Iloisen elämän runtuviikko

Kesä meni taas. Nopeammin kuin koskaan. Mihin? Joskus on vaikea muistaa missä oli eilen tai kuukausi sitten.

Jaa, eilen? Kai mä omenaa silloinkin söin.

Muistan kyllä missä olin toukokuussa: Inhimillisen tekijän kuvauksissa. Oli iso saavutus itseltäni mennä kuvauksiin, mutta heittäydyin ja selvisin. Oli mukava tutustua Pauliina Kainulaiseen, Kalevi Korpelaan ja Anne Flinkkilään ja nähdä taustalla toimivat työntekijät ja työvaiheet. 

Ohjelma tuli nyt viime torstaina TV1:ltä. Kun näin sen, helpotti. Kun olen saanut ja lukenut lähettämiänne viestejä, tuntuu hyvältä! 

Kiitos kortista K! Tää on söötti!

KIITOS, KIITOS, KIITOS, että osallistutte ja jaatte kanssani tämän kokemuksen! Viestinne ovat niin kauniita ja kivoja! Luen joka ikisen viestin, vaikken pysty niihin kaikkiin vastaamaan. Tässä yksi niiiiiin nätti palaute, kiitos A! Niisk.Nessut esiin.

 Katsoin juuri Inhimillinen tekijä-ohjelman. Lopussa toimittaja kysyi millaisen jäljen haluaisitte jättää jälkeenne. Halusin vain sanoa sitä, että olet minuun jättänyt jo lähtemättömän jäljen mm. kirjoillasi ja blogillasi. Nyt työuupumuksen kouriin joutuneena olen erityisen iloinen, että löysin muutama vuosi sitten kirjasi. Kirjoituksesi tuntuvat tällä hetkellä turvallisilta. Sellaisilta jotka luo uskoa siihen, että kiireettömyys on mahdollista myös tässä ajassa. Ja että uupumuskin voi olla mahdollisuus. Mahdollisuus kääntää suuntaa lähemmäksi luontoa ja sisäistä tasapainoa. Kiitos kaikesta siitä työstä, mitä olet tehnyt ja tulet tekemään ihmisten ja ennen kaikkea luonnon eteen. Kiitos siitä jäljestä, jonka olet minuun jättänyt. Kaikkea hyvää sinulle!

Inhimillinen (tai InhiMETRINEN, kuten Kalevi Korpela sanoo, hih) tekijä-ohjelma tulee tänään lauantaina vielä uusintana klo 17.10, TV1. Tietoa saa mielellään välittää eteenpäin, kiitti.

Ohjelman voi katsoa myös Yle Areenalta (seuraavan vuoden ajan) TÄMÄN LINKIN TAKAA.

**

Ennen vanhaan Arki-Mikkelin päivää vietettiin 29.9. Se oli torstaina. Arki-Mikkeli oli sadonkorjuun päättymispäivä ja siitä alkoi iloisen elämän runtuviikko. ”Mikkelistä akat tupaan ja perunat kellariin.” Mikkelinä kaikki oli laarissa ja karja kytkettiin sisälle navettaan. Juhlaperinteisiin kuuluivat erilaiset taiat ja uhrit.

Mikko määräsi myös tulevat ilmat. ”Mitä ilma Mikkelinä, sitä sitten pyhiinmiehiin.” Puiden lehtien lähtö vastasi jäiden lähtöä tai sulaa maata. ”Mitä aikaisemmin lehti lähtee puista, sitä varhemmin tulee kevät.” 

Ilmastonmuutos on tehnyt sen, että syksyt ovat pidemmät. Minulla ei ole vielä kaikkea satoa laarissa eikä tämä ole akka ole tuvassa. Palsternakat ja maa-artisokat ovat vielä nostamatta ja ensi vuoden valkosipulit istuttamatta. Viime torstaina aamupäivästä oli kaunista ilmaa, mutta iltapäivällä alkoi kova sade ja illalla myrskysi. Ja ukkosti! Sellaistako sitten lienee (5.11.) pyhäinmiestenpäivään saakka? Laidasta laitaan kaikkea. Seurataan miten käy. 

Puiden lehdet ovat lähteneet puista ”keskiverrosti”. Viime syksynä lehdet vissiin tippuivat aikaisin, sillä kevät tuli tänä vuonna todella aikaisin. Paljasta maata oli jo helmikuussa.

Yhteenvetoa kesästä, joka on ollut luonteeltaan aika äärimmäinen:

Kesäkuinen pohjantikkaperheen kohtaaminen tuntuu kuin kesältä 2015, mutta siitä on vain kolme kuukautta. Tavallaan kevät ja kesä olivat pitkiä, toisaalta ne menivät yhdessä hujauksessa.

Ei koivunsiemeniä. Ei juuri ukkosia tai helteitäkään. Sateenkaaria oli paljon.

Marjoja oli ennennäkemättömän ja käsittämättömän runsaasti. En ole eläissäni nähnyt niin isoja mustikoita. En kantanut kameraa mukanani juuri missään. Valokuvasin ennätysvähän eikä ole ensimmäistäkään kuvaa niistä hulvattomista mustikoista.

Sorsalintuja (ja kaikkia muitakin lintuja) on ollut vähemmän kuin koskaan. TODELLA pelottavaa ja surullista. 

Kurkien haudonta maakellarin takana onnistui ja poikaset kuoriutuvat mutta sitten niille tapahtui jotain. En tiedä mitä. Kurkipariskunta lähti pois ennätysaikaisin, jo elokuun alussa. Nyt on muisteltava aiempien vuosien onnistuneita pesintöjä ja tällaisia näkyjä.

 

Missähän päin maailmaa nämäkin rakkaat paraikaa menevät?

Laulujoutsenten, Ansan ja Ikosen, pesintä onnistui. Seitsemän poikasta on varttumassa aikuiseksi.

