Kirjailijan työskentelytavoista: Yksi uni, kaksi kysymystä ja kolme lainausta

Minulla on tapana kerätä erilaisia ajatuksia herättäneitä juttuja talteen, olivat ne sitten lyhyitä tai pitkiä. Lippulappusia riittää. Mitä minä niillä kaikilla teen? Vai koskaan mitään? En silti osaa olla niitä tallettamattakaan enkä raaski hävittää (ainakaan kaikkia): jokin ajatus, uni, kuvaava sana tai pari, uutinen joka poikii monta jatkoajatusta, äkillinen muisto tai idea, jotain jonka pelkää unohtavansa tai kadottavansa, jos sitä ei heti tallenna.

En osaa arkistoida tällaisia irtoajatuksia loogisesti, joten menee paljon aikaa plaratessa eikä etsimäni välttämättä edes löydy, jos se on vaikka klittaantuneena jonkun toisen paperinpalan lomaan. Kenties monetkaan eivät ole tallettamisen arvoisia enkä moniakaan tule koskaan tarvitsemaan, mutta jotain kummaa mielihyvää saan tästä hamsterin hommasta, heh. 😄Ehkä voisin julkaista niitä täällä blogissa aika ajoin? En tiedä, katsotaan.

Tässä nyt kuitenkin muutama, joihin törmäsin siivotessani työpöytää.

**

Näin marraskuun lopulla unta, että heräsin pitkiltä talviunilta ja oli jo alkukesä. Tuomet kukkivat, ampiaiskuningattaret olivat jo liikkeellä ja eläimet ruokkivat poikasiaan. Olin menettänyt kevään kokemisen.

Siinäpä vasta painajainen!

**

Kaksi pysäyttävää kysymystä: ”Mikä on suurin pelkosi? Pelätäänkö sinua, miksi?”

Menikö tunteisiin? -sarjassa on hyvää keskustelua tunteista. Kunpa tämän kaltaista syvällistä pohdintaa tulisi useamminkin radiosta. Ohjelmassa keskustelleet mainitsivat suurimmiksi peloikseen tuottaa pettymys läheisille ja rakkaille, ettei jäisi täysin yksin sekä menettämisen pelon, että menettäisi lapsensa tai puolisonsa.

Minulla ei ole perhettä eikä sukulaisia, olen kokenut menetyksiä ja hyväksynyt ”yksinäisyyteni”. En silti ole yksinäinen, luonnon helmassa ei voi koskaan olla yksin. Suurin pelkoni ovat ymmärtämättömät ihmiset, jotka hävittävät luontoa.

Pelätäänkö minua? Siihen en osaa vastata. Jos joku pelkää, se johtunee ennakkoluuloista, kun ei tunneta ja minua kuvitellaan jonkinlaiseksi. Tai ehkä joku, joka on harrastanut luonnossa laittomuuksia, tutisee…

**

Hoitoalan tai kotihoidon mahdottomasta tilanteesta kertoo seuraavan sitaatin kaksi jos-sanaa:

”Jos kotihoidosta saataisiin ympärivuorokautiseen hoivaan ne ihmiset, jotka sitä tarvitsevat, olisi kotihoidolla sen jälkeen edellytykset toimia hyvin, jos siellä on töissä tarpeeksi ihmisiä.” Professori Marja Jylhä Aamulehden haastattelussa

Niinpä, jos jos-sanaa ei olisi, lehmätkin lentäisivät.

 **

Mikä on kirjailijan rooli tarinataloudessa, kun sosiaalinen media, lehdet ja muut alustat ovat täynnä kertomuksia? Kirjailija Silvia Hosseini pukee ajatukseni sanoiksi, kommentoidessaan Tampereen kirjafestareilla 4.12. näin: "Kaikki tuottavat kontenttia, ja joskus mietin, mihin minun ääntäni tarvitaan osana sitä älämölöä.” Ja vastaa, että kirjallisuus on muutakin kuin tarinoita: ”Kirjailijan tehtävä on näyttää, mikä kaikki kirjailijuudessa on mahdollista.”

Minä ajattelen, että kirjailijana tehtäväni on pitää ääntä luonnon puolesta ja tuoda esille elämän vaihtoehdoja ja osoittaa, että on muitakin mahdollisuuksia kuin yleisesti valitut valta- ja moottoritiet. On tosi kapeita ja kauniita muurahaisten ja muiden eläinten tekemiä metsäpolkuja ja sitten on tietysti se kuuluisa umpihanki, jossa saa luoda kuvionsa ihan itse. Kirjojen ansiosta maailman asioihin on mahdollisuus vaikuttaa ja niiden avulla voi keskustella lukijoiden kanssa. Sosiaalinen media, lehdet ja muut alustat tuntuvat kertakäyttökamalta. Kirjat kestävät aikaa.

