Elämän täydeltä valintoja

Minua haastateltiin Hämeenkyrön Sanomiin. Toimittaja Veera Kangaspunnan tekemä juttu oli 14.2.12 ilmestyneessä 90-vuotisjuhlalehdessä. Lue juttu klikkaamalla tästä.

Elätkö täyttä elämää?

Jos tunnet että elämältäsi puuttuu suunta ja tarkoitus, ota seuraavat seitsemän askelta

1. Käytä aikaa miettiäksesi kuka oikeasti olet.
2. Mieti mitä asioita teet luontevasti ja hyvin.
3. Päätä mitä oikeasti haluat tehdä.
4. Kehitä ja kasvata henkisiä voimiasi.
5. Kokeile uusia asioita.
6. Luota siihen että olet tärkeä muille ihmisille.
7. Nauti siitä, että elämälläsi on tarkoitus.

Tarvitsemme kriittistä tietoa raha-asioista

Huolissani luin jutun Tyrvään Sanomista (3.2.2012), jossa kerrotaan, että pankit alkavat tukea lukiokoulutusta Sastamalassa (naapurikuntamme). Ensi lukemalta uutinen saattaa vaikuttaa hyvältä. Sastamalan lukioissa on 420 opiskelijaa ja kannettavia tietokoneita on tällä hetkellä yksi seitsemää opiskelijaa kohden. Nyt pankkiyhteistyön ansiosta lukioiden uudet opiskelijat saavat omat kannettavat tietokoneet.

Jutussa kerrottiin kuitenkin myös siitä, että pankki alkaa antaa apuaan lukion taloustiedon ja talousmatematiikan kursseilla. Tämä on huolestuttavaa, kun kyseessä ovat nuoret, jotka eivät ymmärrä talouden perusasioita. Pankki ei ole sopiva taho antamaan opetusta.

Pankit eivät ole puolueettomia tai objektiivisia, vaan voittoa tekeviä instituutioita, jotka tallettavat ihmisten rahoja korkoa vastaan ja lainaavat rahaa eteenpäin korkeammalla korolla. Pankeilla ja rahalla on iso valta yhteiskunnassamme. Raha on, valitettavasti, määräävässä asemassa elämässämme. Rahan käsittelytaidoistamme riippuu kuinka tiukasti olemme oravanpyörässä kiinni. Pankeille on eduksi, että ihmisillä on velkaa. Se on tapa, jolla pankit tekevät voittoa omistajilleen.

Olen ollut aikoinani nuori, joka ei ymmärtänyt talouden perusasioista mitään. On kova koulu oppia raha-asioiden hoitoa kantapään kautta. Koulussa ei opetettu raha-asioiden hoitoa tai puhuttu käytännön elämän koukeroista. Elin aikuisten kanssa, jotka eivät osanneet hoitaa omiakaan asioitaan, saati neuvoa minua.

Mummoni ja äitini olivat Postipankin asiakkaita. Muuttaessani Suomeen 7-vuotiaana minut liitettiin Postipankin Kultapossukerhoon ja yhtä vaivihkaa tiedostamattani omaksuin perheeni rahankäyttötavat. ”On hienoa olla Kultapossukerhon jäsen”, oli kerhon motto. Oliko? Kääntelin kullan väristä säästöpossua miettien miten voisin tyhjentää sen rikkomatta lukkoa ja viemättä sitä pankkiin. Veitsen avulla yritin tyhjentää possupankkia, mutta raha-aukon sisään oli suunniteltu pienet piikit, jotka estivät rahojen putoamisen aukosta.

Kului aikaa, Postipankki muuttui Leoniaksi ja sitten Sampoksi (ote Irti oravanpyörästä -kirjasta). ”Kun otin opintolainaa ja asuntolainaa, luotin siihen, että pankkivirkailija hoitaa minun puolestani asiat ja paperit. Allekirjoittaessani lainapapereita olin kyynärpäitä myöten kädet ristissä kiitollisuudesta, että minulle yleensä myönnettiin lainaa. Luotin naiivisti, että pankissa valvottiin etujani, koska olisi heidänkin etujensa mukaista, että minun asiani ovat hyvin. Yritin peitellä tietämättömyyttäni pankkislangista ja termeistä.”

Aiemmin pankkien tiskien takana seistiin kiltisti jonoissa, sitten tuli vuoronumerojärjestelmät ja pankkivirkailijat siirtyivät karsinoihin. Mitä suuremmaksi pankki muuttui, sen huonommaksi palvelu. Se oli aikaa, jolloin minulla tuntui olevan aina kiire. Käänteentekevä hetki oli, kun seisoin Tampereen Rautatieaseman lähellä olevassa pankissa yli tunnin odottaen vuoroani. Toisen tunnin olisin vielä saanut odottaa vuoronumeroni perusteella. Stressimittarini oli kilahtanut reilusti yli sataan. Katselin lattialla pölyttyvää Leo Leijonaa. Kultaisen säästöpossuni olin vuosia sitten iskenyt vasaralla mäsäksi.