Pienin poikanen ei oppinut lentämään yhtä nopeasti kuin toiset ja se vietti toista viikkoa erään kihlajoutsenparin kanssa läheisellä lahdella muun joutsenperheen tehdessä lähialueilla lentoharjoituksia. Viimein 12.9. heikoinkin poikanen saavutti lentokyvyn. Nyt koko perhe on onnellisesti yhdessä.

Kesän aikana olen saanut ihania kannustusviestejä ja tukea. Kiitos! Lahjojen vastaanottaminen ja oman jaksamisen rajojen vetäminen on yllättävän vaikeaa. Miksi on helppoa antaa ja auttaa toisia, mutta vaikea ottaa vastaan? Onkohan sekin ”hoitajasyndroomaa”? Vai onko elämässäni ollut niin harvoin tilanteita, että joku auttaa minua, ettei minulla ole tapoja suhtautua siihen? Olen kiitollinen kädenojennuksistanne! Opettelen ottamaan vastaan. 

Kesällä hoidin ystäväni koiraa silloin tällöin. Siltä opin lisää hetkessä elämistä. Olisiko lemmikkieläimien pitämisestä tullut niin suosittua, koska ihmiset elävät rakkauden puutteessa? Lemmikit antavat pyyteettömästi rakkautta. Kuitenkin koiran aistit ja elämä on niin erilaista kuin ihmisen, että harva ihminen pystyy vastaamaan koiran tarpeisiin. Totisesti toivon että minun ei tarvitse syntyä koiraksi seuraavassa elämässäni. Koirana oleminen ja ihmisen vajavaisen ymmärtämyksen ja sääntöjen armoilla oleminen on varmasti mitä epäkiitollisinta hommaa. Koira osoitti minulle miten vieraantuneita olemme vaistojen maailmasta ja kuinka surkastuneita aistimme ovat. Koira on ihanuudestaan huolimatta luonnossa valtava häiriötekijä, valitettavasti. Koiranomistajien täytyisi olla ylivalppaita.

P. kirjoitti minulle (johon siihenkään kirjeeseen en ole pystynyt vastaamaan, sorry) ja kysyi: ”Onkohan sinulla uusia suunnitelmia tai muutoksen tuulia elämässäsi? Oletko huomannut, että sinulla olisi aika ajoin sellaiseen tarvetta?” Naurattaa. Kyllä. Aina. Luen päiväkirjojani ja totean vähän väliä olevani uuden edessä tai kaipaavani uutta (henkistä kehittymistä). Se ei ole kuitenkaan huono asia tai edellytä kriisiä. Elämäni on jatkuvaa ihmettelyä ja se on kivaa. 

Kiitos K:lle tästä kuvasta, heh. 

Tiedän kyllä mihin rahani menee, mutta lompakko ja avaimet ovat olleet hukassa. Eräänä torstaina huomasin kadottaneeni lompakkoni. Kalenterista tarkistin käyttäneeni lompakkoa edellisen kerran lauantaina. Mitä vahinkoja ja väärinkäytöksiä oli ehtinyt tapahtua?! Onneksi lompakko löytyi viimein kauppakassin pohjalta toisen kauppakassin pohjalta (säilytän kangaskasseja sisäkkäin). Avaimista: (työ)housuissa on yhteensä 11 taskua, takissa 6, puserossa 2 ja repussa 4. Ei kovin yksinkertaista. Avaimet löytyvät yleensä toisella tai kolmannella taskujen läpikäyntikierroksella. Ihmettelen minä tosiaan sitäkin mihin kesä meni.

Kun Wonder Woman -Ihmenainen ottaa rannekorut pois ranteistaan, se vapauttaa ylimaalliset voimat. Minäkin olen riisunut rannekoruni. Sen ansiosta olen mm. putsaillut ja paistanut mustatorvisieniä vielä kahden aikaan yöllä (elokuussa tuli valtava sienisato valtavien sateiden vuoksi - ja sen jälkeen on ollut ennätyskuivaa...). 

Olen muutenkin Ihmenainen, että jaksan ylipäätään yhtään mitään, koska nukun nykyisin (isoenoni tyyliin) vain kolmisen tuntia yössä plus päivä- tai aamu-unet. Uni ei vain pysy minussa. Näen edelleen ihmeunia, joissa on vilisemällä telepatiaa, enteitä ja mystiikkaa.

Se ehkä kiteyttääkin tätä kesää. Olen ollut uninen ja väsynyt. Ystäväni K kirjoitti” Mulla on ollut aika vähämielinen vuosi tähän asti, mutta nyt näyttää paremmalta.” Hyvin kiteytetty. Samma här!  :D Onkohan planeettojen asennoissa jotain? Mieleistä tekemistä on ollut paljon, mutta en tiedä mihin suuntaan menisin, joten etupäässä olen vain seissyt ja kummastellut. Tai istunut ja ihmetellyt.

Tätä kesää on leimannut keskeneräisyys. Aloitan yhtä, toista, kolmatta...seitsemättä ja kymmenennettä eikä mikään mene päätökseen. Ei vaikka yrittäisi ja taistelisikin niiden eteen. Aina tulee joku tenkkapoo ja taas ihmetellään tai odotellaan jotain. Vastausta, tarvittavan ajan kulumista, asian selviämistä tai tarkistamista, voiman keräämistä, inspiraation tai itsekurin löytymistä, jonkun (minun tai toisen) ajan löytymistä. Jos aika rientää jatkossakin tätä vauhtia, elämä on hetkessä ohi. Mutta kivaa oli. Vähämielistä mutta kivaa. Hih hih hii. 

Kesällä olen tehnyt hiukan kokoonpanohommia. Siis työtä, jossa ei tarvitse ajatella yhtään mitään! Oo, miten mukavaa vaihtelua. Ajatteleminen on rankkaa.

Astrologiaa ymmärtävät sanovat, että olemme astumassa Kauriin aikaan, joka kestää seuraavat 2-2,5 vuotta. 

Metsäkauris ei höristä korviaan horoskoopeille.