**

Sitten loppuun pidempi pätkä lukemastani Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -kirjasta. Minusta on kiehtovaa kuulla miten toiset kirjailijat koostavat kirjojaan ja miten paljon tavat eroavat omista tavoistani. Tämä seuraava kuvailu huvittaa minua, sillä juuri tällaista kirjoittaminen parhaimmillaan tai pahimmillaan on. On helpottavaa lukea tällaisesta sovittelutyöstä ja palapelien kokoamisista. Kuulostaa tutulta. Samalla ote osoittaa kirjoittamisen vaativuuden. Veikkaan, että kaiken maailman podcastit ja vlogit ynnä muut puheeseen perustuvat asiat ovat yleistyneet, koska halutaan päästä helpommalla eikä jakseta tai ehditä jäsennellä ajatuksia kirjoittamalla. Kirjoittaminen on vaativampaa kuin puhuminen.

 Aluksi Oz kuvailee isänsä työskentelyä:

”(…)hän hitaasti ja tunnollisesti kapusi yhä ylemmäs kirjoituspöydällä mutkittelevaa wadia poimien yksityiskohdan sieltä, toisen täältä isoista kirjoista, jotka lepäsivät avoimina pinoissa hänen edessään. hän nosti poimimansa tiedot lähemmäs lampun valoa, tutki, lajitteli, etsi ja kopioi pienille korteille katkelmia ja asetteli lopuksi varovasti ja huolellisesti kunkin kohdan oikealla paikalleen, kuin olisi pujottanut helmiä nauhaan.”

 Sitten Oz esittelee omaa työskentelytapansa:

”Työskentelen kuin kelloseppä tai vanhan ajan hopeaseppä toinen silmä puristettuna kiinni ja toisessa luuppi, kädessäni pienen pienet pinsetit. Paitsi että pöydällä edessäni ei ole pieniä kortteja kuten isällä vaan valtava määrä paperisuikaleita, joihin olen merkinnyt muistiin sanoja - verbejä, adjektiiveja, adverbeja - ja lauseenpätkiä, ilmausten ja kuvausten fragmentteja ja erilaisia kokeellisia yhdistelmiä niistä. Aika ajoin poimin pikku pinseteilläni jonkin näistä paperisuikaleista, näistä pienistä tekstimolekyyleistä, kohotan sitä varovasti ja tarkastelen valoa vasten, kääntelen ja tutkailen joka suunnalta, kumarrun vielä hiomaan ja kiillottamaan sitä hiukan ja kohotan taas uudestaan valoon, kiillotan vielä hiukan verran ja kumarrun taas ja sovitan sen työn alla olevaan tekstikudelmaan. Hetken verran tarkastelen tulosta eri suunnista; en ole ihan vielä tyytyväinen, poimin pois äsken asettelemani palasen ja kokeilen tilalle toista sanaa, tai yritän sovittaa sitä johonkin toiseen kohtaan lauseessa, poimin sen taas pois ja hion vielä aavistuksen verran ja yritän taas sovittaa sen lauseeseen, ehkä hiukan eri kulmassa. Vai pitäisikö se sittenkin istuttaa hiukan eri tavalla? Ehkä lauseen loppuosaan? Tai seuraavan lauseen alkuun? Vai pitäisikö minun leikata siitä itsenäinen yhden sanan lause?

Nousen. Kiertelen hetken huoneessa. Palaan pöydän ääreen. Tuijotan äskeistä palasta vielä hetken tai kauemminkin, yliviivaan koko lauseen tai repäisen pois koko arkin ja rypistän sen ja revin palasiksi. Luovutan. Kiroan suureen ääneen itseäni ja kiroan kirjoitustyötä ylipäätänsäkin ja kieltä erityisesti, mistä huolimatta istahdan taas ja aloitan sommittelun alusta.

Sanoin kerran, että romaanin kirjoittaminen on suunnilleen kuin rakentaisi legoista Edomin vuoret. Tai kuin rakentaisi koko Pariisin kaikkine rakennuksineen, aukioineen, bulevardeineen ja torneineen viimeistä puistonpenkkiä myöten - tulitikuista.

