun mainitsin tästä eräälle kimppakyytiläiselleni, hän sanoi, ettei minusta ikinä uskoisi, että viihdyn omissa oloissani.

On yleistä että ihmiset mieltävät sosiaaliset taidot ja seurallisuuden toisiinsa. Ihmisellä voi olla hyvät sosiaaliset taidot ja hän voi tulla hyvin toimeen ihmisten kanssa ja rupattelee paljonkin, vaikka hän ei olisikaan kovin seurallinen. Minulle matala sosiaalisuus on rajojen vetämistä. On luontevaa tehdä valintoja, jotka tuovat elämään tasapainoa, terveyttä ja onnellisuutta. Kyse ei siis ole vähimmässäkään määrin erakkoudesta, sisäänpäin kääntyneisyydestä tai sosiaalisten tilanteiden pelosta vaan omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta.

Olen tallentanut tällaisen otteen Axel Munthen Lumottu saari -kirjasta, joka sopii jossain määrin tähän teemaan.

”Sanotaan, että rakkaus ihmiskuntaan on korkein kaikista hyveistä. Minä ihailen tuota ihmisrakkautta, ja tiedän hyvin, että se on jalojen henkien ominaisuus. Minun sieluni on liian pieni, ajatukseni lentävät liian läheltä maata ehtiäkseni koskaan niin pitkälle, ja minun on pakko tunnustaa, että mitä kauemmin elän, sitä pitemmälle joudun tästä korkeasta ihanteesta. Valehtelisin, jos sanoisin rakastavani ihmiskuntaa.

Mutta minä rakastan eläimiä, sorrettuja, halveksittuja eläimiä, enkä välitä vaikka ihmiset sanovat minulle, että tulen paremmin toimeen niiden kanssa kuin useimpien ihmisten, joita joudun kohtaamaan.

Kun on puhunut jonkun ihmisen kanssa puolen tuntia, on säännöllisesti saanut aivan tarpeekseen – eikö totta? Minä ainakin tavallisesti tunnen halua päästä pujahtamaan pois ja ihmettelen aina, ettei ihminen, jonka kanssa puhun, ole jo aikaa sitten yrittänyt pakoon. (…)

Voin istua puolen päivää niityllä katselemassa laitumella kulkevaa karjaa, ja pienen aasin kasvojen huomioiminen kuuluu sielutieteilijän kiihkeimpiin iloihin. (…)

Entä linnut – kuka voi koskaan väsyä niihin? Tunti tunnilta voin istua sammaleisella kivellä ja kuunnella, mitä sanottavaa pienellä lintu-kullalla on. (…) Oletko huomannut miten suloiselta pieni lintu näyttää, kun se laulaa lauluaan ja silloin tällöin taivuttaa viehättävää päätään ikään kuin kuunnellen, vastaako joku sen lauluun kaukaa metsästä. (…)

Ja kun linnut ovat vaiti, tarvitsee minun vain katsoa alas ruohoon ja sammaliin löytääkseni toisia tuttavia seurakseni. Yli keinuvan ruohon ja laihon lentää sudenkorento, siivillään auringonvälkettä ja satuseittiä, ja syvällä polulla, joka kiemurtelee suurten ruohonkorsien lomitse, pyrkii pieni muurahainen eteenpäin kuiva havunneulanen selässään.”

Siivillään auringonvälkettä ja satuseittiä.

Nyt kaikki korvat hörölle. Linnut ovat alkaneet laulaa kevätlaulujaan! Eilen talitiaiset varovasti tapailivat ensimmäisiä säkeitä ja käpytikat rummuttivat. Tänään laulu on laajentunut ja sinitiaiset ja viherpeipot ovat liittyneet kuoroon mukaan. Tästä alkaa vuoden paras aika. Lintujen laulua juhannukselle saakka. Nautitaan!

PS. Viikonloppuna pihabongaillaan.

 

Haastattelun antamisesta ja luontoyhteydestä

Toinen tie -kirjassani kerron siitä, kuinka lukijoiden olisi hyvä tiedostaa, että lehtihaastattelut ja -jutut saattavat kertoa usein enemmän toimittajien ja toimitusten näkökulmista kuin haastateltavistaan. Ajattelin avata tähän yhden esimerkin.

