Keskiviikkokolumni: Sattumia eikä vahinkoja tapahdu

Halusin kirjoittaa intuitiosta ja siitä miten tärkeää se on hyvinvoinnillemme. Mutta kuinka selostaa jotain niin suurta lyhyessä kolumnissa? Mitä intuitio itse asiassa on? Se on esimerkiksi sitä, kun astuu kahvilan ovesta sisään ja aistii heti tunnelmasta, ettei halua jäädä sinne ja kääntyy pois. Tai sitä kun matkustaa toiselle paikkakunnalle, ihastuu välittömästi sen ilmapiiriin ja haluaa sinne toistekin.

Mihin ennakkoaavistukset ja tuntemukset perustuvat? Sitä ei pysty selittämään loogisesti, jonkin asian vain tietää, tietämättä miksi tietää. Se on sitä, että tietää mitä ei halua. Tai tietää mitä haluaa lisää, mutta toisaalta ei pysty sanomaan mitä se jokin on mitä haluaa. Se on alitajuinen tunne, vaisto, energia, kuudes aisti tai henkiinjäämisaisti. Sen perusteella toimiminen tuntuu kuitenkin aina poikkeuksetta hyvältä. Yliaistillisia, kummallisia ja mystisiä yhteensattumia tapahtuu usein esimerkiksi läheisen ihmisen kuoltua tai luonnossa kulkiessa, kun tunteemme ovat herkistyneessä tilassa.

Maaliskuun Keskiviikkokolumnissa kerroin miten Linnunsulka näytti elämälleni suunnan. Olen tehnyt dramaattisia elämänmuutoksia ja päätöksiä seuraamalla tätä mystistä tunne-energiaa – miksikä sitä nyt haluaakin kutsua. Silloiset läheiseni suhtautuivat naureskellen ”päähänpistoihini”, erilaisiin johtolankoihin ja merkkeihin, joita seurasin ja kuuntelin. Kuulin olevani hurahtanut hihhuli ja varmaankin töistä ylirasittunut. Eiväthän sivistyneet ihmiset voi elämäänsä perustaa vaistonvaraisiin asioihin. Minun ei ole kuitenkaan koskaan käynyt huonosti intuitiotani kuunnellessani, päinvastoin hyvinvointini on lisääntynyt merkittävästi. Muut kuittaavat ne hauskaksi sattumaksi tai viihdyttäväksi jutuksi.

Eläimet lähettävät ja seuraavat kokoajan erilaisia piiloviestejä ja signaaleja. Ne tietävät heti, kun ilmassa on jotain erikoista. Me ihmiset olemme unohtamassa tämän taidon. Pidämme tietoista ja loogista ajattelua valtavassa arvossa ja vähättelemme vaiston tai ”sattumien” merkitystä, koska niitä ei pysty järjellä selittämään.

Valitsin mahdottoman aiheen keskiviikkokolumniksi. Oikeita sanoja ei meinannut löytyä. Saattaisin jopa tehdä itseni naurunalaiseksi kirjoittamalla tällaisesta aiheesta. Pistin aiheen ja tekstiraakileen sivuun ja päätin murehtia sitä myöhemmin. Tyhjensin pääni katselemalla hömppäelokuvaa. Kuinkas siinä kävikään? Kun lakkaa tekemästä asioita väkisin, vastauksia alkaa löytyä joka paikasta.

Elokuvassa seurattiin intuitiota ja johtolankoja. Ei ollut sattumia tai vahinkoja, vaan synkroniaa. Elokuvassa toistui englanninkielinen sana serendipity. Se oli minulle ennestään outo. Se pitäisi tarkistaa sanakirjasta jossain vaiheessa.

Seuraavana päivänä lähdin Tampereelle kokoukseen. Olin etuajassa, joten menin kirjakauppaan selailemaan kirjoja. Minulla on tapana avata mikä tahansa kirja summanmutikassa saadakseni kirjan sivulta jonkin vihjeen tai johtolangan pohtimaani asiaan. Avasin kirjan ja vatsanpohjaani kouraisi. Kaikista niistä tuhansista kirjoista ja sadoista tuhansista sivuista avaamani sivu käsitteli serendipityä!

Hain kirjakaupan hyllystä sanakirjan: ”Serendipity = kyky tehdä sattumalta arvokkaita löytöjä, onnekas sattuma. ”. Siitä tosiaan oli kysymys! Miten jännittävää!

