Joulusekoilu on tauti pahimmasta päästä

Vastaan Luonto-Liiton Krääsätön joulu -blogihaasteeseen ja haastan kaikki mukaan.

Minun jouluni on krääsätön muun muassa siksi, koska en vietä joulua. En usko joulupukkiin, kulutusjuhlaan tai instituutioihin. 

Päätäni puistellen nauran joka puolella vellovalle joulusekoilulle (vaikka melkein tekisi mieli itkeä). Joulusekoilu on tauti pahimmasta päästä. Kaikki joulua viettävät ihmiset tietävät mitä se pahimmillaan voi olla. Joulunaluspäivät painetaan hullun kiilto silmissä kaupoissa ja etsitään lahjoja ihmisille joilla on jo kaikki. Sitten kuljetaan hampaat irvessä, sarvi otsassa ja tuskan hiessä läpi kymmenet eri kyläilypaikat. Ennen kuin soitetaan ovikelloa mutistaan kumppanille toisesta suupielestä: ”Jätetään nää paketit nyt sit vaan nopeasti eikä mennä sisälle… Älä sitten jää suustas kiinni. Kahvia ei ainakaan jäädä juomaan…. Siellä ei viivytä sitten pitkään.” Soitetaan ovikelloa, yritetään nopeasti lyödä kouraan suklaakonvehtirasia ja hyasintti (ja saadaan samanlaiset takaisin) mutta päädytään tilanteeseen jossa lahjanjakoaikataulu mättää ja tuskanhiki pukkaa päälle: ”Ei kiitos enempää, kun just juotiin edellisessä paikassa… No, jos nyt korkeintaan puoli kuppia.” 

Viimein pihalla. Happea! Jösses näitä velvollisuusvierailuja. Kiireesti autolla seuraavaan paikkaan. Auton takapenkillä odottavat kaikki annettavat ja saadut kahvi- ja suklaarasiat, joulutähti- ja hyasinttipaketit. Jos yhtäkkiä muistuu mieleen joku jolle ei hankittu lahjaa, voi antaa jonkun saamansa lahjan kiertoon.

Kun viimein on kaikki velvollisuusvierailut käyty (tai ollaan vielä velvollisuusvierailulla sukulaisella jonka luokse joulupukki tänä vuonna tulee) H-hetki voi alkaa. Lapset odottavat hepulina lahjojen avaamista ja sitten alkaa suurin hepuli, kun lahjat on avattu ja lapset itkevät lelu- ja lahjapaperivuoren alla, kun he eivät saaneet juuri sitä tismalleen oikeanlaista haluamaansa turhaketta. ”Mutta kun mä halusin… buhuu…” Aikuiset käyvät nurkan takana kiskaisemassa kirkasta. Sieltä nurkan takaa viittoillaan toisille, että taskumatissa löytyy ja hetken kaikilla piiloalkkiksilla on niin mukavaa.

Jääkaappi on sullottu täyteen ruokia, jotka ovat niin herkullisia, että niitä syödään vain kerran vuodessa. Jääkaapin ovi tuskin menee kiinni, hyllyt ovat vinossa tavaran määrästä. Närästystä aiheuttavan ja huonosti sulavan lanttulaatikkovuoren takana on rosollin kermakastike, joka pitäisi jaksaa kaivaa esiin. Yksin keittiössä pari päivää riehunut kodin ehtoisa emäntä riemastuu: ”Kukaan ei ole syönyt mun tekemää joululimppua! Ens vuonna en tee mitään, jos ette nyt syö!”

Liikaa vettä ja lämpöä saaneet hyasintit venyvät holtittoman pitkiksi ja kaatuilevat kinkun ja kynttelikköjen päälle. Kukkasipulin ja mitättömän pienen ruukun väliin yritetään iskeä pitkä grillitikku tueksi, jolla uskotaan kumottavan fysiikan lait (ainakin viideksi minuutiksi). Sitten hyasintti tuetaan seinää vasten.

