Keskiviikkokolumni: Vaali jokaista päivää

Kesä. Monille vuoden rakkain aika on täällä. Kesää odotetaan ja kaivataan.

Ystäväni kertovat kaipaavansa nuoruutensa kesistä:

”Sitä, että silloin oli aikaa.”
”Maaseutua. Oli ihanaa viedä tonkissa soppaa heinäpellolla huhkiville ja poimia tien varrella kasvavia ahomansikoita.”
”Vapautta ja kesälomaa. Uimarannalle mentiin viettämään aikaa ja sai uida kokoajan.”
”Sitä, ettei välttämättä tarvinnut tehdä mitään. Sai katsella pilviä ja heittäytyä ihmettelemään kukkivaa kukkaa. ”

Tuntuvatko kesä ja nostalgiset kesämuistot parhaimmalta elämänajalta, koska niissä olemme meille luonnollisimmassa paikassa, lähellä luontoa?

Vietämme tänä päivänä liian paljon aikaa paikoissa, joissa meiltä halutaan tai vaaditaan jotain. Läsnäoloa, työpanosta, huomiota, rahaa ja suoritusta. Luonto ei vaadi meiltä yhtään mitään. Luonnossa olemme riittäviä itsellemme. Saamme voimia, ahaa-elämyksiä ja suhteellisuudentajua siihen, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Luonnossa saatamme kokea jotain ainutlaatuista, joka ei koskaan enää toistu. Saamme siitä muistosta ja mielikuvasta loppuelämäksemme voimaa.

Kun olemme alakuloisia, stressaantuneita ja masentuneita, ajattelemme, että töissä on ollut liian rankkaa, olen nukkunut liian vähän, olen ylirasittunut tai talven pimeys masentaa. Emme tule ajatelleeksi, että alavireisyyden syy voi olla se, ettemme ole olleet aikoihin luonnossa.  Luonto ei vie voimiamme, se ainoastaan antaa sitä.

Mitä minä kaipaan nuoruuden kesistä? Elämännälkää. Oli niin paljon koettavaa ja nähtävää. Elämänkiihkoa. Sitä tunnetta, kun sai ottaa selvää, kuka oikein on. Jokaisen kesäpäivän ja hetken halusi elää täysillä. Kun pyöräilin aikaisin aamulla kesätyöpaikkaani, jossa toimin vanhainkodin hoitajana, kiersin aina rannan kautta ja pulahdin nopeasti viileään veteen. Silmät aukesivat yön juoksujen jäljiltä ja tunsin saaneeni voimaa. Elämä tuntui erityiseltä, iloiselta ja kevyeltä.

Halusin tehdä elämässäni hyvää. Ruokatauollani vein vanhainkotiasukkaita järven rannalle ulkoilemaan. Osa asukkaista ei ollut käynyt ulkona yli vuoteen. Vuoropäivin he kulkivat mukanani, istuivat pyörätuolissa ja pitivät eväitä ja pyyhettä, kun pikaisesti kastauduin järvessä.  Vanhukset ihastuivat näistä pikaretkistä ikihyviksi. Kuulin vanhusten tarinoita ja sain loppuelämäkseni muistoja.

Kului aikaa. Elämä, ja työ, ei ollutkaan niin yksinkertaista.  Inhimillisyys jäi jatkuvasti kasvavan kiireen jalkoihin. Kului kesiä.  Vuosia. Kokemukset elämästä jättivät tyydyttämättömän tunteen. Asioita ei ehtinyt sulattaa tai omaksua, arvojaan noudattaa. Uimaan ei jaksanut mennä eikä ruokatunteja ehtinyt pitää. Vanhainkotiin rakennettiin lisärakennuksia, luonto väistyi.

Maailma ei muutu. Me muutumme.  En halunnut olla se, millaiseksi olin muuttumassa. Halusin tuntea elämännälkää. Halusin ottaa selvää kuka oikeasti olen. Hidastin vauhtia. Pysähdyin. Hiljalleen muutin elämäni luonnonläheisemmäksi. En ajattele enää melankolisesti kesän lyhyyttä. Kesäpäivät ovat pitkiä, yöt lämpimiä ja valoisia.

Ajattelen elämän lyhyyttä. Vanhenemme niin äkkiä. Kuinka monta kesää saan vielä kokea? Ainakin yhden vähemmän kuin vuosi sitten. Luonnossa, tai kuoleman läheisyyttä ajatellessa, olemme paljon tietoisempia elämästämme ja fyysisestä ympäristöstämme. Olemme silloin virittäytyneet eri taajuudelle. Tämä taajuus on kuitenkin saavutettavissa jokainen päivä.

