Edellisessä postauksessa sivusin erakkous ja seurallisuus teemaa. Alkuviikosta juoksin ihmisten ilmoilla ja olin useammassakin sosiaalisessa tapahtumassa ja puhuin yhden illan aikana enemmän kuin viikkoon. Ääni oli ihan käheänä. Nyt loppuviikon vedän henkeä, että jaksan taas alkuviikosta olla sosiaalinen, heh. Kun mainitsin tästä eräälle kimppakyytiläiselleni, hän sanoi, ettei minusta ikinä uskoisi, että viihdyn omissa oloissani.
On yleistä että ihmiset mieltävät sosiaaliset taidot ja seurallisuuden toisiinsa. Ihmisellä voi olla hyvät sosiaaliset taidot ja hän voi tulla hyvin toimeen ihmisten kanssa ja rupattelee paljonkin, vaikka hän ei olisikaan kovin seurallinen. Minulle matala sosiaalisuus on rajojen vetämistä. On luontevaa tehdä valintoja, jotka tuovat elämään tasapainoa, terveyttä ja onnellisuutta. Kyse ei siis ole vähimmässäkään määrin erakkoudesta, sisäänpäin kääntyneisyydestä tai sosiaalisten tilanteiden pelosta vaan omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta.
Olen tallentanut tällaisen otteen Axel Munthen Lumottu saari -kirjasta, joka sopii jossain määrin tähän teemaan.
”Sanotaan, että rakkaus ihmiskuntaan on korkein kaikista hyveistä. Minä ihailen tuota ihmisrakkautta, ja tiedän hyvin, että se on jalojen henkien ominaisuus. Minun sieluni on liian pieni, ajatukseni lentävät liian läheltä maata ehtiäkseni koskaan niin pitkälle, ja minun on pakko tunnustaa, että mitä kauemmin elän, sitä pitemmälle joudun tästä korkeasta ihanteesta. Valehtelisin, jos sanoisin rakastavani ihmiskuntaa.
Mutta minä rakastan eläimiä, sorrettuja, halveksittuja eläimiä, enkä välitä vaikka ihmiset sanovat minulle, että tulen paremmin toimeen niiden kanssa kuin useimpien ihmisten, joita joudun kohtaamaan.
Kun on puhunut jonkun ihmisen kanssa puolen tuntia, on säännöllisesti saanut aivan tarpeekseen – eikö totta? Minä ainakin tavallisesti tunnen halua päästä pujahtamaan pois ja ihmettelen aina, ettei ihminen, jonka kanssa puhun, ole jo aikaa sitten yrittänyt pakoon. (…)
Voin istua puolen päivää niityllä katselemassa laitumella kulkevaa karjaa, ja pienen aasin kasvojen huomioiminen kuuluu sielutieteilijän kiihkeimpiin iloihin. (…)
Entä linnut – kuka voi koskaan väsyä niihin? Tunti tunnilta voin istua sammaleisella kivellä ja kuunnella, mitä sanottavaa pienellä lintu-kullalla on. (…) Oletko huomannut miten suloiselta pieni lintu näyttää, kun se laulaa lauluaan ja silloin tällöin taivuttaa viehättävää päätään ikään kuin kuunnellen, vastaako joku sen lauluun kaukaa metsästä. (…)
Ja kun linnut ovat vaiti, tarvitsee minun vain katsoa alas ruohoon ja sammaliin löytääkseni toisia tuttavia seurakseni. Yli keinuvan ruohon ja laihon lentää sudenkorento, siivillään auringonvälkettä ja satuseittiä, ja syvällä polulla, joka kiemurtelee suurten ruohonkorsien lomitse, pyrkii pieni muurahainen eteenpäin kuiva havunneulanen selässään.”
 |
| Siivillään auringonvälkettä ja satuseittiä. |
Nyt kaikki korvat hörölle. Linnut ovat alkaneet laulaa kevätlaulujaan! Eilen talitiaiset varovasti tapailivat ensimmäisiä säkeitä ja käpytikat rummuttivat. Tänään laulu on laajentunut ja sinitiaiset ja viherpeipot ovat liittyneet kuoroon mukaan. Tästä alkaa vuoden paras aika. Lintujen laulua juhannukselle saakka. Nautitaan!
PS. Viikonloppuna pihabongaillaan.
