Kertomus lentokyvyttömästä variksenpoikasesta

Sain yhteydenoton tamperelaiselta mieheltä, joka oli ruokkinut synnynnäisesti lentokyvytöntä variksenpoikaa. Varis ei päässyt lentämään surkastuneilla siivillään, se oli muuten hyvässä kunnossa, mutta menehtyisi syyssateiden ja kylmyyden tullen, ellei jotain tehtäisi.

Edellisvuonnakin yksi variksenpoikasista oli ollut lentokyvytön (muut poikaset pystyivät lentämään). Oli tullut syksyn sateet, myrskyä ja viimaa. Variksenpoikanen oli kuollut miehen asunnon ikkunan alle. Mies poti syyllisyyttä, kun ei ollut tiennyt mitä tehdä. Hän oli haudannut variksenpoikasen huomaamattomalle paikalle puistoon ja siitä oli tullut hänelle muistomerkki, muistutus, että jotain on aina tehtävissä luonnon ja ihmisten eteen.

"Käyn katsomassa pientä hautaa usein, tajusin, että pieni ja turvaton variksenpoika ehti opettaa minulle isolle äijälle elämästä jotakin hyvin, hyvin oleellista. Ylipäätään viisas ihminen on täysin sokea eläinten kärsimyksille, mikä tekee minut usein surulliseksi, mutta ilonkin aiheita on - kuten pieni variksenpoika kaikessa mittaamattomassa suuruudessaan.”

Mies kysyi miten variksenpoikasen saisi turvaan. Selvitin minne varis voitaisiin toimittaa hoitoon ja lähdin Tampereelle yrittämään varista kiinni. Jännitin mahtaisiko se onnistua, olisiko variksenpoikanen paikalla vai tulisiko hukkareissu

Varis oli paikalla, se kulki seinän viereen ja muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen sain heitettyä hupparini variksen päälle. Variksenpoikanen hyppi korkealle, muttei päässyt lentoon.

Ennen kuin laitoin variksenpoikasen laatikkoon, ja se oli vaatteen alla sylissäni, tuli erikoinen tilanne. Yhtäkkiä varisperhe lensi viereisen talon pihan vaahteroista yllemme raakkumaan ja puolustamaan perheenjäsentään. Varikset olivat kokoajan tarkkailleet tilanteen kehittymistä tietämättämme. Ensin varisten äänet kuulostivat vihaisilta puolustushuudoilta, mutta sitten ne vaimenivat kuulostaen minun korviini tilanteeseen alistuneelta apeudelta. Minua rupesi itkettämään varisperheen reaktio, se oli liikuttava tilanne. Lohduttaudun ajatuksella, että ehkä varisperheellä on nyt parempi mahdollisuus pärjätä, kun niiden ei tarvitse enää pysytellä jälkeenjäävän poikasen lähettyvillä ja voivat lentää kauemmas ruoanhakumatkoilleen jne.

Matkalla uuteen kotiin variksenpoikanen oli laatikossa pitkään aivan vaiti. Ehdin ajatella, että variksenpoikanen oli pökertynyt hupparini valkosipulinhajuun (jota olen käyttänyt kasvimaalla nostaessani valkosipuleita). Viimein laatikosta alkoi kuulua rapinaa. Variksenpoikasen nokka tuli näkyviin, se repi laatikkoa hajalle ja suurensi ilma-aukkoa. (Kai se tarvi happea sinne tuoksuun tai sitten valkosipulin antibioottiset vaikutukset alkoivat vaikuttaa piristävästi...)

Varis sai turvasataman isosta aitauksesta. On mahdollista, että varis kesyyntyy sen verran, että se voisi jäädä tallivarikseksi ja saisi uuden elämän vahtien maatilan rauhaa kovan kaupunkielämän jälkeen.

Nyt on kulunut kohta kaksi viikkoa ja variksenpoikasella on ollut sopeutumista ja stressiä (ympäristönvaihdos ja varisperheen menetys), mutta se on pirteä ja puuhakas. Esimerkiksi peseytymispaikasta ja vesiastiasta (vanha uunipelti) oli noussut varsinainen riemu. Variksenpoikanen on kuulemma varsinainen hassulainen. Pikkuvaris saatiin turvaan, mutta jotain tärkeää teimme myös itsellemme, jotain mistä saa paljon voimaa.