Syksyllä eräs toimittaja soitti ja pyysi haastattelua naistenlehteen. Aiheena olisi planetaarinen hyvinvointi. Suostuin haastatteluun, mutta toimittaja soitti pahaan aikaan, joten ilmoitin etten voi puhua juuri nyt, mutta jutellaan paremmin sitten myöhemmin.

Puhelinhaastattelupäivänä toimittaja soitti ja kysyi heti alkajaisiksi: ”Niin sinäkö siis käyt ihmisten ilmoilla, kun et voinut silloin puhua. Kun etkö sä ole erakko?”

Heh heh, siinäpä haastattelun aloitus. Mistähän hän sellaisen käsityksen oli saanut? Naurahdin ja kerroin olevani ihan tavallinen ihminen enkä mikään erakko. Minulla on paljon sosiaalisia suhteita. Hyvä kun aika edes riittää kaikkien ylläpitämiseen. Se on tietysti toinen juttu, kuinka seurallinen jaksan olla, mutta erakosta olen kaukana. Eihän se, että viihtyy hyvin omissa oloissaan ihmisestä erakkoa tee!

Mielestäni seurallisuuteni määrä ei liity mitenkään planetaariseen hyvinvointiin. Siitä tuli kuitenkin maininta juttuun. Samoin kuin ulkovessastani. Mystistä, miksi siitäkin pitää aina erikseen mainita. Media tuntuu ruokkivan mielellään äärimmäisyyksiä.

Minun pitäisi kai olla jo niin rutinoitunut haastattelun antaja, että osaisin heittää jonkun letkautuksen, vastakysymyksen tai jättää epäolennaisiin kysymyksiin vastaamatta, mutten ole. Vastailen tapani mukaan spontaanisti kysyttyihin kysymyksiin ja vasta jälkeenpäin ymmärrän miten olisi pitänyt yrittää ohjata keskustelua toiseen suuntaan.

Yleensä otan ihmisten ennakkoluuloiset kommentit viihteen ja huumorin kannalta. Asian luonnetta muuttaa hiukan se, että haastattelut päätyvät painettuihin lehtiin ja nettiartikkeleiksi. Aina jää mietityttämään, millaisessa valossa tai hengessä toimittaja jutun kirjoittaa.

No, aiheena oli siis planetaarinen hyvinvointi, joka oli minulle ennestään outo termi, mutta joka tarkoittaa ihmisten ja luonnon yhteistä kestävää hyvinvointia. Että ymmärrämme, että jokaisella teollamme on vaikutusta ympärillämme olevaan ja pyrimme elämään niin, että koko planeetta voi hyvin.

Kerroin toimittajalle, että minusta tuntuu kuin tässä oltaisiin luomassa taas uutta muotitermiä, joka saattaa vaan sekoittaa ihmisten ajatuksia. Tulee mieleen se, kun Irti oravanpyörästä -kirjani ilmestyi ja jostain putkahti esiin downshiftaus-termi, jolla tehtiin terveestä ja luonnollisesta elämäntavasta jotain mukamas erikoista ilmiötä.

Toimittajaa kiinnosti kuluttaminen todella paljon. Hän kysyi minulta moneen kertaan ostamisesta kuten ostanko vaatteeni käytettynä vai uusina, mitä ruokaa syön, kuinka paljon matkustan jne. Ostaminen ja kuluttaminen eivät todellakaan ole elämäni keskiössä. Tuntui hassulta vastata sellaiseen. Luonto ja luonnonläheinen elämäntapa ei kiinnostanut toimittajaa, joka minusta taas on keskeistä. Kun totesin, että tuntui kuin luonto jäisi tässä käsitteelliselle tasolle tai sivuosaan, toimittaja vastasi: ”Ei ihmisiä jaksa luonto kiinnostaa.” (!) ja jatkoi: ”Jotain muuta motiivia täytyy löytyä maailman pelastamiseen kuin se”. Kuulosti ja tuntui tosi pahalta. Minusta tuntui, että toimittaja näki luonnon erillisenä asiana arjesta. Ehkä hänen arkensa oli kuluttamista? Siinä oli yhteentörmäyskurssilla hänen maailmankäsityksensä ja minun. Kumpikin elämme omissa kuplissamme ja näemme asiat sieltä käsin.

