30. kesäkuuta 2020

Suojelkaa minua ihmisiltä


Juhannusviikolla tapasin aika tavalla ihmisiä. Jutellessani heidän kanssa huomasin toistuvan kuvion: joka suunnalla on luonnon häirintää, puhetta eläinten ”harmillisuudesta” ja ihmisten toimien yleistä vähättelyä. Ihminen kokee että hänellä on valtavasti oikeuksia, mutta luonto tulee ja häiritsee hänen elämäänsä. Ymmärtämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä on niin paljon. Tätä on hyvin tuskastuttava kuulla ja seurata, kun itselle luonto on kaikki kaikessa. Ihmiset eivät ymmärrä, että heidän koko elämänsä, terveytensä, elinkeinonsa, ihan kaikki, on luonnosta kiinni.

Ihmisten tapaaminen kostautui ja viime viikko meni minulta toipuessa kaikesta kuulemastani ja kokemastani. Olen ymmärtänyt taas entistä paremmin oman merkitykseni edes pienten muutosten alkuun sysääjänä. Pelkkä minun läsnäoloni tuntuu olevan asia (vai punainen vaate?), joka johdattaa keskustelut luontoon. Minulta kysytään siitä paljon, mutta sitten alkaa loputon vänkäys… Selostan mitä osaan, puolustan luontoa ja tuon esille toisenlaisia elämisen näkökulmia. Tuntuu kuin olisin jokin liikkuva luonnon oikeuksista muistuttaja. Puolustan luontoa mielelläni, ristiriita on vain siinä, että tuollainen kaikki vie suunnattomasti energiaa. Ihmisten aivoitukset imaisevat ihan kiitettävästi kaikki voimat. 
Ei tule varsinaisesti mitään hinkua mennä tai olla ihmisten ilmoilla. 
En ole jaksanut edes kirjoittaa mitään, toisten ajatustenjuoksu tuntuu niin pahalta ja väärältä. Miten purkaa kaikkea auki? Miten saada mihinkään ihmisten tekemisiin tolkkua?

Siksi ilahduin, kun ystäväni vinkkasi minua seuraavasta Kainuun mailla –blogin Liikaa eläimiä -tekstistä. Saa voimia ja vertaistukea, kun löytää ihmisen, jonka kanssa on 110 %:sesti samaa mieltä. Käykää lukemassa Aura Koiviston selkeäsanaista tekstiä. Oi, miten nautin hänen viiltävästä sarkasmistaan! Vallitsevassa asennemaailmassa on aina vaativaa kirjoittaa omalla nimellä tällaisia kirjoituksia, hatunnosto ja energiaa hänelle.