Kauriin sanotaan edustavan tammikuuta ja talvea ja se karsii asioita jotka saavat mennä eivätkä kestä kylmyyttä. Kauris tekee valintoja ja jää selvittelemään asioita, tekee mikä on tärkeätä. Kauris horoskooppimerkkinä (tässä tapauksessa Kauriin aika joka vaikuttaa kaikkiin merkkeihin) on parhaimmillaan kuiva, kärttyinen ja sisäänpäänkääntynyt mies, mutta sen plussana on suunnitelmallisuus. Esimerkkinä ”englantilainen virkamies” joka osaa hoitaa kaupungin liikennejärjestelyt jota ilman koko kaupunki olisi kaaoksessa. Kaurisaika on jämäkkä. On päämäärä, saa hyötyä siitä mitä tekee, ei tappele, ei ole hyväksikäytettävissä, osaa vetää rajat. Jos jokin asia ei miellytä, se on soromnoo. 

Jihuu, toivotan Kauriin ajan tervetulleeksi. Olen horoskoopiltani Kalat jonka tärkein elämäntehtävä on kuulemma oppia sanomaan EI. (Olen minä vähän oppinut...EI AVOHAKKUILLE! ym. jne. Hih.) 

Leppäkerttuja ja niiden toukkia on ollut paljon, koska kirvojakin on ollut paljon.

Vesimyyriäkin on ollut paljon. Ne ovat syöneet ihan kaikki parsani (nyyh!) ja valtaosan perunoistani. 

Vastapainoksi ne ovat jättäneet tilalle ihanaa pehmeäksi myllättyä maata. Pöllöjä odotellessa.

Perhosiakin on ollut paljon. Tässä kuvassa matarakiitäjä vierailee isoisoäidin perua olevilla harjaneilikoilla. Kiitäjät eivät laskeudu ollenkaan kukille vaan liikkuvat kukkien yllä vilkkaasti muistuttaen kolibria.

Perhoset kykenevät havaitsemaan alle neljänsadan nanometrin aallonpituudet ja löytävät kukkien ja meden äärelle seuraamalla terälehdistä heijastuvaa ultraviolettivaloa – nämä kuviot ja värit ovat meille näkymättömiä. Missä näemme keltaisen tai punaisen kukinnon, siinä hyönteiset näkevät täpliä ja sisäkkäisiä kehiä, pimeää ja kirkasta.- Edward Wilson
 
Vaikka kevät on lempivuodenaikani ja kesä ihanaa lämmön aikaa, on syksy eräänlainen helpotus. Ei kevään ja kesän hektisyyttä ja valoa jaksaisi, jos se olisi ympärivuotista. Siksi Välimeren maissa on siestat. Lämmössä olisi levättävä, mutta ei Suomen lyhyessä kesässä malttaisi. 

Syksy tarjoaa lepoa ja aloilleen asettumista, itseensä kääntymisen ja selkeämmän ajan jakson. Juuri nyt se tuntuu äärimmäisen hyvältä.

Inhimillinen tekijä: Metsän parantava voima

TV1 keskiviikkona 28.9.2016 klo 22, toinen lähetys lauantaina 1.10.2016 klo 17:10.

Miten luonto pelastaa? Kaarina Davis paloi loppuun ja löysi yksinkertaisen elämän.Teologi Pauliina Kainulainen suree avohakattuja mieliä. Professori Kalevi Korpela antaisi luontoa lääkkeeksi.

Minuutin esikatseluvideo: https://areena.yle.fi/1-3723928?autoplay=true


 

Kesälukemista

Tässä tulee nyt niin pitkä sepustus, että kannattaa lukea vaikka pienissä erissä. Blogipostauksen aiheita olisi vaikka vuoden jokaiselle päivälle, mutta mielekästä tekemistä piisaa niin paljon, etten mitenkään tahdo istua rangaistusvankina tietokoneen äärellä. Älypuhelimen hankkimisen virhettä koetan välttää niin kauan kuin mahdollista. 

Jatkan postailua sitten loppukesästä tai alkusyksystä. Kirjatilaukset postitan normaalisti.

Tämä postaus toimii taas samalla kuulumisina kaikille minulle sähköpostia tai viestejä lähettäneille.

Ote eräästä liikuttavasta lukijaviestistä (ja pikavastaus: jatka samaan malliin, olet ihastuttava, hih hii! Ja suloinen mies jos se sitten kuitenkin noudattaa lappusiasi! Kyllä meitä innokkaita on, meidän täytyy vaan pitää enemmän meteliä itsestämme ja luonnon puolesta niin yhä useampi uskaltaa näyttää intonsa): Miehen kanssa on kiistaa kun tahtoisin metsään jätettävän sitä ja tätä pöheikköä ja sellaista ja sellaista kukkaa ojien varteen linnuille, perhosille yms. Kesä menee siinä kun laittelen tikkuja ja paperimerkkejä pitkin metsää ja liimailen lappuja traktorin rattiin mistä saa niittää ja mistä ei saa mennä.. tiedän että sinä ymmärrät... siksi haluaisin että ehtisit (voisit) kirjoittaa minulle viestiä jotta voisin melskata jollekin joka tajuaisi tämän minun luontosuojeluintoni.

Kohta on kaivettava taas tämä kyltti varastosta.

Kiitos viesteistänne, todella! Luen jokaisen ajatuksella. En vain mitenkään voi vastata. En edes yritä enää. Mission impossible. Sorry! Ennen vanhaan ihmisillä oli vain pieni lähipiiri eikä mitään teknologiaa. Ihmisillä oli elämisen rauha. Teknologia tekee viestien lähettelykynnyksen matalaksi. En ole vielä selvittänyt kuinka elää rauhallista ja mielekästä elämää halliten samalla sähköistä viestintää. Luulen ettei se olekaan mahdollista. Käsittääkseni ihminen loi tietokoneen ja puhelimen helpottaakseen elämäänsä. Ei hankaloittaakseen sitä. Koetan pitää tasapainon sellaisena. (Ja jos vastaisin kaikkiin kirjeisiin ja postikortteihin, minun täytyisi tienata aika pirusti tai saada sponsori saadakseni postikulut katettua + saisin jännetupentulehduksen.) 