Vänkäsin vastaan ja sanoin, että kylläpäs ihmiset ovat kiinnostuneita luonnosta. Esitin, että he, jotka eivät ole siitä kiinnostuneita, ovat varmaankin vieraantuneet luontoyhteydestään. Olen niin usein huomannut kuinka ihmiset innostuvat, kun ruvetaan puhumaan esimerkiksi ihan tavallisessa arjessa tehdyistä luontohavainnoista. Heidän energiatasonsa muuttuu ja heidän silmänsä alkavat säteillä. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, että elinympäristöistämme on tullut sellaisia, jossa elävää luontoa on verraten vähän. Kerroin kuinka esimerkiksi Helsinkiin istutetut kirsikkapuu-puistot, ja niiden keväiset kukinnat, hanamit, ovat olleet suunnattoman ihasteltuja ja suosittuja. Nyt kirsikkapuita istutetaan puistoihin eri puolille Suomea. Ihmisiä kiinnostaisi ja innostaisi luonto vaikka kuinka, jos vain viheralueita olisi tarpeeksi.

No, haastattelu oli ja meni ja sitten oli jäätävä odottelemaan lopputulosta. Ei kateeksi käynyt toimittajan työtä, kun hän kertoi haastattelevansa neljää ihmistä joista olisi nivottava yksi yhteinen juttu. Oikein hyvin se oli häneltä sujunut ja juttu tarkoittaa hyvää. Korostan, ettei minulla ole mitään toimittajaa tai tehtyä haastattelua vastaan. Halusin vain kertoa, miltä tuntuu haastateltavan näkökulmasta.

Olen sitä mieltä, että jutussa näkyy ennemmin toimittajan maailmankuva tai toimituksen lähtökohta. Ainoastaan jutun muutamat viimeiset lauseet ovat ominta minua, mistä olisin halunnut puhua. Toki minulla on oikeus lukea juttu ennen kuin se ilmestyy, mutta siinä on mahdollisuus puuttua lähinnä asiavirheiden oikaisuun, ei jutun henkeen tai toimittajan tyyliin.

Olisi ihanaa tehdä joskus sellainen juttu, jossa saisi kertoa sydämensä kyllyydestä luonnosta ja tasapainoisesta elämästä ilman että sitä koetettaisiin vääntää joksikin erikoiseksi elämänmuodoksi tai ahtaa tietynlaiseen toimituksen antamaan muottiin.

Tiedättehän kuinka naistenlehdissä on kuvatekstejä kuvattavan henkilön päällä olevista vaatteista ja meikeistä ja joissa luetellaan firmojen nimiä ja tuotemerkkejä? Olisiko tuonut vaihtelua ja ripauksen kestävyyttä, jos juttuun tulleiden kuvieni selostuksena olisi ollut: 18 vuotta vanha takki ja kiikarit, 2 eurolla ostettu paita, 30 vuotta vanhat korvakorut ja 12 vuotta vanhat kengät ja farkut.

**

Juttu on luettavissa TÄÄLTÄ.

Uuden vuoden aatoksia

 

Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Taas pääsee lumitöihin. Kolmannettoista lumityöt tänä talvena mikäli olen oikein laskenut. Lumia siirrellessä paikasta toiseen tulee usein mieleen, etteivät etelämmän ulkomaiden asujat tiedä miltä kaikelta välttyvät: kolaamiselta, lämmittämiseltä, sohjolta, auton renkaiden vaihtotalkoista, teiden aurauksilta, suolaukselta, autojen ruostumiselta, talojen ja putkien eristämiseltä jne. jne. Koko valtakunnan tasolla ohjautuu valtava määrä aikaa, vaivaa, rahaa ja energiaa pelkästään lumen siirtämiseen plus kaikki muut pakkasen tuomat kuviot. Iso armeija ihmisiä ja laitteistoja hoitavat infrastruktuuria kuntoon. Aina jaksaa hämmästyttää miten nopeasti tiet aurataan. Täällä ei tunneta mañana -ilmiötä.