Elätkö itsellesi oikealla tavalla? Tuntuuko elämä erityiseltä? Mikä lisää hyvinvointiasi, mikä pahoinvointiasi? Koska kävit viimeksi luonnossa, lempipaikassasi? Hakeudu sinne tänä kesänä usein. Varjele luontoa. Makaa rannalla, katso pilviä, käy uimassa. Vie iäkäs läheisesi ulos syömään. Tee vaikka yksi heinäseiväs. Poimi ahomansikoita. Anna itsellesi aikaa havaita kaikki ne ihanat asiat, jotka ovat aina olleet olemassa, mutta joita ei vain ole ehtinyt huomata.

Kesä on täällä. Elämä on nyt. Vaali jokaista päivää, yötöntä yötä. Tee niistä elämäsi parhaimpia.

Kolmen kerroksen väkeä

Tyttökärppä

Talvella talossamme piti majaa kärppä. Se sujahti säännöllisin väliajoin eteisemme alle. Hetkeen emme ole kärppää nähneet. Tätä nykyä eteisemme välikatossa asuu orava. Rapina, mikä välikatosta kuuluu, on sen sorttinen, että pian oravanpoikaset lähtevät maailmalle.

Tämä on imettävä oravaemo, jonka pesä on eteisemme välikatossa.

Enää ei puutu kovin montaa jyrsijälajia, joka talossamme ei olisi vieraillut. Majavaa, piisamia ja liito-oravaa odotellessa… (Kärppä ei kuulu jyrsijöihin, vaan on näätäeläin).

En jaksa murehtia eteisen villaeristeiden kuntoa. Elämän palkitsevimpia asioita on, kun vapaa luonnoneläin luottaa meihin niin paljon, että se ei pakene ja on mahdollista elää sopuisasti rinnakkaiseloa – vaikkapa saman katon alla.  

Vielä ehtii korvasieneen!

Korvasienten sanotaan ilmestyvän maasta, kun koivunlehdet ovat hiirenkorvilla. Mitä pidemmälle kesä ehtii, sitä vaikeampi sieniä on löytää maasta nousevan kasvillisuuden seasta. Kesäkuussakin voi silti vielä löytää korvasieniä.

Suunta siis kohti avohakkuuta. Niitähän Suomessa löytyy (valitettavasti) varsin runsain mitoin. Korvasienet ilmestyvät avohakkuuta seuraavana vuonna. Jos avohakkuulla makaavat katkaistut havunoksat ovat vielä vihreitä, sille alueelle korvasienet ilmestyvät vasta ensi vuonna. Korvasieniä muodostuu muutaman vuoden ajan paikkaan, jossa maata on myllerretty auki, kunnes vadelmat ja muu aluskasvillisuus tulevat tilalle.

Korvasieni on erittäin helppo tunnistaa. Se on tippaleivän (tai aivojen) näköinen. Korvasieniä on joskus tosi hankala erottaa maasta, mutta kun näkee yhden sienen niitä on yhtäkkiä joka paikassa.
Muista, että korvasieni on käsittelemättömänä erittäin myrkyllinen! Ne on käsiteltävä seuraavasti:

Keittäminen:
Korvasienet on keitettävä kahteen kertaan runsaassa vedessä. 1 osa sieniä ja 3 osaa vettä. Keittoaika on vähintään viisi minuuttia per keittokerta. Keitetyt sienet on huuhdeltava hyvin molempien keittokertojen jälkeen runsaassa vedessä.

Kuivaaminen:
Korvasieniä voi säilöä kuivaamalla. Kuivattuja korvasieniä on liotettava vähintään kaksi tuntia ennen käyttöä (100 g sieniä 2 litraa vettä). Liotuksen jälkeen korvasienet keitetään kahteen kertaan, kuten tuoreet korvasienet.

Muista tuulettaa hyvin, kun kuivaat tai keität sieniä!  Korvasienten liotus- ja keittovettä ei saa käyttää ruoanvalmistukseen.

Itse huomaan käyväni vuosi vuodelta harvemmin korvasienessä. Tuntuu liian pahalta kulkea "sotatantereilla" ja katsella mitä metsille on tehty. Pelottaa ajatella mitä avohakkuista seuraa tulevaisuudessa. Surettaa ajatella mitä on tuhottu ja menetetty. Mitä ihmiset ajattelevat tehdessään metsässään avohakkuun? Eivät yhtään mitään. Ehkä korvasienen aivopoimuinen muoto symboloikin käyttämättömiä metsänomistajien aivoja? Ajatukset ovat erittäin myrkyllisiä.

Nyt on nokkosaika!