Minulla oli vielä aikaa, joten menin kahville. Istuin ikkunapöytään, vilkaisin pöydällä olevaa lehteä ja avasin senkin umpimähkään. Sivulla haastateltiin henkisyyden asiantuntijaa, joka kertoi kuinka erilaisia herkkiä energioita voi kehittää. Hykertelin löydöilleni ja tunsin olevani labyrintissa, joka johdatti minut aina takaisin samojen asioiden äärelle. Löysin arvokkaita asioita, joita en oikeastaan edes etsinyt. Kaivoin matoja, mutta löysin kultaa.

Mitä tästä opin? Kaikkea ei tarvitse ottaa kovin vakavasti, jos ei halua, mutta hauskaa ja inspiroivaa arvokkaiden löytöjen tekeminen on. Pitää vain olla elämäntaitoa nähdä ne ja olla valmis näyttämään hiukan hölmöltä. Onnekkaita sattumia ei saa tapahtumaan. Ne vain tapahtuvat.

Mikä elämässä on tärkeää?

Rohkea kuusitiainen laskeutuu kädelleni metsän ruokintapaikalla.
Kun muutaman gramman painoinen lintu puristaa viileillä jaloillaan hennosti sormenpäästäni, kaikki maailman huolet unohtuvat. Saan voimaa ja suhteellisuudentajua. Muistan mikä elämässä on tärkeää.

Kun jotain taianomaista tapahtuu ihmisen ja eläimen välillä, intiaanit sanovat: "Olemme kulkeneet yhdessä sateenkaaren varjossa."

Meillä on enemmän aikaa, kun teemme asiat hitaammin.

Viime päivien isoimpia uutisaiheita ovat olleet tapaninpäivän myrskyn seuraukset.  Joko on unohtunut Kreikka, Italia ja talouskriisi?

Kaupungissa asuessani pidin myrskyistä. Menin Tampereen Näsijärven rannan aallonmurtajalle seisomaan ja nautin kun tyrskyt löivät ylitseni. Jostain syystä kaupungissa asuessani tunsin itseni turvalliseksi. Myrskyt olivat jopa jännittäviä. Ne toivat vaihtelua tavalliseen. Aina joku hoitaisi ongelmat puolestani – jos niitä nyt ylipäätään tulisi. Suhtauduin poikkeusoloihin yliolkaisesti. Sähkökatkoksia oli harvoin (miksi tuntuu, että nykyään sähkökatkoja on usein?) ja kun niitä tuli, eikä ruokaa voinut valmistaa, pistin kamppeet niskaan ja lähdin ulos syömään. Jossain ne sähköt kuitenkin toimisivat.

Nälkäisenä maha kurnien seisoin kerrostalon kuudennessa kerroksessa ja tilasin hissin päästäkseni ulos. Painoin hissinnappia kerran jos toisenkin. Mikä siellä nyt maksaa? Joku pitää tietysti hissin ovea auki. Rynkytin hissin ovea, ei mitään reaktiota. Ai niin. Hissihän toimii sähköllä. Heh, tää ei siis toimi.

Vasta muutettuani maalle omakotitaloon ymmärsin miten riippuvainen yhteiskuntamme ja elämämme on sähköstä. Sähköä ei ole ollut käytettävissämme kuin vasta noin sadan vuoden ajan, silti jokapäiväinen elämämme perustuu sähkön itsestäänselvyydelle.  Vasta luonnon keskellä asuessani olen oppinut kunnioittamaan myrskyjä.

Myrskyjä pidetään poikkeustilana. Myrskyt tuntuvat kuitenkin yleistyvän. Miksi nämä säätilan muutokset, luonnon mullistukset ja poikkeustilat jotenkin muistuttavat minua talouselämämme ongelmista? Olemme eläneet taloudellisesti yli varojemme ja olemme talouskriisin partaalla. Elämme yli luonnon kantokyvyn ja erilaiset sään ääri-ilmiöt yleistyvät. Kaksi edellistalvea on ollut todella kylmiä ja runsaslumisia, kaksi edelliskesää uskomattoman kuumia. Nyt sateita on piisannut. Joulukuussa kerättiin vielä suppilovahveroita. Nyt lupaillaan jo uutta myrskyä.

Yli luonnonvarojen elämistä ja luonnon pahoinvointia ei ratkota erilaisilla tukipaketeilla, painamalla lisää rahaa tai siirtämällä ongelmia. Meillä on vain tämä yksi maapallo. Luulemme, että talouden pitää jatkuvasti kasvaa ja käytämme luonnonvaroja tuhlailevasti. Vasta poikkeustilojen tuoma kontrasti, kuten pitkä sähkökatko, saa ihmiset havahtumaan mitkä asiat elämässä ovat todella tärkeitä.