Muun muassa tätä kaikkea kesäpäiviini kuuluu. Ei mistään näistä mitään tulisi, jos istua nököttäisin koneella ja kirjoittaisin viestejä. Valokuvaamisessakin on välillä tarpeeksi säätämistä, heh... ;)

Tämän postauksen asetukset saattavat olla mitä ovat, mutta parhaani yritin.

Alkukesän aikana:

Olen miettinyt sosiaalista painetta. Ennen vanhaan oli talonmiehiä ja kylän naisia, jotka ihmettelivät ääneen ja kysyi suoraan, jos joku käyttäytyi kummasti. Ihmisillä oli korkea sosiaalinen paine toimia kuten muutkin ”kunniallisesti ja kunnollisesti”. Se on johtanut siihen, että nyt ei kyseenalaisteta mitä kunniallisuus ja kunnollisuus on, vaan toimitaan siten kuin kaikki muutkin, oli siinä järkeä tai ei. Olen päättänyt omalta osaltani luoda uudenlaista sosiaalista painetta. Aina kun näen jonkun suorittamassa kesähakkuita, käyn haastattelemassa ko. ihmistä ja kysyn miksi hän toimii niin. Pysähtyväthän ihmiset kyselemään esimerkiksi toisten ihmisten autoista ja erilaisista rakennusprojekteistakin miksei sitten elinympäristön tärvelemisestä.

Mitäs touhuat, täh? Ihmisistä kun ei aina tiedä.

Olen käynyt juttelemassa raivaussahalla harvennuksia metsäänsä tekevän miehen kanssa. Kysyin, miksi hän valitsi harventaa metsää kesällä parhaaseen eläinten pesimäaikaan. Kuulemma siksi, että hänen jalkansa oli keväällä nyrjähtänyt ja harvennukset jäivät väliin ja nyt se oli viimeistään tehtävä tai Kemera-tuet jäisivät saamatta.
Mukavan oloinen mies muuten ja höpötimme niitä näitä maailmanmenosta ja monista eri aiheista. Paljosta olimme samaa mieltä. Keskustelumme aikana pensaskerttupariskunta uskalsi palata aivan vieressä olevaan pensaikkoon, kun raivaussaha oli kiinni.

- Kato, tohon lensi just pensaskerttupari, huudahdin.

- Jaa tohon, mies katsoi hölmistyneenä puolentoista metrin päähän viereensä, eikä mitään nähnyt.

- Joo, siinä täytyy olla niiden pesä, kun ne noin kiireesti sinne molemmat suunnisti. Jos vain mitenkään voit, jätä edes toi puska pystyyn. 

Sitä kohti mies oli juuri menossa ennen kuin häiritsin häntä.

Pensaskerttu löytää hyönteisiä tuomen kukista. Löydätkö sinä pensaskertun?

Yhdessä vaiheessa keskusteluamme metsänomistaja totesi, että: ”On tämä mennyt niin merkilliseksi tämä metsänhoito nykyään.” ja oli paasata jotain, mutta sitten mies vilkaisi minua, tajusi mitä juuri sanoi ja mitä itse oli paraikaa tekemässä. Touche! Naurahdettiin vähän ja vaihdettiin diplomaattisesti puheenaihetta. Olin iloinen, että olin rohkea ja menin hänen jutulle, vaikka harvennukset jatkuivat seuraavinakin päivinä. Kymmenet pesät tuhoutuivat ja lintujen laulukonsertti katosi. Tuli hehtaarien hiljaisuus.

 

Tämä on onnellinen näky: pensaskertun pesä loppukesällä, kun kaikki poikaset ovat onnistuneesti lähteneet pesästä (mustaherukkapensaassa). Kesähakkuissa munapesät murskautuvat, tipahtavat maahan ja jäävät puiden ja oksien alle.

Olen kerännyt rohkeutta toisenkin kerran ja kävin juttelemassa toiselle lähialueella kesähakkuita suorittavan, tällä kertaa motokuskin, kanssa:

- Eihän nää kesähakkuut kivoja ookkaan eikä avohakkuut kauniilta näytä, mutta millä me pidetään Suomi liikkeessä jos ei näin tehdä, mies sanoi.

- Miten sitten ennen pidettiin? Ja silti puita otettiin vain sieltä täältä ja vain talvella. Emme me tarvitse tällaista elintasoa, että siitä tällaista laskua pitää maksaa.”

- No, se on toinen juttu se, mies totesi. 

Motokuski antoi minulle leimikon tehneen metsänhoitoyhdistyksen työntekijän puhelinnumeron. Soitin hänelle ja kauhistelin miten metsänhoitoyhdistyksen mies voi pitää itseään ammattilaisena suositellessaan metsänomistajille kesähakkuita. Koska kyseessä oli upea vanha metsä ja siinä hienot luontoarvot, valtio ostaisi sen mieluusti suojelualueeksi (koska sellaisia metsiä on enää kovin vähän). 

Kysyin oliko metsänhoitoyhdistyksen mies kertonut metsänomistajalle METSO-ohjelman tarjoamasta suojeluvaihtoehdosta (jossa metsälle ei tehtäisi mitään ja hän saisi silti käyvän korvauksen). 

- Kerroin omistajalle kaikki tarpeelliset tiedot, metsänhoitoyhdistyksen mies vastasi.

- Tarkennan vielä ja kysyn uudestaan: kerroitko nimenomaan METSO:sta ja kysyitkö mitä mieltä hän olisi suojelusta?

- No, en kertonut, kun ei kysynyt, sanoi metsänhoitoyhdistyksen mies.

- Kuinka tohdit katsella itseäsi aamuisin peilistä, kysyin.