Luonnon herkkupuoti on avattu. Herkkuruokaa ja superfoodia saa aivan ilmaiseksi, sillä luonnonyrtit heräilevät talviuniltaan. Nokkonen on ehdoton suosikkini. Se on niin monikäyttöinen, että sen käyttötarkoituksia luetellessa hengästyy. 

Nokkonen on kuin pinaatti, mutta pinaattiin verrattuna siinä on moninkertaisesti valkuaisaineita ja kuitua, seitsenkertainen määrä kalsiumia ja lisäksi rautaa, fosforia ja A-, B-, C-, E- ja K-vitamiineja. Siitä voi valmistaa nokkoslättyjä, nokkossämpylöitä tai nokkoskeittoa ja sitä voi kuivata talveksi ja lisätä sitä jauheena kaikkiin ruokiin.
Nokkosta ja sen siemeniä voi laittaa keittoihin, piirakoihin, paistoksiin, kastikkeisiin, lisukkeisiin, muhennoksiin. Siitä siis saa todellista lähiruokaa, joka on ilmaista, terveellistä ja maukasta. Nokkonen on myös tärkeä kasvi perhosille ja naapurikasvien hyvinvoinnille ja nokkosista voi valmistaa lannoitevettä ja luonnonmukaista torjunta-ainetta kasvimaalle.
Mistä tulee kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan nokkonen on hävitettävä? Nokkonen on todella kaunis, kun tietää mitä kaikkea se monimuotoisuudessaan edustaa. Jos nokkonen ei polttaisi, ihmiset ja eläimistö olisivat syöneet sen sukupuuttoon, niin monipuolinen ja ravitseva ruoka-aine se on. (Ote Irti oravanpyörästä-kirjasta.)

Nokkonen lisää yleiskuntoa ja vahvistaa sairauksia vastaan ja sopii erityisen hyvin anemiaa sairastaville, kalpeille, väsyneille ja masentuneille. Nokkosten siementen pitäisi sopia erityisen hyvin eturauhas- ja impotenssivaivoista kärsiville. Nokkonen lisää elimistön vastustuskykyä ja immuunipuolustusta.
(Nokkonen on niin voimallinen rohto, että sydän- tai munuaissairauksista kärsivien kannattaa käyttää sitä varoen.)

Ohjeita nokkosen keräämiseen:
Kerää nokkosia puhtaalta paikalta. (Ei vilkasliikenteisten teiden läheltä, navetan tai huussin takaa tai alueilta joissa on käytetty torjunta-aineita.)
Nokkosia saa kerätä jokamiehenoikeudella, mutta muista kunnioittaa luontoa ja toisen maata. Älä kerää liikaa, jotta kasvi toipuu.
Nokkosia voi helposti kasvattaa pihassaan. Nokkosen voi vaikka siirtää sinne varta vasten. (Naurakaa vaan, hih hii, mutta kyllä kannattaa! Jos nokkonen ilmestyy kasvimaalleni, teen mutkan siinä kohtaa penkkiä ja toivotan nokkosen tervetulleeksi. Ellen ehdi nokkosta hyödyntää, perhosen toukat syövät sen. Aina voittaa.) :)

Nokkosta pelätään aivan suotta. Ei se pahasti polta. Yhden keiton ainekset kerää helposti paljain käsin. Nokkosen poltinkarvoissa on pii-kiteitä, joiden sisällä on muurahaishappoa. Kun poltinkarvat katkeavat, saa ”minikuppausta”.
Isompiä määriä kerätessä kannattaa käyttää hanskoja. (Tavalliset talvi- tai työhansikkaat sopivat tähän hommaan hyvin.)

Nokkosta voi ja kannattaa kerätä nyt, kun se on vielä nuorta ja kauttaaltaan pehmeä, jolloin varretkin voi vielä käyttää. Myöhemmin nokkosten varret muuttuvat koviksi. Kannattaa pitää nokkospuska matalana, silloin yhdestä puskasta saa monta satoa kesän aikana.

Nokkosten ryöppäys:
Huuhtele nokkoset juoksevan veden alla (ja pelasta kaikki esiin vipeltävät örkit).
Laita kattilaan vettä kiehumaan.
Kaada nokkoset kiehuvaan veteen ja kiehauta nopeasti siten, että nokkoset pehmenevät ja muuttavat värinsä kirkkaan vihreiksi. Älä keitä!
Nosta nokkoset kattilasta, huuhtele pikaisesti (käytä vain pieni hetki hanan alla) ja hienonna.
Nokkonen on valmista heti käytettäväksi tai sen voi pakastaa vaikka talven varalle.
Keitin(- ja huuhtelu)veden voi käyttää (sen jäähdyttyä) huonekasvien tai kasvimaan lannoittamiseen.