Kirjassani Irti oravanpyörästä kerron miten turvallisuuttamme lisää muun muassa se, että meillä on kompaktin kokoinen puilla lämpiävä talo, oma kaivo, kompostikäymälä ja maakellari. Nämä asiat tuovat vakautta sekä talouteemme että poikkeusoloihin ja luonnonvarojen käyttöön.

Uutiset ovat kertoneet kuinka myrskyn aiheuttamien sähkökatkojen vuoksi ihmisillä on mennyt enemmän aikaa kotiensa lämmittämiseen, ruoanlaittoon, peseytymiseen, tiskaamiseen ja niin edelleen. Silti samaan aikaan heillä on ollut enemmän aikaa lapsilleen, perheilleen, naapureilleen ja talkooapuun. Lapset ovat olleet mielissään, kun koko perheellä on ollut aikaa pelata lautapelejä kynttilänvalossa ja kaikki ovat nukkuneet siskonpetissä pysyäkseen lämpimämpänä. Ihmisten kekseliäisyys on tuonut onnistumisen iloa. Joku on vetänyt autoradion kaiuttimen taloon sisälle kuunnellakseen uutisia. Kun akku meinaa loppua, hän hurauttaa pari kertaa korttelin ympäri. Joku lämmittää kynttilällä mehua ja ruoat on viety parvekkeelle säilöön.

Myrskyt ovat osoittaneet konkreettisesti sen, jota olen koettanut kirjassanikin selittää: kun keskitymme perustarpeisiimme, meille jää enemmän aikaa läheisillemme ja elämässä oikeasti tärkeille asioille. Meillä on enemmän aikaa, kun teemme asiat hitaammin.

On mysteeristä mihin yhteisöllisyys ja aika katoavat, kun kaikki ”aikaa säästävät vempeleet” (liesi, mikro, tiskikone, tietokone, lämmitys, kuumavesivaraaja jne.) alkavat taas pelittää.

Pidä kiinni unelmastasi

Muuan pikupoika matkusti paikkakunnalta toiselle isänsä mukana, joka toimi hevosten kouluttajana.

Eräässä monista kouluista, joita poika kävi, opettaja pyysi oppilaita kirjoittamaan aineen tulevaisuuden unelmastaan.

Poika kirjoitti aikovansa hankkia oman hevostilan, joka on täynnä palkintohevosia. Tilalla on laajat vihreät laitumet, siistit tallit, isot ladot ja kartano järven rannalla.

Opettaja ojensi aineen takaisin ja sanoi: "Kirjoita tämä uudestaan jotta saat paremmin arvosanan kuin nelosen. Tämä on aivan epärealistinen sinun kaltaisellesi pojalle." Poika puhui asiasta isänsä kanssa. Isä kehotti poikaa tekemään niin kuin itse haluaisi, mutta muistutti, että jos hän ei kirjoittaisi uutta ainetta, sillä olisi omat ikävät seurauksensa.

Seuraavana päivänä koulussa poika ojensi opettajalle saman aineen ja sanoi: "Olen päättänyt, että minulle riittää aineesta nelonen, mutta aion PITÄÄ unelmani."

Vuosia myöhemmin tuo poika toteutti täysin tuon unelmansa. Hänen nimensä on Monty Roberts, ja hän on tällä hetkellä maailman kuuluisin hevosvalmentaja, joka tunnetaan kutsumanimellä "Hevoskuiskaaja".

Tuhannen taalan kysymykset

Joskus muutos alkaa sillä, että kysyt itseltäsi oikeita kysymyksiä.

1. Jos saisit tänään tehdä mitä ikinä haluat, mitä tekisit?
2. Mitkä ovat tärkeimmät arvosi?
3. Mitkä ovat erikoislahjasi?
4. Missä asioissa olet tavallista parempi?
5. Mistä haaveilit lapsena?
6. Mistä tähänastisesta saavutuksestasi olet kaikkein ylpein?
7. Mitä asiaa tulet katumaan, jos jatkat nykyistä menoasi?
8. Millaisen perinnön haluaisit jättää jälkeesi?
9. Kuka ihminen vanhempiesi lisäksi on vaikuttanut eniten elämääsi - ja mikä tuossa ihmisessä oli sinulle tärkeää?