Tavoitteena kauniimpi elämä

Tässä on Elonkehä-lehdessä julkaistu kirjoitukseni.:

Ihmisillä on tapana etsiä hyvää huonosta. Koronapandemian ansiosta ihmiset ovat alkaneet elää ainakin jossain määrin ekologisemmin, kulutus, lentoliikenne ja turhantouhuaminen ovat vähentyneet. On havahduttu siihen, mikä on tärkeää: terveys, läheiset, ruoka ja omavaraisuus, paikallisuus ja luonto. Työtä on järkeistetty ja tekniikkaa on alettu käyttää etätyöskentelyyn ja -tapaamisiin. Tarpeettoman matkustamisen vähennettyä ja työaikojen joustaessa on elämänlaatukin voinut parantua. Moni on palannut kädentaitojen ja itsetekemisen pariin. Kun koronarajoituksia purettiin kesällä, monet olivat kiitollisempia kuin koskaan päästessään fyysisesti työpaikalle tapaamaan kollegoja. Työtyytyväisyys lienee lisääntynyt niilläkin, jotka eivät etätyötä tee, koska on niin monia, jotka ovat menettäneet työnsä tai terveytensä.

Pandemia muutti elämän ja työn tekemisen tavat kertaheitolla. Työ on mutkikas käsite ja sen sisältö ja merkitys on muuttunut yhä monimutkaisemmaksi. Ennen työtä tehtiin luontaistaloudessa. Ansiotyötä tarvittiin vähemmän, mutta kotitöitä oli enemmän. Teollisuuden myötä tulivat kodin ulkopuoliset työpaikat ja saman työnantajan palveluksessa saatettiin työskennellä eläkeikään saakka. Nykyään itsensä työllistävien epätyypilliset työt ovat yleistyneet. Tulevaisuudessa osa-aikatyön, määräaikaistyön, vuokratyön, freelance-työn ja yrittäjien määrä lisääntynee. Työntekijöitä tarvitaan vähemmän teknologisen kehityksen ja digitalisaation edetessä. Jatkuvaan kasvuun pyrkivässä taloudessa tehostetaan, automatisoidaan, kilpailutetaan, ulkoistetaan ja irtisanotaan. Globaalit markkinat tekevät kaikesta poikkeuksellista ja vaikeasti ennakoitavaa, samoin ilmastonmuutos, lajien sukupuutot, velkaantuminen ja pandemiat.

Nopeiden muutosten takia työn määritelmä on vanhentunut. Ajattelemme helposti, että vain ansiotyö on työtä, mutta se on vain osa sitä. On valtavasti arvokasta toimintaa, joka vaatii kykyjä ja taitoja, mutta jota ei luokitella työksi: vapaaehtoistyöt, kotitaloustyöt, vanhemmuus, omaishoito, luonnonsuojelu, maailmanparantaminen ja niin edelleen. Moni tarpeellinen työ jääkin rahoittamatta. Onkin ongelmallista, mitkä työt arvioidaan toimeentulon arvoisiksi. Esimerkiksi kotivanhemman tai omaishoitajan työ on yksi vaativimmista eikä heidän palkatonta työtään lasketa juuri minkään arvoiseksi. Kumma kyllä, heti kun lapsi menee päiväkotiin tai vanhus vanhainkotiin, hoitajat saavat palkkaa ja laitospaikat ovat kalliita.

Erilaisissa ”kannattavuuslaskelmissa” ei huomioida myöskään luonnon tarjoamia mittaamattoman arvokkaita asioita. Tällä hetkellä niin markkinat kuin työn käsite ja töistä maksettavat palkatkin vääristyvät, kun luonnolle ei lasketa mitään arvoa. Monenlainen hyödyllinen toiminta jää arvottomaksi taloudessa, jonka mittarina käytetään bruttokansantuotetta. Luonnon monimuotoisuuden arvo on korvaamaton ja sen taloudellinen arvo ääretön, mutta sitä köyhdyttävä toiminta tai uhanalaisten lajien määrä ei näy Kiinaan toimitettavan vessapaperin tai energiapolttoon menevän hakkeen hinnassa.