Ennen koronaa ihmettelin aina suomalaisten tunnollisuutta lähteä massoina liikkeelle kyseenalaistamatta 30 asteen pakkasia tai valtavaa lumipyryä. Puskettiin aina läpi harmaan kiven, kun ”niin kuuluu tehdä”. Eilen bongasin Helsingin Sanomista ilahduttavan otsikon: ”Meteorologi: Liikenteeseen kannattaa lähteä vain pakosta, ajokeli erittäin huono lumipyryn takia”. On hienoa, että alkanut löytyä suhteellisuudentajua ja ymmärretään, että asiat voidaan tehdä toisinkin. Ulkomailla on ollut selvää aikoja ennen pandemiaa, että jos tulee paljon lunta tai on kova pakkanen, jäädään mahdollisuuksien mukaan kotiin. Miksei suomalaisilta löytynyt tätä nöyryyttä luonnonvoimia kohtaan aiemmin?   

Linnunlaulua ja varoitushuutoja -kirjassa kerroin siitä kuinka vuosia sitten telkkarista tuli dokumentti, jossa espanjalaisia sairaanhoitajia tuli Suomeen työvaihtoon. Kun he astuivat ulos lentokoneesta talviselle lentokentälle, he huomasivat uloshengityksensä höyryävän. Naiset seisahtuivat niille sijoilleen ja hokivat toisilleen: katso, katso!! He olivat ihan järkyttyneitä kylmyydestä ja nauroivat katketakseen, mihin he ovat oikein joutuneet.

Kun kerroin tästä ystävälleni, hän kertoi kuulleensa autoja korjaavalta ystävältään kuinka juuri Afrikasta Suomeen tullut henkilö oli tuonut suht uuden autonsa klinikalle ja kysellyt auton huoltoa. Hän ilmoitti, että autossa on jokin vika, kun pakoputkesta tulee paljon savua. Autonkorjaaja oli sanonut, että se on vaan vesihöyryä. Eikö se ole öljyä? Ei, kun ilma menee pakkaselle, niin pakokaasu tiivistyy vesihöyryksi.

Nämä ovat suomalaisille itsestäänselvyyksiä, joita ei pidetä minään. Pakkasen hauskuuden näkemiseen tarvitaan uutta perspektiiviä. On hyvä oivaltaa, että liukkaalla maalla käveleminenkin on suomalaisten erityistaito.

Nämä kuvat on otettu pari päivää ennen Aapeli-myrskyä 2019.

On puhuttu siitä, että talven aikana saattaa tunnin parin kiertäviä sähkökatkoja ja energiansäästämisestä on tullut valtavirtaa. Kukapa olisi uskonut… raha motivoi. Tietysti toivoisi, että taustalla olisi pohdinta mihin rajallista energiaa ja luonnonvaroja käytämme. Olisi aiheellista miettiä, onko esimerkiksi jatkuva asioiden sähköistäminen ja digitalisointi viety liian pitkälle. Ymmärrämmekö mitä seuraa, jos sähköä ei olekaan? Jos tapahtuisi jotain, että sähköt katkeaisivat pidemmäksi aikaa kuin vain kahdeksi tunniksi. Toimintavarmuus on kaltevalla pohjalla.

Tasan kolme vuotta sitten 3. tammikuuta oli Aapeli-myrsky ja näillä main oli toista vuorokautta kestänyt sähkökatko. Oli jäätävää pohjoistuulta, joka kaatoi lumisia puita linjoille. Aamulehdessä haastateltiin kihniöläistä huonekalurakennusfirmaa. Kalustetehtaassa ei toiminut mikään. Ei voinut soittaa eikä vastata puhelimeen. Ei työntekijöille eikä asiakkaille, kun kännyköiden tukiasematkin pimenivät. Ei päässyt vastaamaan sähköposteihin. Lastauslaiturit eivät toiminet, tavarantuojien kuittaus tehtiin paperille. Kylmää vettä olisi ollut aamukahviksi, kun vettä saatiin pumpattua aggregaatilla mutta polttoaine aggregaattiin piti hakea kauempaa Parkanosta, koska polttoainepumputkaan eivät toimineet. Sama kohtalo oli koko Kihniön teollisuudella, konepajoilla ja höyläämöillä. Ruokakauppa oli kiinni ja sen ruokien kuntoa jännitettiin, kun kylmälaitteet olivat sipissä jne. Vain yksi esimerkki osoittaa kuinka tavattoman sähköriippuvaiseksi olemme tehneet itsemme. Ihan kaikessa. On monia liikkeitä, jotka eivät ota enää käteistä vastaan. Hiljattain oli juttua kuinka nimikirjoitusten taito katoaa, koska sähköinen allekirjoitus on syrjäyttänyt sen.  Ei tunnu hyvältä, että elämä on muuttunut tällaiseksi.