Tämä ”kultapossukerho” sai riittää. Ansaitsin parempaa palvelua. Rypistin vuoronumeroni, suuntasin kohti Hämeenkatua ja sen lukuisia pankkeja tiedustellen miten pankin vaihtaminen kävisi päinsä. Se olisi helppoa, uusi pankki hoitaisi kaiken paperisodan. Otin urakan. Kiersin monta pankkia, kerroin tuloni ja menoni, millainen laina minulla oli sillä hetkellä ja minkälaisilla vakuuksilla. Sitten katselin saamiani tarjouksia.

Ote Irti oravanpyörästä -kirjasta: ”Pankkien viitekorot ja marginaalit, annuiteetit, tasalyhennykset ja kiinteät tasaerät pyörivät epämääräisenä päässä. Mitä 12, 6, 3 ja 1 kuukauden Euribor tai pankin oma primekorko käytännössä tarkoittivat? Entä kiinteät korot, lainatakuut, marginaalit ja todelliset vuosikorot?

Minulle oli suuri ahaa-elämys ja samalla kauhistus ymmärtää, että pankin ilmoittama korko päivittyy ja pätee ainoastaan sovitun ajan, esimerkiksi yhden vuoden tai seuraavaan korontarkistuspäivään. Se vain pitää tietää, ainakaan minulle ei koskaan pankissa väännetty asiaa rautalangasta. Pankki esimerkiksi myöntää henkilölle lainan 1. joulukuuta 3 %:n korolla. Euribor-korko kuitenkin tarkistetaan vähän väliä. Jos on vaikka 12 kuukauden Euribor, se tarkistetaan vuosittain. Jos juuri sinä päivänä korko on 3,5 %, on koko seuraavan vuoden lainan korko sen päivän koron mukainen, vaikka se seuraavana päivänä olisi jo laskenut. Viiden vuoden kuluttuahan korko voisi olla vaikka jo 5 %.

Miksi minulla ei ollut korontarkistuspäivää kissankokoisilla kirjaimilla kalenterissa, jotta olisin voinut purra kynsiäni ja seurata talousuutisia? Oletetaanko, että tämä asia opetetaan peruskoulussa tai kotona? Ei minulle ainakaan kukaan opettanut sellaista. Ihmiset ostavat asunnon kuitenkin loppuiäkseen ja sillä tietomäärällä, joka hänellä päässään sattuu olemaan ja neuvottelevat koron sille hetkelle, vaikka he ovatkin ottamassa lainan vaikkapa 25 vuodeksi. Sen hetken korko on siis voimassa vain tietyn ajan kuten vuoden tai kolme kuukautta, ja korko voi olla koko 24 vuotta paljon suurempi. Asunnon ostaminenhan on todella riskialtis sijoitus.

Tänä päivänä on aivan tavallista ottaa 30 vuoden asuntolaina. Tuntuu kuin siitä olisi vain hetki, kun asuntolaina-aika oli tavallisimmin 10–15 vuotta. Siihen verrattuna elinkautinenkin on lyhyt, kaksitoista vuotta."

Pyörittelin papereita pitkään ja suomut tipahtivat silmiltäni. En voinut uskoa silmiäni millaisia summia säästäisin lainanhoitokuluissani, jos vaihtaisin pankkia. Vasta silloin ymmärsin lainani kokonaiskustannukset ja mitä tarkoittaa pankin marginaali (vaikka olin ollut asuntovelallinen jo vuosia).

Kerroin saamistani paremmista tarjouksista omalle pankilleni ja se oli heti valmis tekemään paremman tarjouksen. Olisin voinut jäädä niille sijoilleni ja säästää menoissani reilusti. Ilmoitin kuitenkin saamani tarjouksen taas niihin toisiin pankkeihin, jotka nokittivat ja antoivat jälleen paremman tarjouksen. En voinut uskoa, että se oli sellaista! Olin ollut vuosia uskollinen asiakas eikä kukaan ollut valvonut etujani.

Nuoret tarvitsevat eväitä, joilla he pärjäävät mahdollisimman hyvin elämässä. On helppo luulla, että saamme pankeilta ja erilaisilta tahoilta objektiivista tietoa ja neuvoja. Tämä on harhaluulo.

Pankkien paikka ei ole kouluissa. Vanhempien, kasvattajien ja koulujen tehtävä on opettaa nuorille kriittisyyttä ja elämänhallintataitoja.