Koronapandemia on varoitus. Se on selvä osoitus ympäristön tilan heikkenemisestä ja siitä, mitä luonnossa tapahtuvat muutokset aiheuttavat yhteiskunnille, taloudelle ja työlle. Koronavirus on osoittanut muutoksen tarpeen sekä sen, että ihmiset ja työn tekemisen tavat voivat muuttua käytännössä yhdessä yössä. Ilmastonmuutoksen hidastaminen tulee kuitenkin vaatimaan meiltä paljon suurempia elämäntapamuutoksia kuin koronapandemia. Suurinta osaa työstä, jota tarvitsemme ja teemme tulevaisuudessa, ei ole vielä edes keksitty. Tarvitsemmekin lisää työtä, joka keskittyisi siihen, miten löydämme tasapainon ekosysteemien rajoissa.

Järkevä työ

Mitä työ siis on? Aivotutkija Katri Saarikiven mukaan työ voitaisiin määritellä uudelleen älykkääksi tekemiseksi, työksi jossa on järkeä. Tarvitsisimme BKT:n sijaan uudenlaisia mittareita, joita vasten peilata työn merkitystä. Nyt hyvinvointi on alistettu talouden palvelemiseen, vaikka asian pitäisi olla toisinpäin.

David Attenborough kertoo Yksi elämä, yksi planeetta -kirjassaan miten Uudessa-Seelannissa luovuttiin BKT:stä ensisijaisena taloudellisen menestyksen mittarina vuonna 2019. Tärkeimpien kansallisten tavoitteiden pohjalta luotiin oma indeksi. Tällä toimenpiteellä pääministeri Jacinda Ardern on suunnannut maansa prioriteetit pelkästä kasvusta kohti jotain, mikä kuvastaa niitä kysymyksiä ja tavoitteita, joita monilla meistä nykyisin on. Attenborough toteaa, että nykyisin monien maiden asukkaat haluavat päättäjien asettavan ihmiset ja planeetan etusijalle pelkän talouskasvun sijaan. Tämä osoittaa, että äänestäjät ja kuluttajat saattavat olla valmiita kestävään ja kasvuneutraaliin (engl. growth-agnostic) maailmaan.

Nykyisessä työkulttuurissamme ihmiset, jotka yrittävät teoillaan edistää ihmisten todellista hyvinvointia ja resurssien ja luonnonvarojen säästämistä, joutuvat kärsimään taloudellisesti, koska yhteiskuntaan ei ole vielä luotu järjestelmiä, jotka tukisivat kohtuulliseen elämäntapaan pyrkimistä. Järkevässä maailmassa kestävä elämäntapa olisi aina myös taloudellisesti kannattavaa.

Omat työni kaikessa pienimuotoisuudessaan ovat intohimoisia toimia suuremman päämäärän hyväksi. Yritän tehdä itseni mahdollisimman haitattomaksi elonkehälle ja kompensoida aiheuttamaani haittaa, mutta pelkästään rahallisesti mitattuna toimeni ovat huonosti kannattavia. Osittaisessa luontaistaloudessa elävänä askareeni vaihtuvat jaksoittain vuodenaikojen mukaan. Sen lisäksi että kasvatan ja kerään osan ruoastani, teen työtä sen eteen, että pieni maatilani kehittyy ”luontotilaksi”, jossa on paljon elämää. Kirjailijana haluan puolestaan innoittaa ihmisiä ajattelemaan laatikon ulkopuolelta ja olla edistämässä yhteiskunnan luovaa ilmapiiriä. Teosten vaikutukset yhteiskuntaan eivät kuitenkaan useinkaan välity tekijälleen palkkana vaan aineettomina tekoina ja abstraktina maailmana.

Poikkeustilanne on aiheuttanut työelämän ja toimeentulon turvaamisen nopeita muutoksia ja sen mukana epätasa-arvoa. Pandemia on osoittanut nykytyöelämän ja sosiaaliturvajärjestelmän heikkoudet. Tilanne tarjoaa meille mahdollisuuden muuttaa sosiaaliturvaa ja käsityksiämme työstä ja ihmisarvosta. Nyt kun moni suomalaisista on koronan myötä samankaltaisessa tilanteessa, jossa esimerkiksi taiteilijat ovat olleet pitkään, toivoisi viimein ymmärrettävän, mikä merkitys perustulolla tai kansalaispalkalla olisi kaikelle ihmistoiminnalle.