- Kyllä näitä suojeltuja metsiä jo on ihan riittämiin, mies murisi.

Sitten synkronisiteetti astui kuvioihin ja törmäsin metsänomistajaan. Kerroin mitä hänelle oli jätetty kertomatta ja mitä mahdollisuuksia hänellä vielä olisi perua toinen tulossa oleva avohakkuu. Metsänomistaja voihki kesähakkuiden kamaluuksia ja sanoi sukunsa kääntyvän haudassaan, kun näkevät mitä hän on mennyt metsälle tekemään. Mutta kun metsänhoitoyhdistyksellä ei kuulemma ollut muulloin aikaa kuin nyt kesällä, hän puolusti. Vanha ihminen ei ymmärtänyt, vaikka kuinka yritin selostaa, että hänellä metsänomistajana on kaikki valta puolustaa maitaan, määrätä ajankohdat ja perua leimikot, mutta ei hän uskoi sinisilmäisesti taloudellista hyötyä hakevia metsän”hoito”yhdistyksiä (joiden siis pitäisi valvoa metsänomistajan etuja).

Tällaiset keskustelut tyhjentävät takin kyllä aika täydellisesti. Kesti useamman päivän palautua sokista ja henkisestä rasituksesta (eikä ihmisten ajattelutapoihin totu tai metsän menettämisestä toivu koskaan).

Olen tehnyt maastoretkiä ja koostanut valitusta ystävieni kanssa, jolla koetamme puolustaa jo lailla suojeltua luonnonsuojelualuetta hakkuilta. Uskomatonta, että sellaiseenkin tilanteeseen voi joutua! 

Tälle ihastuttavalle luonnontilaiselle alueelle suunnitellaan tultavaksi metsätyökoneella. Vain siniseksi merkitty puu säästettäisiin ja tilaa raivattaisiin vuorijalavan taimille(jotka löytävät sieltä tilansa kyllä ihan itse).

Hakkuita yrittävän kaupungin virkamiesten logiikka on sumentava, koska tällaiselle suojelualueen rajalla olevalle ihmisen istuttamalle kuusikolle, jonka juurelta pilkistää luonnonvaraisia jalopuun taimia, ei sitten tehtäisi yhtikäs mitään. Miksi ihmiset haluavat puiden kasvavan rivissä? Ei voi tajuta. Luonto kyllä tämänkin tilanteen korjaa, mutta kummastuttaa miksi suojellun alueen tuhoamiseen riittää resursseja, kun kaikesta muusta tingitään.

Olen soittanut ja antanut (rakentavaa) palautetta naapurikunnan kunnanhallituksen naisjäsenelle, joka ymmärtämättömyyttään on hankaloittanut hienon luonnonsuojelualuekokonaisuuden perustamista. 

- Täytyyhän minun luottamusmiehenä tietää kaikki näkökulmat, hän puolustautui.

- Oletko koskaan käynyt paikan päällä näissä metsissä, joihin teoillasi nyt näin suuresti vaikutit, kysyin.

- Olen minä Nokian metsissä hiihdellyt (..mutta ei näissä huoh)... Kiitos palautteesta ja ”KLING” liki pitäen paiskasi luurin korvaani. Arveli kai, että minua on turha enää yrittää miellyttää, koska oli selvää, etten ikuna kuuna päivänä äänestäisi tuon tapaista ihmistä kuntavaaleissa. 

Goodbye tämäkin rakas metsä, jos uskomme päättäjiämme kiltisti kyseenalaistamatta.

 Olen ollut Nokian Uutisten haastateltavana luonto- ja metsäaiheesta. Lue jutut (3 osaa) TÄÄLTÄ ja TÄÄLTÄ ja TÄÄLTÄ.

Olen ollut perustamassa adressia, josta kerroinkin jo aiemmin. Kiitos kaikille allekirjoittaneille! :) Nimiä kerätään edelleen ja tietoa saa jakaa eteenpäin, kiitos!: http://www.adressit.com/suojellaan_siuron_arvokkaat_metsat

Olen yrittänyt korjata kuumavesivaraajaani siinä onnistumatta. Se palveli 12 vuotta. Olen selvittänyt hintoja. Uusi varaaja maksaisi yhtä paljon kuin vanhan korjaaminen. Yllätys. Löysin käytetyn kiuassäiliön ja myyjä antoi reilusti alennusta. Nyt vesi lämpiää samalla kuin saunakin. Miksi en tajunnut tätä jo 12 vuotta sitten?

Olen perustanut kuitenkin kesän kunniaksi peseytymispaikan ulos ja nauttinut siitä suunnattomasti. Tulee ihan lapsuus mieleen, kun aina peseydyttiin ulkona ja hyttyset söivät nilkkoja. Jos pesen hiukset, tarvitsen 2-3 ämpäriä vettä. Jos en pese hiuksia, tarvitsen vain yhden. Supikoiran poikaset yrittävät syödä saippuani, se täytyy muistaa aina kiikuttaa sisälle.

Kaikesta tästä (ja paljosta muusta) selvisin hengissä. Sitten eräänä päivänä yritin tyhjentää joutavana seisovaa hajonnutta kuumavesivaraajaa vedestä, mutta en osannutkaan. Siinä vaiheessa sain pienimuotoisen (noin kaksi minuuttia kestäneen) hermoromahdus-itkukohtauksen ja liuin saunan ovea vasten lattialle itkemään. 

Sitten muistin kuinka edellisenä päivänä olin ollut niin iloinen ja kiitollinen lännen ikkunan yläpuolelle katon rajaan kimalaisten perustamasta pesästä. Sieltä kuuluu sisälle huoneeseen yötä päivää mitä suloisin (kova!) pörinä ja surina. 

On kuin kimalaiset juttelisivat, kun niiden keho ja siivet osuvat hirsiin. Kiitos kimalaisten löysin hetkeksi kadonneen elämäniloni, katsoin itseäni saunan peilistä, ryhdistäydyin ja pyyhin kyyneleeni. Rikkinäisen vesisäiliön tyhjentämisellä ei ole mitään kiirettä (enkä minä sitä itkenyt). Jätän tyhjennysproblematiikan alitajuntani työstettäväksi. 