Paperilaput olisivat tulleet halvemmaksi

Pikku-uutinen Aamulehdessä (7.2.12) kertoi, että Ahlmanin koulun säätiö ja Pirkanmaan ammattikorkeakoulu Oy ovat kehittämässä maatalouslomittajille omaa mobiilipalvelua, jonka tavoitteena on päästä eroon maitotankin päälle jätetyistä paperilappusista (!).

Pirkanmaan maakuntahallitus myönsi LOMPSA -hankkeelle Euroopan aluekehitysrahastosta ja valtion rahoituksena 93 792 euroa. Hankkeen kokonaiskustannusarvio vuosina 2012-2014 on 288 161 euroa.

Keskiviikkokolumni: Ilo on hyvä mittari

Saan paljon kysymyksiä meilillä. Tämäntapaisista velvollisuusvierailuista minulta kysytään usein:

”Olen menossa vierailulle eräiden tuttavien luo. Vierailu kuuluu sarjaan ”jos ette tule niin minä ihan loukkaannun”. Heillä on niin erilainen arvomaailma kuin minulla. En jaksaisi millään lähteä kun kotona olisi niin paljon puuhaa ja on enää muutama päivä lomaa. Onko vain asioita, jotka vain täytyy tehdä? Vai täytyykö?”

Vastaukseni: Ei ole. Ei täydy. Joskus toki käy niin, että velvollisuusvierailusta muodostuukin ihan positiivinen yllätys. Henkilö, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan, on muuttunut perusteellisesti, ja vierailu voi olla ihan kiva ja onnistunut juttu. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että alun perin vierailulle ei halunnut mennä. Olisi ollut jotain tärkeämpää tekemistä, jotka joudumme pistämään siksi aikaan sivuun. Velvollisuusvierailut estävät meitä tekemästä niitä asioita, joita oikeasti haluaisimme tehdä. Emme saa olla niin kuin haluaisimme olla. Kun lopulta pääsee kotiin, huomaa menettäneensä kallisarvoista aikaa ja energiaa johonkin turhaan asiaan vain koska ei osannut kieltäytyä kohteliaasti.

Muistan erään uudenvuodenaaton kahdenkymmenen vuoden takaa. Ystäväpariskunta kutsui minut ja silloisen mieheni luokseen uudenvuoden viettoon. He lupasivat tarjota juhlavan päivällisen, jos me toisimme ilotulitteet. Mieheni oli ehtinyt jo luvata tulevamme, ja minua harmitti. Ei olisi yhtään inspiroinut. Kun uudenvuodenaatto lähestyi, olin vihainen. Ehkä tuo ilta on jäänyt mieleeni, koska hoitajan työssä juhlapyhävapaat olivat harvinaisia. Harmittelin, että vapaapäiväni menisivät pilalle. Mietin, mitä laittaisin päälleni. Jotain juhlavaa mutta samalla lämmintä, että tarkenisi olla pihalla raketteja räjäyttelemässä.

Ilotulitteet olivat yllättävän kalliita, ja käytimme älyttömät summat rahaa niihin, jottei tuliaisemme häpeäisi juhlavan ruokapöydän rinnalla. Kampesin hymyn naamalleni ja ”ilonpito” alkoi. Päivälliseksi oli perunoita ja lihapataa. Isäntäväki ei tarjonnut lisää, vaan keräsi ruoan pikaisesti kylmään. En kehdannut sanoa, että minun jäi nälkä. Vedin valkoviiniä tyhjähköön mahaani. Otin naukkuja lämmikkeeksi, kun palelin ulkona keskiyöllä. Inhosin jo tuolloin raketteja sydämeni pohjasta. Sairaanhoitajana näin, miten turhaa se kaikki oli, pelkäsin ihmisten telovan itsensä. Muut hurrasivat ja ihailivat, minä kauhistelin, kiroilin sisäänpäin ja kalisin kalikkana.

Seuraavana päivänä oli tietysti tolkuton krapula. Makasin koko päivän sängyssä ja söin krapulaani (ja nälkääni) paljon roskaruokaa. Ajatella, että vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään en ole toipunut siitä illasta. Edelleen pitää manata miten tyhmä ihmisen pitää olla, että tekee asioita, joita ei alun alkaenkaan halua tehdä. Kuinka monta vapaapäivää, lomapäivää, aikaa ja energiaa olenkaan menettänyt tekemällä asioita, joita en ole tahtonut tehdä.

Elämä on liian lyhyt tehdäksemme asioita, joissa meillä ei ole koko sydän mukana. Väkisin ei pitäisi tehdä mitään. Nykyään mietin tunnenko itseni rentoutuneeksi vai jännittyneeksi ennen kuin lupaudun mihinkään. Joudunko pinnistelemään? Teenkö asioita jaksamiseni rajoilla? Ketä varten minä toimin, itseäni varten vai toisia?

Ilo on aika hyvä mittari. Jos tunnen iloa, teen asioita. Jos en, harkitsen uudestaan.