Perustulo tai kansalaispalkka mahdollistaisi luovan ja eettisen työn. Perustulo mullistaisi työn tekemisen tavat, koska sitä maksettaisiin meille arvostamme ihmisinä, mikä antaisi energiaa eikä veisi sitä kuten nykyiset sosiaalietuudet, jotka näkevät ihmisen kulueränä ja taakkana. Perustulo olisi oikeudenmukainen ja varmistaisi, että lyhytaikainen pienipalkkainen tai yrittäjänä tehtävä työ olisi aina kannattavaa.

Paavo Järvensivun kirjassa Rajattomasti rahaa niukkuudessa pohditaan millaista olisi, jos kaikille maksettaisiin vastikkeeton perustulo. Perustulo mahdollistaisi niukan mutta riittävän elintason ja vapauttaisi meidät tekemään töitämme täysipainoisesti sen sijaan, että joutuisimme kantamaan huolta seuraavista projekteista. Kun materiaalinen tuotanto vähenee ja automaatio korvaa työntekijät, perustulo huolehtisi siitä, ettei kukaan putoaisi yhteiskunnan kyydistä. Samalla se antaisi tilaa kriittiselle keskustelulle ja henkilökohtaisille päätöksille luodessaan vapauksia muodostaa uusia suhteita työntekoon ja mahdollisuuden kieltäytyä vahingollisesta työstä. Perustulo auttaisi luopumaan vanhentuneista yhteiskuntarakenteista, kun ihmiset voisivat hakeutua mielekkääksi kokemiinsa tehtäviin. Perustulolla, lainsäädännöllä ja tukirahoilla voitaisiin ohjata kansalaisia kohti ilmastoystävällisempää ja kestävämpää elämää. Työ on epätäydellistä, monimutkaista ja ristiriitaista eikä kenelläkään ole viisasten kiveä. Mutta se on selvää, että maailman muuttuessa työmarkkinoista on tullut yhä huonompi väline todellisen hyvinvoinnin jakamiseen.

Näyttelijä Ethan Hawke on sanonut: ”Moni ei edes yritä elää elämäänsä paremmin. He vain yrittävät koota enemmän tavaraa. Katson ympärilleni ja näen, ettei se tuo onnea. Koko elämä on valjastettu siihen, että pitää menestyä. Mietin itseäni ja ajattelen, että minulla on puolet elämästäni edessäni. Jos en tavoittele aineellista hyötyä eikä minulla ole uskonnollista kutsumusta, mitä varten oikein elän? (…) Kun ajattelen työtäni ja yritän yhdistää sen taloudelliseen merkitykseen, syntyy valtava ristiriita. Välillä ajattelen, että se mitä ajan takaa on kauniimpi elämä. En vain osaa toteuttaa sitä.” Tämä lienee monille syväekologeille ja luonnon elämässään keskiöön laittaville tuttu tunne, heidän yrittäessään löytää itselleen sopivia tekemisen tapoja nykymaailmanmenossa.

Ehkä tulevaisuudessa meillä on järkeviä töitä ja elämäntapoja, jotka auttaisivat meitä toteuttamaan kauniimpaa maailmaa: luonnonennallistajia, omavaraiskonsultteja, kaupunkiviljelijöitä, aurinkopaneelisiivoojia, lähienergiantuottajia, elinympäristöanalyytikkoja, kaavoitusvaikuttajia, kierrättäjiä, korjaajia, ekorakentajia, villiinnyttäjiä, vieraslajien torjujia ja kohtuullistajia. Luonnonsuojelija ei olisi enää joidenkin käyttämä haukkumanimi vaan ammatti. Ei olisi enää maatiloja ja maanviljelijöitä vaan luontotiloja ja luontotilallisia, jotka vaalisivat kaikkea elämää eivätkä vain yhden lajin satoa.