Jos haluat kirjoittaa 80 000 sanan pituisen romaanin, sinun on tehtävä noin neljännesmiljoona päätöstä, eikä vain juonesta, siitä kuka saa elää ja kuka kuolee, kuka rakastaa ja kuka pettää kuka rikastuu ja kuka tekee itsestään kertakaikkisen hölmön, tai minkä nimisiä henkilöt ovat ja minkä näköisiä, mitkä ovat heidän ammattinsa ja minkälaisia tapoja heillä on, tai miten jakaisi kirjan lukuihin ja mikä tulee sen nimeksi (ne ovat helpoimpia päätöksiä). Eikö liioin riitä että päättää mitä kertoa ja mitä peitellä, mikä tulee ensimmäiseksi ja mikä viimeiseksi, mitä saa sanoa suoraan ja mihin vain vihjata (nämäkin ovat jokseenkin yleisluontoisia päätöksiä). Kirjoittaessa on tehtävä tuhansia paljon hienovivahteisempia päätöksiä, esimerkiksi kirjoittaako kappaleen kolmanneksi viimeiseen lauseeseen ”sininen” vai ”sinertävä”? Vai pitäisikö siinä ehkä olla ”kalpean sininen”? Vai ”taivaansininen”? Vai ehkä ”syvänsininen”? Vai pitäisikö siinä oikeastaan olla ”siniharmaa”? Ja pitäisikö tämä ”harmahtavan sininen” laittaa heti virkkeen alkuun, vai antaisiko sen himmertää vasta lopussa? Tai keskellä? Vai sulautuuko se parhaiten vuolaan, alisteisia lauseita polveilevan virkkeen vuohon? Vai olisiko sittenkin paras kirjoittaa yksinkertaisesti ”illan valo” yrittämättäkään värjätä sitä sen paremmin ”siniharmaalla”, ”sameansinisellä” kuin millään muullakaan sävyllä?”

 **

Ihailkaa sinisiä hetkiä iltaisin ja aamuisin, niin kauan kuin lunta maassa riittää (sininen hetki tuntuu vaativan lunta ilmestyäkseen)! Miettikää millä sinisen sävyllä sitä kuvailisitte. Viikon päästä aurinko on hetken pesässään ja sitten valo alkaa lisääntyä.🌞

Muistoja ja ajatuksia kirjoittamisesta

Lapsena jos olin kipeä ja piti levätä ja pysytellä vuoteessa, lempitouhuani oli laskostaa päiväpeitto haitariksi ympärilleni. Haitarin laskokset olivat lokeroita joihin sujauttelin paperilehtiöitä, kyniä ja pyyhekumeja. Leikin sihteeriä. Isoäitini Mirja haali aikoinaan työpaikaltaan Tampellasta paperilehtiöitä ja oranssisia lyijykyniä, joissa lukee Venus. Niitä on riittänyt tähän päivään asti.

On mahdollista, että isoäitini sai ottaa lehtiöt työpaikaltaan luvan kanssa, jos ne olivat ”sekundaa”. Ehkä Tampella-teksti olisi pitänyt näkyä kokonaisena tai keskellä? Lehtiöitä oli erikokoisia ja erivärisillä päädyillä. Paperi on ihanan pehmeää ja kynä rullaa siinä hyvin.

Kirjoittavalle ihmiselle on tärkeää, että kyniä ja paperia on käden ulottuvilla. Koskaan ei voi tietää missä jokin oivallus tulee. Muistiinpanovälineitä on muun muassa yöpöydällä, kirjoituspöydällä, ruokapöydällä, keittiötasolla, huussissa, autossa, saunatuvassa, eteisessä olevassa pärekorissa, vaatteiden taskuissa ja repuissa. Pakkasta ja ulkona kirjoittamista varten pitää olla lyijykyniä varalla. On lyhyitä nysiä, lyijytäytekyniä ja ylimääräisiä kyniä siltä varalta, että jokin kynistä ei toimi.

Sitten on ystäväni tekemät mustetäytekynät. Ne ovat luksuskyniä, joilla kirjoittaminen tuntuu juhlalliselta ja joita tulee säästeltyä erityistilanteisiin. Kiitos M! 

 

Joskus oli aika, kun jokainen arvosti kyniä.  

Ehdottomasti eniten pidän käsin kirjoittamisesta. Vasta jos on tarvis, kirjoitan tekstit koneelle muistiinpanoistani.