Saunan peiliin (tarkemmin) katsoessani ihmettelin taas lisääntyneitä harmaita hiuksiani. Kuvittelin aina että olisin kuin Mirja-mummoni jolla säilyi tummat hiukset tosi pitkään, mutta tulenkin Davisin sukuun ja harmaannun alle viisikymppisenä. Harmaat hiukseni ovat ihan eri tuntuisia kuin aiemmat suorat ja liukkaat hiukseni. Harmaat ovat paksumpia kuin rautalankaa ja kihartuvatkin vähän. Ei tulisi mieleenkään värjätä hiuksiani. Tämä on kuin tutkimusmatka uuteen itseeni. 

Harakanpesä ei kyllä näytä tuollaiselta ollenkaan, mainosmies on erehtynyt!

 

Tämä on maahan pudonnut edellisvuoden harakanpesä, jota olen avannut. Harakanpesä on korkea rakennelma pensaistossa. Siinä on katto ja kaksi sisäänkulkuaukkoa. Pesänpohja on muurattu hienosti savella.

Olen myynyt vanhoja lehtiä ja lukenut niitä ennen niistä luopumista.

Muistatteko kun kaikki halusivat tämän hiustyylin? (Mä en.)

 

Olen hoitanut ystäväni koiran jalan haavaa pihkasalvalla + kaikilla sairaanhoitajan taidoillani.

Olen soudellut ja etsinyt joutsenia ja iloinnut laulujoutsenten seitsemästä poikasesta (jos surrutkin erinäisiä asioita, ks. edellinen postaukseni).

Olen nauranut päättäväiselle luhtahuittikoiraalle joka huittaili rannassa pari viikkoa putkeen (eli piti sellaista ääntä kuin nahkaruoska soisi ilmassa). Kurjen pesä ja luhtahuitin reviirit olivat päällekkäin. Veikkaan, että kurkien tärykalvoissa oli kestämistä.

Olen nähnyt valtavasti mitä ihmeellisimpiä unia ja pitänyt unipäiväkirjaa (vai pitäisikö sanoa yökirjaa?). Miltäs tällainen uni kuulostaa:”17.5.2016: Otin nuorta luonnontutkijamiestä raivelista kiinni ja kuristin vähän, kun se yritti väen väkisin mennä häiritsemään kurkien pesimärauhaa eikä uskonut minua, kun sanoin, ettei sinne ole menemistä. Etkö helkkari usko, jätä ne rauhaan?! Sitten se uskoi. Nuorimies kauhisteli, että: ”Kyllä sulla on naiseks kauheat voimat.”  

 

Tämä ei ole unta vaan totta. Kurki peseytyy.

Olen saanut uusia ystäviä luontoretkeillessäni hienoilla luontokohteilla.

Olen ihaillut - ja kauhistellut - oravan urakoita, kun se on kantanut poikasiaan toiseen pesäpaikkaan.

 Kyllä silläki on pieneks eläimeks kauheat voimat!

Olen ihaillut kasvihuoneessa asuvaa sisiliskoa. Se nukkuu vuoroin salaatinlehden ja tämän 70-luvun aurinkotuolin päällä. Hienosti maastoutuu ja on tarkkana. Veikkaan että sisilisko on kantava naaras, kun se on niin pulskassa kunnossa. 

Olen koostanut ajatuksia ja toivonut että siitä joskus tulisi kirja (tai monta). Olen kirjoittanut päiväkirjaa niin usein kuin suinkin olen ehtinyt. Olen lukenut vanhoja päiväkirjamerkintöjäni ja oivaltanut, että tarvitsen entistäkin enemmän aikaa ajatella ja analysoida, ja että en ole jumissa kirjoittamiseni kanssa. (Mistähän sellaisen ajatuksen sain päähäni, heh.) Minähän kirjoitan kokoajan ja vaikka kuinka paljon. Kirjalla ei ole kiire. Kirja tai monta voi ilmestyä vaikka kymmenen vuoden päästä (tai ei ollenkaan).  

Olen lumoutunut vanhan omenapuun ennennäkemättömän hienosta kukinnasta. Miten monet ihmiset ovatkaan ohjeistaneet minua vuosien varrella, että noin vanha puu kannattaisi kaataa. Juupajuu ja jaapa jaa. 

Olen tuoksutellut iltamyöhällä ja yöllä tuoksuvia illakkoja.

Olen niittänyt, kunnostanut kasvimaata ja tehnyt perhosbaareja (jotka ovat menneet sanankuvainnoillisesti harakoille = niiden kurkusta alas). 

Olen kylvänyt siemeniä ja unelmia  - ja odottanut sadetta.

 Olen ihmetellyt kuinka nopeasti sammakonkudusta tulee nutipäitä.

Pihassa olevassa altaassa oli tuhansia mätimunia. 

 Nyt sammakonpoikaset ovat jo maailmalla. Ennätysaikaisin!

 

Huussissa istuessani olen lukenut huussikirjallisuutta eli ajatelmia kuten:

”Elämän pituutta ei tule mitata vuosien mukaan. Ihmisen elämää tulee mitata sen mukaan, mitä hän on tehnyt ja tuntenut sen kestäessä. Mitä enemmän hän suorittaa hyödyllistä, mitä enemmän hän ajattelee ja tuntee, sitä enemmän hän elää. Siellä missä olet, siellä minne jäät, toimita mitä voit ja iloitse nykyhetkestä. (Goethe)”

 

”On parempi huolehtia luonteesta, kuin maineesta, koska luonne on se mitä ihminen on oikeasti, kun taas maine kertoo ainoastaan sen mitä muut hänestä ajattelevat”.