Meillä olisi työtä ja koulutusta, jotka auttaisivat esimerkiksi mielen- ja elämänhallinnassa, ohjaisivat pois rajattomasta haluamisesta kohti ekologisesti kestävää elämäntapaa. Saisimme moraalikoulutusta, opetusta empatiasta, kiitollisuudesta, tyytyväisyydestä ja muiden auttamisesta. Perustavoitteemme olisi korkeammalla kuin yksilön hyöty. Ymmärtäisimme sosiaalisen vastuumme ja osaisimme antaa toisillemme ja luonnolle. Siirtyisimme elämään, jonka arvot ovat muualla kuin materiaalisessa maailmassa. Menestyksen mittarina käyttäisimme sitä, kuinka paljon pystyy auttamaan toisia ja olemaan tuhoamatta luontoa. Emme tavoittelisi henkilökohtaista voittoa vaan henkistä kasvua ja toivoa.

 

Kesällä kaikki on toisin

Tämä kesä on tuntunut harvinaisen pitkältä. Aivan kuin jotain ihmeellistä olisi tapahtunut ajalle. Asia, jonka muistelin tapahtuneen viime kesänä, tapahtuikin tämän vuoden kesäkuussa. Voi ihmeiden ihme, että kesä voi tuntua pitkältä! Tällaista ei ole tapahtunut sitten lapsuuden. Tapahtuisipa näin tulevinakin kesinä, jos niitä suodaan.

Luin kesällä Laurie Leen ihastuttavaa ”Niin minä lähdin maailmalle keskikesän aamuna” (julkaistu vuonna 1969 ja suomennettu 1982). Se kertoo vuodesta 1935, kun englantilainen poika lähtee maailmalle kevyin varustein ja päätyy Espanjaan. Hän soittaa viulua, elää vähällä, nukkuu oliivilehdoissa ja törmää uudenlaiseen elämänpiiriin. Kirjassa on tällainen kohta:

”Ilta oli tukahduttava ja savuinen. Lamppu oli sytytetty ja suuret ovet suljettu. Aloin tottua espanjalaisen elämän kaavaan jonka olisi ehkä voinut tavata Englannissa kaksisataa vuotta aiemmin. Tässä talossa kuten muissakaan näkemissäni ei ollut mitään jokapäiväisen elämän kannalta tarpeetonta – ei hienostelua huonekaluilla eikä ylimääräisiä koristeita – sitä paitsi talous oli yhtä omavarainen kuin Nooan arkki. Padat, pannut, tuolit, pöydät, seimi ja kaukalo oli kaikki tehty puusta, kivestä tai savesta, ne olivat muodoltaan yksinkertaisia, ja sileitä kuin työkalut. Päivän päättyessä ovista ja ikkunoista laskettiin sisään kaikki perheen jäsenet: isä, poika, tytär, serkku, aasi, porsas, kana ja jopa hiiri ja pesivä pääskynen; pimeän tullen he jakoivat yhteisen yösijan. Niin oli tässäkin nimettömässä kylässä; yö tapasi meidät hohtavan huoneen sylistä jossa perhe ja vieras istuivat yhdessä pitkän paljaan pöydän ääressä keskellä savun, ruoan ja eläinten hajuja. Kalkituilla seinillä lepattivat valtavina ihmisten ja eläinten varjot kuin esi-isien henget, jotka luola-ajoista lähtien ovat kummitelleet mielikuvituksen laitamilla, mutta jotka sähkövalo on tappanut.” 

Aamulla sitten puolen viiden maissa ovet avattiin ja perhe eläimet mukaan lukien ajettiin pellolle. Vieras heräsi siihen, että kanoja hätisteltiin koivuluudalla hänen kasvojensa yli. 

Kun luin tuon, mieleeni heräsi muistoja lapsuudesta, kun kuljin täällä kynttilänvalossa. Varjot kulkivat kynttilän kuljettamisen mukana ja lankesivat huoneiden seinille suurina ja elävinä.

Ajattelin kuinka ihanaa olisi, jos Suomessa ei tarvitsisi niin mahdottomasti keskittyä kotinsa lämpimänä pitämiseen. En tiedä ihanampaa ajatusta kuin että talossa olisi sellaiset rakenteet, että voisi elää saman katon alla vaikkapa pääskysten ja tiaisten kanssa. Minua ei haittaisi niiden jätökset. Sen kun lakaisisi aamulla lattian puhtaaksi.