Tapanina mietitään mitä kaikelle ylimääräruoalle tehdään. ”Onneksi muistin ostaa kuivaherneitä, seisoin 50 metriä pitkässä kaupan kassajonossa aatonaattona ja ne osui silmään. Voidaan tehdä jämäkinkusta hernekeittoa!” Pelkkä ajatus ruoasta etoo ja saa ähkyn aikaiseksi.  Moni kaapii tähteet roskikseen. Roskalaatikot ovatkin varsinainen näky ja kertovat joulusta kaiken.

Loppiaisena roskalaatikoiden viereen ilmestyy roskalavoja jonne ihmiset saavat toimittaa tarpeettomaksi käyneet tanskalaiset joulukuusensa (jotta jätehuoltoyhtiö voi polttaa ne ja myydä siitä muodostuvan sähköenergian kovaan hintaan takaisin kuluttajille). Kukahan keksi muutama vuosikymmen sitten muotivillityksen ruveta tuomaan Suomeen tanskalaisia joulukuusia? Luulisi, että sehän on sama kuin yrittäisi myydä eskimoille jääkaappeja. Vaan ei, suomalaisiin upposi kuin häkä. Toisaalta onko se yllätys, kun Suomen metsät ovat avohakkuuaukkoja, joissa kasvaa ruotsalaisia (kyllä!) istutustaimia, jotka hirvet ja myyrät ovat syöneet (koska istutustaimilta puuttuu luontaisesti uudistuneen puun puolustusaineet).  

Unelmamaailmassa kaikki miljoonat joulukuuset kasvaisivat edelleen onnellisesti metsässä ja jokaisessa pihassa KASVAISI ja eläisi oma kuusi, jota ei tarvitsisi kaataa voidakseen ihailla (?) sitä kahden viikon ajan. 

Joulun jälkeen kärsitään kauheasta moraalikrapulasta ja ihmetellään miten se joulu nyt taas tällain meni ja tuli maksamaan paljon enemmän kuin suunniteltiin. Aloitetaan ankara tipaton tammikuu, laihdutuskuuri, pyhät uudenvuoden lupaukset ja kierretään taas kaupoissa katsomassa kuinka kaikki sama krääsä on 70 % alennuksella. Naapuruston hienosti ripustamia jouluvaloja saa ihailla ainakin maaliskuuhun saakka.

Joulu on varmaan keksitty sen takia, jotta ihmiset pysyisivät tiukasti oravanpyörän ruodussa. Kun kaikki sekoilevat, sekoilusta tulee normaalia.

Olisi hyvä, että pikku hiljaa ymmärrettäisiin, että kaikki eivät vietä joulua. Joulua ei todellakaan tarvitse viettää, jos ei itse halua, sanoivat muut siitä mitä hyvänsä.  

***

Krääsätön joulu –blogihaasteeseen kuuluu esittää vaihtoehtoja krääsälle:

• Auta pelastamaan katoamassa olevat vanhat metsät. Lahjoita pala ikimetsää Luonnonperintösäätiön kautta. 

• Anna maakotkalle pesäpuu, karhulle korpimaita, suojele luontoa kaivosten ympäristöhaitoilta, tue ilmastonsuojelua, anna saimaannorpalle uimarauha, turvaa suopöllölle suomätäs, sudelle suojaisa taival, liito-oravalle kolopuu, saukolle puhdas puro ja siilille kaveri. Vieraile Suomen luonnonsuojeluliiton aineettomien lahjojen verkkokaupassa.

Anna lahjaksi tulevaisuus, jossa ihmiset ja luonto elävät tasapainossa.