 

Konekirjoitustodistus löytyy helposti vanhojen koulutodistusten seasta, koska se on ohutta pahvia.   

Yhdeksännellä luokalla otin valinnaisaineeksi konekirjoituksen. Kymmensormijärjestelmää harjoiteltiin toistamalla kirjainyhdistelmiä. Opettaja kulki pulpettirivien välissä ja laittoi A4-paperin näppäimistön peitoksi ja tarkkaili millaista jälkeä syntyi sokkona. Kirjoittaessa ei olisi saanut katsoa sormiinsa vaan piti tuijottaa paperille syntyviä kirjaimia. Opettajan tarkistushetket tuottivat tuskaa. Aina viime tingassa, juuri kun sormeni olivat sekoamaisillaan oikeilta näppäimiltä, opettaja jatkoi seuraavan oppilaan luo. Kirjoituskoneella kirjoittaminen oli palkitsevaa, kun kello helähti rivin loppumisen merkiksi. Kilahduskohdan sai säätää haluamakseen ja sen jälkeen marginaaliin mahtui vielä muutama merkki.

Minusta koneella kirjoittaminen ei helpota oloa samalla tavalla kuin käsin kirjoittaminen. Käsin kirjoittaen tapahtuu jatkuvasti pieniä ihmeitä. Kirjaimet ja sanat muodostuvat ja valikoituvat kuin itsestään, joskus erilaisiksi kuin mitä juuri sekuntia aiemmin oli luullut aikovansa kirjoittaa.

Käsin kirjoittaessa sielu, aivot ja sydän kytkeytyvät käden liikkeeseen ja ohjaa kirjoitusta alitajuisesti. Vihkisormuskin laitetaan vasemman käden nimettömään koska uskotaan, että siitä on suora yhteys sydämeen.

Kaunokirjoituksen opettaminen kouluissa on nykyään vapaaehtoista. Oppilaille opetetaan enää tekstauskirjaimia. Luulen, että kaunokirjoituksen poisjättämisellä tulemme kadottamaan jonkin olennaisen osan itsestämme, ajatusten ilmaisusta ja intuitiosta. Millaista energiaa kaunokirjoitus voi kirjoittajalle parhaimmillaan tuottaa! Käsiala kertoo vireystilasta ja mielialasta, elämän prosesseista ja prosessoinneista. Surullisena tai väsyneenä käsiala on erilaista kuin iloisena ja reippaana. Paperille kirjoittaminen edustaa pysyvyyttä. Tekstit eivät katoa koneen uumeniin, vaan toimivat käsinkosketeltavina muistona, joista näkee kehityksensä. Miten erilaista käsiala on 11-, 19- tai 49-vuotiaana!

 

Viidennen luokan historian tunneilla on oltu hereillä. Niinku.

19-vuotiaana on pohdittu auttamisen ja asiaan puuttumattomuuden ongelmaa. Tässä on koetettu kirjoittaa suht siististi opettajalle.

49-vuotiaana kirjoitan niin nopeasti, että välillä on itselläkin tekemistä saada selvää riipustuksistaan. Päiväkirjassani pohdin mikä saa vanhan metsän asukin, hömötiaisen, riskeeraamaan ja ylittämään hakkuu- ja peltoaukeat.

Ala-asteella kuulakärkikyniä pidettiin erityisellä paikalla luokan kaapissa ja niitä käytettiin harvoin. Yleensä olimme ensin kirjoittaneet aineet lyijykynällä, opettaja oli tarkistanut ja korjannut ne ja sitten

puhtaaksikirjoitimme aineet kuulakärkikynällä. Jännää oli. Harmitti, jos tuli virhe.

Noviisihoitajana tunsin itseni hassuksi, kun asettelin ensimmäisiä kertoja hoitajamerkkiä, nimikylttiä ja kyniä työasun taskuun. Alkuun tiedosti jokaisen käden liikkeen kohti vasemman rintataskun kyniä. Oli erikseen vilkaistava minkä värisen kynän otti. Punainen oli lääkemuutoksille, vihreä fysioterapia-asioille, huomiokynä akuuteille ja lyijykynä keskeneräisille asioille. Jossain kohtaa kädenliike oli muuttunut rutiiniksi. Työpäivä aloitettiin tarkistamalla rintataskun kynävalikoima. Työpäivän päättyessä kynät olivat jääneet potilaan yöpöydille, potilaspapereiden väliin tai kanslian pöydälle. Hoitajat pitivät kyniä kierrossa ja ottivat toisten kyniä siitä mihin toiset olivat ne unohtaneet.