Kun tarkemmin ajattelen, minähän elän tiaisten kanssa saman katon alla, en vain samassa huoneessa. Talitiainen nukkuu ulkona yhden hirren päällä räystään alla. Se menee tähän aikaan vuodesta noin kahdeksan aikaan illalla nukkumaan. Sen kavereista yksi nukkuu saunan räystään alla, toinen tuuheassa humalaköynnöksessä ja kolmas kotiovelle johtavan polun yllä tiheässä kohdassa jossa vaahteran ja koivun oksat kohtaavat. Jos satun juuri tinttien nukkumaanmenoaikoihin liikkumaan niiden ohi, tiaiset ilmoittavat pienellä rähinä-äänellä. Kai ne mutisevat, että nyt on nukkumaanmenoaika. Pahoittelen kovasti ja koetan olla häiritsemättä niitä juuri siihen aikaan. Tinttien herätys tapahtuu aamulla kuuden paikkeilla. Niiden aikataulut muuttuvat päivittäin auringonvalon mukaan.

Luin uudestaan vuosien tauon jälkeen Eeva Kilven Erakko-kirjaa (osana julkaisua Kuolema ja nuori rakastaja) ja hekottelin seuraavalle otteelle, kun se kuulosti jollain tapaa niin tutulta: 

”Kunpa minä vain onnistuisin selittämään tämän edes muutamille ihmisille, että he ymmärtäisivät. Jotenkin sitä vain sittenkin kaipaa ymmärtämystä, kaipaa, että tietäisi edes muutaman ihmisen hyväksyvän tällaisenkin elämäntavan. Vaikka tietää, että luonto ympärillä hyväksyy, ymmärtää ja ottaa vastaan, mutta että oma laji ei aivan tuomitsisi… Oli raskasta tietää olevansa kummeksittu, jopa paheksuttu, höynähtäneeksi leimattu. Sen tunteen yli pääseminen vei aina muutaman päivän kaupungissa käynnin jälkeen. Piti toipua kuin jonkinlaisesta traumasta: kokemuksesta että kaikki oli käynyt entistäkin etäisemmäksi, että ihmiset ovat vielä vieraampia kuin oli muistanut heidän olevan, vielä pikkumaisempia, tärkeilevämpiä, vielä pinnallisempia… Että kun sanoi: ”Lepakoita on tänä kesänä paljon, niiden talvehtiminen ilmeisesti onnistui hyvin kovista pakkasista huolimatta”, keskustelu tyrehtyi ja sijaan astui kömpelö hiljaisuus (…)”

Onneksi olen jo vuosia sitten päässyt siitä, että välittäisin ajatella olenko paheksuttu tai leimattu. Jos joku paheksuu toisia, se kertoo yleensä leimaajan omista peloista, kateellisuudesta tai rohkeuden puutteesta. Aika moni haluaisi elää vapaammin, mutta on sitonut itsensä liekaan.

Lähinnä tunnistan tuosta otteesta sen miten ihmisten kiinnostuksenkohteet kulkevat hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta melko epäolennaisissa asioissa.

Viime viikon torstaina 20.8. vietettiin maailman ylikulutuspäivää. Radion uutisissa toitotettiin, että maapallon luonnonvarojen vuosittaiset resurssit on ylitetty. Aivan kuin tuo uutinen ei olisi tarpeeksi järkyttävä, Suomen maakohtaista ylikulutuspäivää vietettiin jo 5.4.2020. Käytämme noin kolmessa kuukaudessa luonnonvarat, joiden pitäisi riittää koko vuodeksi. Eikö tätä pitäisi toitottaa uutisissa yhtä mittaa, että alkaisi viimein mennä jakeluun?

Metsästyskausi alkoi viime viikolla ja eläimet aloittivat paniikinomaisen huutonsa ja sinkoilunsa löytääkseen jostain suojaa. On käsittämätöntä, että vietämme ystäväni ja minä (= eläimet ja minä) kaikessa harmoniassa kesäpäivää ja yhtäkkiä aloitetaan ampuminen ja tappaminen. Sitä vain kutsutaan ”metsästämiseksi”. Ystäväni joutuvat pakenemaan henkensä hädässä piiloon. Metsästyksestä syntyvää onnettomuutta, surun ja raivon määrää on vaikea selittää.