Olen pyydystänyt autoon törmännen jääneen lehtokurpan (autoilija ei pysähtynyt) ja toimitin sen asiantuntevaan hoitoon. Tilanne oli vähintäänkin järkyttävä ja surullinen. Kaivoin kasvimaalta yli 200 lieroa lehtokurpan vahvistamiseksi (olihan tämä poikkeustilanne), mutta valitettavasti lehtokurppa ei selvinnyt. 

Palautin lierot kasvimaalle takaisin samaan paikkaan. 

Olen ollut tuntikausia puhelimessa ja kuunnellut ystävieni huolia: töiden raskaudesta, stressistä ja sairauksista ja kuinka säännölliset palkat tai avustukset eivät riitä mihinkään ja kuinka rahat ovat menneet ennen kuin ne ovat edes tulleet. Toiset eivät saa itseään aamuisin sängystä ylös, kun elämä on niin masentavaa ja toiset eivät nuku tai saa tarpeeksi unta, kun kaikkea tekemistä tai huolia on niin paljon.

Olen havainnut oravanpoikasen nukkuvan tunnin parin nokoset kolme oksaa sinitiaisen pesäpöntöstä ylöspäin. Voi mitä sihinää, tulta ja tappuraa! Sinitiaiset suorittivat muodonmuutoksen ja olivat hetkessä kuin pallosalamoita kyyn sihinällä varustettuna. Oli siinä oravanpoikasella ihmettelemistä. Helteillä orava yritti levittää itsensä oksalle laajasti, että saisi vilvoitusta, mutta se oli hankalaa kun samaan aikaan piti pitää oksasta kaikilla tassuilla kiinni. Uni on aikamme ongelma.

Olen pohtinut pitäisikö minunkin huolestua raha-asioista, kun kerran muutkin. Äsht mitä suotta. Mähän olen juuri sellainen huipputuloksekas yrittäjä, joita Suomi kaipaa, jotta saadaan maa parempaan laskuun. Tienasin kesäkuussa 260 euroa. Miinus verot. Toisaalta, kyllähän sen ymmärtää, että olen näin kovapalkkainen, kun kaikki aika menee tehdessä ”tolkun töitä” eli vapaaehtoistöitä. Aina kun joku keksii pyytää, minä autan. En silti valita, koska olen itse valinnut näin ja ennakoin. Henkisesti olen rikas. Jos minulla olisi säännölliset tulot, elämäni olisi käsittämättömän turvallista. 

Olen ollut kyllä ahneuteen taipuvainen ja hakenut apurahoja. Niitä kuitenkaan saamatta. Soitin Kevinille ja kerroin, että taas kävi näin. Kevin totesi, että : ”Eihän ne sulle mitään voi myöntää. Säähän oot yhteiskunnan syöpä! Revi siitä.” Tuo oli oikeastaan kohteliaisuus.

Paitsi että sainhan minä vielä 100 euroa korvausta (miinus verot), kun keräsin kaiken sisuni ja olin Inhimillisen tekijän kuvauksissa puhumassa metsistä! Ohjelma tulee TV:stä alkusyksystä, enkä taida uskalla katsoa sitä. Jännitin ihan tolkuttomasti. Toivon, että osaisin puhua sujuvammin metsien ja luonnon puolesta etten pilaisi luonnon asioita enemmän. 

Olisikohan minulla eläissäni ollut niin paljon pakkeleita naamassa? Tsiisus! Kotiin päästyäni pesin kasvoni kolmasti ja silti pyyhkeeseen jäi ruskeaa meikkivoidetta. Ymmärrän nyt miksi meikkaamistamme ennen kuvauksia kutsuttiin ”naamioinniksi” ja siihen varattiin puolesta tunnista tuntiin aikaa

Mähän siis oikeesti revin tuohta vaikka mistä. Olen tyhjentänyt lompakkonikin kaikista bonuskorteista, niin tuohet mahtuu paremmin. 

Olen kyllä oikeasti ollut kiitollinenkin välillä. Sain palkankorotuksen, kun Suomi viimein päätti nostaa kirjailijoille maksettavaa korvausta, kun meidän kirjoja lainataan yleisölle. (Suomi laahaa edelleen toisten Pohjoismaiden takana, tässäkin asiassa.) Ennen sain 6,5 senttiä per kirjastolaina. Nyt saan 16 senttiä lainalta.

Ystäväni kuunteli ja hänen ratkaisunsa oli: Eiks mun sitten kannattaisi aina lainata ja palauttaa sun kirjoja vähän väliä uudestaan, uudestaan ja uudestaan? Laskettiin, että jos hän kävisi kymmenen kertaa kahden kilometrin päässä olevassa kirjastossa, hän saisi 20 km kilometriä liikuntaa ja minä saisin kätöseeni euro kuuskytviis senttiä. 

Olen avannut puhelintani ja on tuntunut kuin koko maailma huutaisi: ”Tule apuun, Kaarina!”. Puhelin ilmoittaa: ”Uusille viesteille ei ole tilaa.”

Joskus viestejä ei saa auki, koska ne on lähetetty älypuhelimista eikä vanha puhelimeni keskustele niiden kanssa samaa kieltä. Olen varma, että evoluutio on luomassa ihmisille uudenmallisia sormia, jolla näyttöjen hiplailu ja viestien lähettely/surffaus onnistuu entistä kätsymmin.

Joten pidän pääosin puhelimeni suljettuna. Etenkin kun välillä viestit ovat tätä luokkaa: ” XX metsää kesähakataan.”, ”Bussit lakkaavat kulkemasta tämän pysäkin kautta huomisen jälkeen.”, ”Kylän pankkiautomaatti uhataan poistaa, jos ei tule enemmän nostoja.” ”Lähikirjasto on uhattu lakkauttaa, jos ei tule enemmän lainoja ” 

Huvittavaa on, että viimeisimmässä tiliotteessa oli pankin tiedote: nostot käteisautomaatilta 4 kertaa kuukaudessa maksutta. Seuraavat nostot 0,50 e/kpl. Että oman rahansa nostaminen tililtäkin menee maksulliseksi! Vaikka pankki käyttää jo nyt ihmisten tileillä seisovia rahoja omiin intresseihinsä. Miten automaattia voidaan olla lopettamassa, vaikka nostot menevät maksulliseksi? Ei vaan jaksa ymmärtää. Kyllä ne kaikki konstit keksii monimutkaistaakseen tämän elämän.