Pukukopilla työpäivän päätteeksi työpuvun monia taskuja tyhjentäessä tunsi itsensä kilpikonna Kilpiseksi, Maailman vahvimman nallen ystäväksi, jonka kilven alta löytyy melkein mitä vain: käsidesiä, pihtejä, teippirullia, raporttilappuja, stetoskooppi, sideharsorullia, tippaletkunkorkkeja – ja niitä kadonneita kyniä. 

 

Aitasta löytyi tämä jo muhjaantunut työmuisto. Tässä niitä kyniä pidettiin. 

Tehyn merkki ”Auttavat kädet”, joista vitsailtiin että nurin päin käännettynä se on ”Turvonneet jalat”, sairaanhoitaja-merkki ja hopeinen erikoistumismerkki.

Aina kun sairaalaosastolla kävi lääke- tai vaippafirman edustajia, sai ilmaiskyniä. Kun kukaan ei katsonut, kahmaisin kourallisen. Tunsin itseni samaan aikaan iloiseksi, mutta aivan kuin varkaaksi, vaikka luvan kanssa sai ottaa. Mainoskyniähän ne olivat. Kynäasiassa minulla ei ole ollut kohtuutta. Ehkä kynien kahminta kulkee suvussa? Parhaat kuulakärkikynät rullaavat paperilla eteenpäin kuin itsestään, hyväksi testattuja ovat esimerkiksi Veikkauksen punaiset mainoskynät.  

Yksi mieleenpainuvimmista lahjoista ja kirjoittamisen kannustuksista olen saanut vuosia sitten ystävältäni R:lta. Hän otti minuun pitkän tauon jälkeen yhteyttä, kun oli vieroittautumassa huumeiden alamaailmasta ja koetti saada elämänsä raiteilleen. Kun R kuuli, että olen kirjoittanut hoitotyöstä, hän pahoitteli kuntoaan, ettei kykene keskittymään lukemiseen eikä mihinkään muuhun kuin taistelemaan pikku-ukkoja, kummituksia ja vieroitusoireita vastaan.

 – Siin on sulle, hän sanoi ja paukautti pöytään seitsemän kiloa paperia. Pehmeää, paksua ja viivatonta, siis ihan unelmapaperia.

Silmäni lensivät selälleen ja voihkin epäuskosta ja onnesta.

– Voi kiitos! Mistä ihmeessä olet tällaista löytänyt?

– En mä nyt tarkalleen muista miltä yksittäiseltä kuutamokeikalta ne lähti mukaan, hän sanoi nolostellen mutta virnisti perään ja sanoi: – Mutta sen mä tajusin silloin heti huuruissanikin, että nää lähtee Kaarina Kaalimaalle.

Paperipaketin päällä oli pieni kortti. Siinä luki: ”…Nyt vain odotamme rouvan seuraavaa kirja…” Tuo oli aikaa, kun olin saanut kipeitä lukutorjuntoja läheisiltäni eikä kustantamo ollut vielä vastannut lähettämääni käsikirjoitukseen. Meni pitkä aika ennen kuin Rankka kutsumus julkaistiin, mutta R ei ainoastaan uskonut, että kirja julkaistaan, hän oli varma että minulta syntyisi vieläpä toinen. Ihminen, jonka oma elämä oli hiuskarvan varassa, välitti ja kannusti. Ehkä hän tiesi kirjaimellisesti millaista on taistella omia demonejaan vastaan. Kiitos R!   

Ei auta vaikka olisi minkälainen vieroittautumislääkitys, hoito, kuntoutus tai valtava arsenaali Venus-kyniä ja riisittäin paperia, jos ei ole kykyä taistella omia pelkoja ja päänsisäistä keskustelua, itsensä mollaamista vastaan. Kirjailija Natalie Goldberg on sanonut, että ”Suurin ponnistus ei ole itse kirjoittamisessa vaan menestyksen ja epäonnistumisen pelon voittamisessa. Siinä, että sai itsensä kirjoittamaan.”

Joskus tuntuu siltä kuin kirjoittaminen olisi peili, joka on pirstoutunut tuhansiksi kappaleiksi. Koetan koostaa sitä takaisin muotoon. Ehjäksi sitä ei saa mutta peilikuva näyttää yhden heijastuksen sijaan monia erilaisia näkökulmia.