Jopa pieni pensaskerttu kasvihuoneen takana aloitti varoitushuutonsa ampumisen alettua. Mitähän kaikkea sekin pieni lintu lienee elämänsä aikana kokenut?

Metsästys on niin mennen talven lumia. Koskahan tämä todella ymmärretään? (Ko. kirjoituksella oli yli 15 000 jakoa, mutta jostain syystä Yle (? tai joku) nollasi lukemat ja mittari alkoi alusta.)

Yle uutisoi elokuussa, että Keski-Suomessa suunnitellaan maakuntakaavaan merkityille luonnonhiljaisille paikoille tuulivoimalapuistoa. Ympäristöasiantuntija Anne Savola epäilee, että tuulivoimaa edistettäessä ei ymmärretä riittävästi sen vaikutuksia hiljaisuuteen, luonnonrauhaan ja luonnon monimuotoisuuteen eikä hiljaisten alueiden säilyttämiseen kiinnitetä maankäytön suunnittelussa tarpeeksi huomiota. Hän muistuttaa, että melutasoltaan muuta ympäristöä hiljaisemmat alueet ovat monin paikoin valitettavan vähissä eri puolilla Suomea. ”

"Poliitikkojen ja valmistelevien virkamiesten olisikin hyvä miettiä enemmän, mitkä arvot ovat alueen ihmisille merkityksellisiä ja mikä luonnon merkitys ylipäätään on.” - ympäristöasiantuntija Anne Savola

Sitä olisi kaikkien syytä pohtia. 

Olettehan huomanneet katsoa Riikka Kaihovaaran Omavaraiset-dokumentin Areenalta? Se on mielenkiintoinen katsaus kolmeen elämänmuotoon.

 Kakkosjaksossa 4 minuutin 10 sekunnin kohdalla on hupaisa kohta, vaikka taustalla onkin vakava asia – masennus ja uupumus – jossa tulee ”pikakelauksella” kohta, jossa nainen luettelee mitä kaikkea heidän pitäisi ehtiä tehdä.

Ongelmallisinta omavaraisuuteen pyrkimisessä lienee, että perhekoot ovat nykyään niin pieniä. Helpottaisi, jos olisi enemmän työväkeä kuten ennen vanhaan, kun samassa taloudessa tai lähimaastossa oli vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset, vävyt, miniät, tädit, sedät, enot ja serkut. Koko kylä oli talkoissa mukana. Omavaraisuuttaan lisäävällä miniperheellä olisi oltava hyvät suunnitelmat, ettei väsy. On mietittävä tärkeysjärjestyksiä. Suomen kesän lyhyys aiheuttaa sen että moni asia on hoidettava yhdessä sumassa. Kesällä olisi ehdittävä vaikka mitä. Tulee mieleen Kirkan Kesällä kaikki on toisin – biisi, heh.

Saattaa tulla liikaa stressiä, jos ei osaa minimoida töitään. Siksi esimerkiksi minulla ei ole eläimiä. 

Sain kirjeen. Kirjoittaja kertoi olevan kanssani samaa mieltä perustulosta, aihe jota käsittelen Toinen tie -kirjassani. Hänkin on pettynyt yhteiskunnan työsysteemiin, jossa todella tärkeää työtä ei nähdä tai sitä kutsutaan harrastukseksi ja jossa jopa palkkatyöstä maksetaan usein erittäin epäreilusti. Hän toivoi, ettei ihmisiä luokiteltaisi enää työttömiin, työllisiiin, opiskelijoihin tai yrittäjiin. Häntä ärsyttää joutuessaan vastaamaan kyselyihin, joissa kysytään mikä niistä titteleistä hän on, kun ihminen voi olla kaikkia niitä samaan aikaan. Hän on ratkaissut tilanteen oivallisesti vastaamalla olevansa "muu: ihminen". Yhteiskunnassamme on valtavasti työtä, jota yhteiskunnassamme ei lasketa työksi, koska siitä ei saa palkkaa. Ote lukijan kirjeestä:

”Aina kun tutustuu ihmisiin, kysytään heti, mitä tekee. Se ei tietenkään tarkoittaa, mitä tekee, vaan että mistä saa rahaa. Työtön-sana on niin leimaava. Kuvitellaan, että istutaan koko päivä sohvalla tekemättä mitään. Vaikeampi on jo miettiä, että ihminen on monen muun eläinlajin tapaan touhukas olento. Luulisin, että loputon sohvalla makoileminen olisi aika tylsä homma päivästä toiseen. Se, että ihminen ei välttämättä tarvitsekaan työnantajaa, joka sanoo hänelle, mitä tehdä, näyttäisi olevan vielä vaikeammin ymmärtää. Itse olen "työtön", vaikka minulla riittää työtä. Opin jatkuvasti uutta. (…) Minusta jokaisen ei tarvitse olla hyödyllinen koko aikaa. Luppoaika on erittäin terveellinen juttu ja usein siitä tuleekin uusia oivalluksia.”  

Perustulo olisi kyllä niin tärkeä. Nämä koronavaiheetkin ovat osoittaneet sen tarpeellisuuden. Kukaan ei putoisi väliin. Kaikista tärkein työ, luonnon- ja ympäristönsuojelu, on paljolti vapaaehtoisten aktiivisten kansalaisten harteilla. On täysin sattumanvaraista ja ihmisten jaksamisesta, osaamisesta ja viitseliäisyydestä kiinni, kuka osaa tai pystyy mitenkäkin vaikuttamaan.

Josta tulee mieleeni toinen kirje jonka sain, jossa lukija kommentoi kesäkuun blogikirjoitustani. Hän onnitteli minua, että toivun ihmisten tapaamisesta sentään viikossa. Häneltä toipuminen kestää usein paljon kauemmin. Hän sanoi, ettei nykyään enää tuo mielipiteitään julkisesti esille, sillä hän ei jaksa ihmisten palautteita. Kun hän ilmoittaa laiskottelevansa (vaikkei siis laiskottele vaan tekee tärkeitä asioita), kaikki ymmärtävät ja hyväksyvät sen heti, toisin kuin maailmanparantamisen. Voi tätä ihmislajia!

Joidenkin on vaikea ymmärtää toisenlaista elämänmenoa. Minulta kysellään välillä mitä olen viime aikoina touhunnut. Jos olen nokkelalla päällä vastaan, että yritän tehdä itseni mahdollisimman harmittomaksi ja haitattomaksi. Josta moni tekee johtopäätöksen minun olevan patalaiska. Kokeilkaapa itse, onko se sitä:

1. Mitä olet tehnyt juuri tänään luonnon hyvinvoinnin edistämiseksi? Mitä haitallista olet jättänyt tekemättä?
2. Mistä olet kiitollinen tänään (sen sijaan että kokisit tyytymättömyyttä eli tarvetta jollekin tai johonkin)?
3. Kuinka paljon vietät aikaasi ulkona tänään ympäristöäsi kiireettömästi havainnoiden (tekemättä muuta)?
4. Mistä normeista ja kyseenalaistamattomista tavoista olet valmis päästämään tänään irti?
5. Mitä kaunista olet luonut tai vaalinut tänään?

Oukkei, johan tässä olikin pitkästä aikaa kaikenlaista. Kesä on ollut tavattoman vaiherikas suruineen ja iloineen. Ei ole yhtä ainutta tavallista päivää vaan erilaisia ja merkillisiä päiviä yksi toisensa jälkeen. Ihmettelen joskus (aika usein) miten yhdelle ihmiselle voi tapahtua niin tavattomasti kaikkea.

Päätän tämän blogikirjoituksen tarinaan, jonka kuulin radiosta torstaina ja joka nauratti minua kovasti, koska tunnistin sen oikeaan osuvaksi. Radiossa haastateltiin Mikko Alataloa. Hän juonsi TV:ssä 1980-luvulla rock-ohjelmaa. Mikko oli toimittajantyönsä takia käynyt Amerikassa opiskelemassa viestintää ja toi oppimansa Suomeen. Rocktoimittajalta kai odotettiin karskimpaa otetta tai jotain, sillä hän kertoi saaneensa katsojilta paljon moitetta hymynsä takia(!). Hän totesi: ”Amerikassa hymyileminen on normaalia.”