Olen miettinyt laittavani puhelimeeni automaatin: ”Soititte sairaanhoitaja-luontoyrittäjä-tietokirjailija-varvashiipijän puhelinvastaanotolle. Jos tarvitset orjaa puutarhatöihin, paina 1. Jos pyydät (ilmaista) kolumnia lehteesi, paina 2. Jos kaipaat kuuntelevaa korvaa, paina 3. Jos tarvitset uurastajan joka kirjoittaa kahdeksan tuntia vastinetta, muistutusta tai mielipidekirjoitusta - kun viisaat päättäjämme ovat taas kerran päättäneet pistää jonkin luonnontilaisen alueen sileäksi, paina 4. Jos haluat jonkun näistä palveluista englanniksi, paina 5. Valikkoja voisi olla vaikkapa pitkät 15, kolmekymmentäkään ei tekisi tiukkaa.

Sitten lopuksi ilmoittaisin kuten päivystävä eläinlääkäri: "Ensimmäiseltä minuutilta veloitan 5 e ja seuraavista minuutista 4 e + ppm. Taksa alkoi juosta viestin kuuntelusta."

Vakavasti puhuen, annan mielelläni kuuntelu- ja mentorointiapua pientä korvausta vastaan. Hyväntekeväisyyden raja on alkanut tulla vastaan. Jaan mielelläni ajatuksiani ja annan sydämestäni, saan mielihyvää tehdessäni toisille palveluksia, mutta korvaamattoman arvokkaasta, elämää mullistavista räätälöidyistä neuvoista ja aikani antamisesta, ansaitsen korvauksen. 

 

Kaikki haluais ilmaiseen kyytiin. Kuka se jaksaa uida? Kuunnelkaa huviksenne Sleepy Sleepersin Pummilla Calgaryyn.

Olen oppinut antamaan arvoa sisäisille suorituksilleni: ajattelemiselle. Kyvystäni nähdä kokonaisuuksia, rohkeudelle, halusta dokumentoida tapahtumat ja tunteet. Rakastan, rakastan, rakastan tätä kaikkea elämän ymmärtämisen yrittämistä. 

Olen alkanut puhua itselleni rakkauden kielellä. Kehun itseäni ja muistutan kuinka onnellinen ja kiitollinen kaikesta olen. Minulla on nyt itseni kanssa äärimmäisen hyvä olla ja tunne, että tajuan itseäni - ja ehkä tätä maailmaakin vähän. Koska elän niin yksin tällaista elämää, ei muilta tule vahvistuksia. Ymmärrän että ei ole minun vikani, jos elän kellotonta elämää. Minun ei ole aina annettava aikaani toisille, jos heillä ei sitä ole. Elämä on valintoja.  

Olen lukenut paljon (= koettanut pitää lähikirjastoa hengissä) ja kirjoittanut muistiin koskettavia tai pohdituttavia kohtia. 

Tässä vaikkapa yksi ote kirjasta Kaikki se valo jota emme näe:

”Marie-Laure kuvittelee sähkömagneettisia aaltoja, jotka matkaavat Michelin vekottimeen ja siitä ulos, taipuvat heidän ympärillään niin kuin Etienne silloin ennen kuvaili, paitsi että nyt niitä risteilee ilmassa tuhannesti enemmän kuin silloin kun hän eli – kuka ties miljoona kertaa enemmän. Tekstiviestivirtoja, kännykkäpuhelujen, tv-ohjelmien, sähköpostien vyöyryjä, valtavia kuitu- ja johtoverkostoja kaupungin yllä ja alla, kulkemassa läpi rakennusten, kaareutumassa metrotunnelien lähettimestä toiseen, kattojen antennista toiseen, lyhtypylväiden mobiililähettimestä toiseen, Carrefourin ja Evianin ja esipaistettujen leivonnaisten mainoksia, jotka välkähtävät avaruuteen ja takaisin maahan, Menee myöhään ja Ehkä paikat pitäisi varata? ja Tuo avokadoja ja Mitä hän sanoi? ja kymmenentuhatta Minulla on sinua ikävä, viisikymmentätuhatta Rakastan sinua, vihapostia, muistutuksia kokouksista, markkinapäivityksiä, korumainoksia, kahvimainoksia, huonekalumainoksia, jotka lentävät kenenkään näkemättä yli Pariisin slummien, yli taistelukenttien ja hautojen, yli Ardennien, Reinin, Belgian ja Tanskan, yli arpisten, alati muuttuvien maisemien, joita kansakunnat asuttavat. Ja onko aivan mahdotonta uskoa, että polkuja matkaisivat myös sielut? Että isä ja Etienne ja madame Manec ja se Werner Pfenning –niminen saksalaispoika voisivat täyttää parvina taivaan kuin jalohaikarat, kuin tiirat, kuin kottaraiset? Että auroittain sieluja voisi lentää edestakaisin, haaltuneina mutta korvin kuultavina, jos oikein tarkkaan kuuntelee? Ne lentävät savupiippujen yllä, kulkevat jalkakäytävillä, sujahtavat takin ja paidan ja rintaluun ja keuhkojen läpi ja tulevat ulos toiselta puolelta, ja ilma on jokaisen eletyn elämän kirjasto ja todistuskappale, jokaisen puhutun lauseen, jokaisen lausutun sanan, joka vieläkin kaikuu.”

Olen ohjeistanut itseni loppukesälle:

Malta.

Noudata iloasi.

Pidä tekninen kohina poissa.

Kirjoita.

Lepää.

Lue.

Ole luonnossa.

Nauti.