Uuden vuoden aika on sellainen, että moni miettii ajankäyttöään ja valintojaan.

Niin sanottu ”priorisoinnin nelikenttä” on hyvä apu:

• Mikä on tärkeää ja kiireellistä? Tee heti.
• Mikä on tärkeää, mutta ei kiireellistä? Tee myöhemmin.
• Mikä on ei tärkeää, mutta on kiireellistä? Delegoi: anna mieluummin jonkun muun tehdä, jolla on paremmat vahvuudet hommaan.
• Ei tärkeää, ei kiireellistä? Eliminoi.

Pitää vain pysähtyä hetkeksi miettimään mitä touhuaa. Ehkä ei ole välttämätöntä tuoda elämäänsä jotain uutta vaan päästää jostain irti.

Iloisia uutisia: Eläinfilosofi Elisa Aaltola on päättänyt lähteä ehdolle eduskuntaan Varsinais-Suomen vaalipiirissä. Hieno homma. Läpipääseminen on vaikeaa, joten osallistutaan hänen vaalikampanjaansa ja autetaan häntä auttamaan eläimiä ja luontoa, vaikkemme samassa vaalipiirissä asuisikaan. Toivotaan, että näistä tulisi luontovaalit.

Saan ihmisiltä ihania kirjeitä. Kiitos niiden lähettämisestä! Ne ovat minulle valtavan tärkeitä, sillä ne ovat yhteyteni lukijoihini. Halusin jakaa tämän erityisen iloisen kirjeen. On ilahduttavaa ja hämmästyttävää, miten pienet oivallukset ja oma asenne voivat vaikuttaa elämään.

Moi! Tulipa mieleen kirjoittaa sulle vielä ihan lyhyesti kun etenkin tässä viime päivinä on tullut mietiskeltyä tätä kulunutta vuotta. Halusin vain sanoa, että tämän vuoden parhaita juttuja miettiessäni, SINÄ tulit samantien mieleen! Oon kyllä niin onnellinen siitä, että löysin tänä vuonna Sinut, kirjasi, blogisi, kaikki artikkelit yms, mitä olen Sinusta lukenut. Niin uskomattoman paljon oon Sulta saanut kaikkea, että ei voi sanoin kuvailla. Kukaan ei ole inspiroinut mua yhtä paljon kuin Sinä. Kiitos Kaarina ja aivan ihanaa vuotta 2023 sulle. ❤️

Onnen salaisuus on jakamisessa. Tarina kertoo, että professori antoi jokaiselle opiskelijalle ilmapallon. Jokaisen piti puhaltaa ilmapallonsa täyteen, kirjoittaa siihen nimensä ja heittää se käytävälle. Sitten professori sekoitti kaikki ilmapallot. Tämän jälkeen opiskelijoille annettiin viisi minuuttia aikaa löytää oma ilmapallonsa. Hektisestä etsinnästä huolimatta kukaan ei löytänyt omaansa. Siinä vaiheessa professori kehotti oppilaita ottamaan ensimmäisenä vastaan tulleen ilmapallon ja antamaan sen henkilölle, jonka nimi oli kirjoitettu siihen. Viiden minuutin sisään jokaisella oli oma ilmapallonsa. Professori sanoi oppilaille: "Nämä ilmapallot ovat kuin onnea. Emme koskaan löydä sitä, jos jokainen etsii omaansa. Mutta jos välitämme muiden ihmisten onnesta, löydämme myös oman onnemme."

Onnellista ja luonnonläheistä vuotta 2023!