Menetetyn paratiisin voi saada unessa hetkeksi takaisin

Vietämme kolmasosan elämästämme nukkuen ja noin 20 % siitä ajasta näemme unia. Aina emme muista uniamme mutta kaikki niitä näkevät. Oletko koskaan huomannut herääväsi yöllä aina samaan aikaan? Se johtuu unijaksoista jotka menevät noin 90 minuutin sykleissä. Jos nukahtaa vaikkapa klo 23, unijaksot menevät suurin piirtein näin: 00.30, 02.00, 03.30, 05.00, 06.30 jne. Alkuyöstä unennäkemisen aika unijaksosta on lyhyt, vain 5-10 minuuttia. Aamulla unijakso on pisimmillään noin 30-45 min, jolloin on unet on helpointa muistaa.

Kannattaa pitää paperia ja kynää (tai nauhuria) sängyn vieressä ja tallentaa unet heti kun herää. Minä olen pitänyt vuosia unipäiväkirjaa. Välillä on pitkiä aikoja, etten muista unistani mitään. Joskus auttaa kun sanoo itselleen/alitajunnalleen illalla juuri ennen nukahtamista ”haluan muistaa uneni tänä yönä”.

Unien tulkintaan ei tarvitse unisymbolikirjoja. En usko, että mikään kirja voi tulkita uniamme oikein. Vain me itse tunnemme persoonamme, pelkomme, elämänkokemuksemme, uskomuksemme ja niihin vaikuttavan kulttuurin, asenteet ja ympäristön jossa elämme. Me itse luomme unemme. Siksi voimme kysyä itseltämme mitä uni tarkoittaa ja tiedämme todennäköisen vastauksen.

Eilen radiosta tuli Luonto-Suomen eläinunet-ilta. (kuunneltavissa TÄÄLTÄ). 

Ihmiset saivat soittaa studioon ja kertoa eläinunistaan. Oli taas mielenkiintoinen ohjelma. Minäkin osallistuin ja lähetin sinne tämän lapinpöllöuneni. Unet ovat tosi ihmeellisiä, niissä voi tapahtua mitä tahansa. 

 

Kuljin tietä pitkin kohti metsää. Tien varren metsässä oli tehty avohakkuita ja taloja oltiin rakentamassa entisen vanhan metsän kohdalle. Olin kovin surullinen ja menossa katsomaan millaista tuhoa oli saatu aikaiseksi.

Oli tulossa hämärä ja yhtäkkiä lapinpöllö ohitti minut lentäen tienpientareen yllä metsän puolelta. Näin linnusta vain vilauksen. Seisahduin ja käännyin katsomaan lapinpöllön lentoa, se kääntyi ja lensi tien toiselle puolella olevan teollisuushallin taakse. Juoksin äkkiä tien toiselle puolelle, jos onnistuisin näkemään pöllön vielä. (Oikeassa elämässä en ole nähnyt lapinpöllöä – muuta kuin valokuvista.)

Teollisuushallin ovi oli auki ja menin sisälle avaraan halliin. Yhtäkkiä lapinpöllö lensi perässäni avoimesta ovesta sisälle. Se laskeutui viereeni poikittaiselle tolpalle ja levitti siipensä. Lapinpöllö halusi halata minua. Jostakin se tiesi ja ymmärsi, että minä halusin halata sitä. Halattiin. Asettelimme käsiä ja siipiä joitain kertoja paremmin, että onnistuimme halaamaan. Pöllö oli tosi pehmeä mutta sen siivissä oli luisia nuljahtavia kohtia, joita koetin varoa ja asettelin käsiäni paremmin siipien sekaan. Se oli hyvä hetki ja hyvä halaus. Pehmeä ja lämmin eikä mitään kiirettä pois. Tuli turvallinen olo.

Heräsin ja uni tuntui todelliselta. Tunsin käsissäni pöllön lämmön. Oli hieno ja lohduttava tunne, koska vanhojen metsien avohakkuut ovat täällä valitettavasti todellisuutta.

Tämä valokuva on otettu eilen Meidänmetsän vierestä. Unisymbolikirjoja ei tarvita.

Elämän taito

Kauneuden löytäminen arkipäivästä – siinä on elämän taito.
A. Bartsch