Nokkosten kuivaus:
Kuivuria ei tarvitse, kun sitoo nokkosista väljiä nippuja ja ripustaa ne esim. kattoon roikkumaan ja kuivumaan. Kun nokkoset ovat kuivuneet, ne rutistetaan jauheeksi, jota voi käyttää kaikkeen ruoanlaittoon.

Nokkoskeitto:
1 rkl voita
2 rkl vehnäjauhoja
1 l maitoa
100 g tuoretta nokkosta
suolaa, pippuria ja tuoretta ruohosipulia maun mukaan

Ryöppää nokkoset.
Sulata rasva kattilassa, lisää jauhot ja kiehauta hetki.
Lisää maitoa vähän kerrallaan sekoittaen.
Lisää ryöpätty nokkonen ja keitä kymmenisen minuuttia.
Lisää lopuksi mausteet.
Nam!

Sekunnin sadasosia

Moni on kysynyt miksi en harrasta luontovalokuvausta, kun kuitenkin pidän luonnosta niin paljon. Olen ajatellut, että haluan tallentaa erikoiset hetket silmieni verkkokalvoille, muistiini. Jos jotain hienoa tapahtuu, haluan nähdä sen omin silmin – en linssin takaa. Yleensä parhaimmat hetket menetetään kameran kanssa sählätessä.

Viime syksynä muutin mieleni. Katsellessani ystävämme Tapanin ottamia luontovalokuvia, tajusin, että valokuvan ja kameran ansiosta voi nähdä asioita, joita ei muuten näkisi koskaan. Kameralla otettujen kuvien ansiosta voisin oppia ymmärtämään luontoa paremmin. 

Tässä on Tapanin ottamia hienoja valokuvia sudenkorennoista.

Suurenna kuvaa ja katso millä tavalla ukonkorento on taittanut etummaiset jalkansa ylös vähentääkseen tuulen vastusta. Tästäkö lentokonesuunnittelijat ovat ottaneet mallia lentokoneiden laskeutumislaitteille?

Sudenkorennot ovat istuneet kädelläni monet kerrat, silti en ole koskaan nähnyt niiden yksityiskohtia. Olen ajatellut tarvitsevani suurennuslasin. Sellaista ei ole koskaan ollut sopivasti käsillä. En ole ymmärtänyt millaisia kuvia kameroilla saa nykyään otettua ja että niitä voi suurentaa. Näin luontotapahtumaa voi tarkkailla jälkeenpäin hyvinkin tarkasti ja palata siihen aina uudestaan. 

Tontillamme on paljon eläimiä ja kasveja. Luonnontilaisuus, isot haavat, vesijättömaa, peltojen ja järven vaihettumisvyöhyke, linnunpöntöt ja ruokinta houkuttelevat tontillemme paljon elämää. Luonto, linnut ja eläimet ovat aina huomioni keskipisteessä. Istun usein pitkiä aikoja liikkumatta vain tarkkaillen luontoa, lintujen ja eläinten käyttäytymistä. Haluan oppia lisää. En kirjatietoa, vaan käytännönläheistä itse tarkkailemalla opittua. 

Pohdin ryhdynkö kuvaamaan luontoa. Ehkä kamera ei veisikään parhaimpia hetkiä, vaan tallentaisi sekunnin sadasosan hetkiä ja paljastaisi salaisuuksia?

Kuinka on käynyt? En ole vieläkään lämmennyt kuvaukselle. Mieluummin jätän kameran kaulalleni ja katson omin silmin asioita kuin yritän ottaa mahdotonta otosta. Kamera on minulle lähinnä käytännönläheinen työkalu, jonka ansiosta näen kuka laulaa puun latvassa, mikä on naakan rengastusnumero, millaiset värit rautiaisella on.  Kameran asetuksista viis, kunhan saan tietoa. 

Kevin sen sijaan on vallan hurahtanut luontokuvaukseen. Hän sommittelee, suunnittelee ja paneutuu kuvaamisen tekniseen puoleen. Minun osakseni on tullut huudella (tai paremminkin kuiskailla): ”katso tuonne ja tuonne. Tuolta tulee se ja se…”, ja osoittaa asioita, joita Kevin ei aina muuten huomaisi. 

Täydellinen kombinaatio. Saan nauttia luonnosta siinä hetkessä ja silti katsella myöhemmin (mahdollisesti onnistunutta...) otosta. Vaikka kuvaaja-Kevin ei ehtisi tilanteeseen mukaan, minä olen kuitenkin saanut ikuistaa hetken mieleeni. 

Kuviamme tulette näkemään (ja olette jo nähneetkin) täällä blogissa. Kiitos Tapsalle oivalluksen antamisesta ja hienoista sudenkorentokuvista!   

Siipirikko