**

Muistuttelen vielä Ihmeellinen varis tietokirja-hankkeesta (katso lisätietoa TÄÄLTÄ). Lähettäkää varistarinoitanne, jos teillä niitä on! Kirjaan on tulossa myös osio kaupunkivaristen harsusiipi-sairaudesta. (Sairaus ei ilmeisesti johdu yksinomaan ravinnosta.)

Lukijakirje Aivan tavallisen oloiselta tytöltä

Sain nimimerkiltä luvan julkaista tämän lukijakirjeen. Uskon, että moni voi samaistua näihin tunteisiin ja saada lohtua. Kirjoittaminen (ja lukeminen) on aina terapeuttista ja voimauttavaa eikä ikinä tiedä mihin kirjoittaminen, teksti tai jokin oivallus voi johtaa.

**** "Hei, näin sinua koskevan kirjoituksen Voi Hyvin -lehden numerossa 6/2015. Ostin irtonumeron, koska kannen otsikko herätti mielenkiintoni - "Elämänmuutos vaatii itsekuria ja laskutaitoa" (ymmärtääkseni liittyi tekstiisi). Sitä kautta etsin blogisi myös täältä ja kas kummaa, olihan kirjasikin jo tuttuja ennestään!

Ajatusmaailmasi ja kokemuksesi kiehtovat, koska olen itse (olen 30 v.) kokenut nyt jonkinasteisen uupumuksen, en tosin ole ollut sairaanhoitoalalla, mutta kiltteyden ja vaatimusten pyörittämänä ja arvomaailmojen sekamelskassa yrittänyt löytää oman äänen sieltä jostain - ja prosessi alkoi rankasti, mutta tuntuu etenevän (huh, onneksi!) kohti oman näköistä elämää.

Vaatii itseltä hyvin paljon rohkeutta, kun on ollut aina äärettömän vastuuntuntoinen kiltti perfektionistityttö, joka miettii aina mitä muut ajattelevat, vaikka oman kropan rajat ovat alkaneet jo hälyttää vuosia muun muassa kovan tahdin ja rankkojen elämänkokemusten vuoksi.

("mutta eiväthän ne saa vaikuttaa! Tulee olla kova, pärjäävä ja katsoa eteenpäin – ts. Supernainen! Sitten pärjää! Koitapa nyt, eikö niin, olehan järkevä! Ei ei noin, ei niin voi tehdä, kuulepa nyt.." "Ootsä joku kapinallinen vai?" "Mä en enää tunne sua!" - kaikki nämä kommentit vain siitä, kun yrittää epätoivoisesti saada muut ymmärtämään, että nyt alkaa olla rajat ylitetty, ja koitan par aikaa tunnistaa mistä se johtuu ja mitä voin tehdä sen hyväksi. Se kaikki näkyy mm tahdin hidastamisena ja jo siihen reagoidaan. Voinpa vain todeta ja pyöritellä silmiä sekä todeta ääneen, että "Huh huh!")

Kirjoittaminen on myös minulle henkireikä, mutta siitäkin voi saada stressin aikaiseksi, kuten mistä tahansa asiasta. Pehmeät arvot tuovat onnea, en enää ymmärrä kovia ihmisiä jotka surffaavat jossain aallon huipulla, koittavat tasapainotella, kunnes sieltä yleensä myös kyllä jossain vaiheessa tipahtavat, mutta saavat voimaa siitä kun ympäristö ihailee ja taputtaa - bravo! (ps, yritin olla tällainen surffaaja tehokkaassa jakussani - ja ihailin sellaisia naisia, jotka pystyvät kaikkeen. Supereita!)

Tyynemmillä vesillä pitkähiuksinen huivipäinen soutaja taas nauttii turkoosin värisestä taivaasta ja hiljaisuudesta sekä lipuu hiljalleen eteenpäin... Ah, onnea!

Heittäydyinpäs vallan runolliseksi.

Hiljentyminen on mahtavaa ja se, että kuulee vihdoin omat ajatukset kaiken sen hälinän keskeltä. Luotan siihen - vaikka välillä vaikeaa onkin - oppia kuuntelemaan mitä siellä kiltin tytön mielen sopukoissa oikein on, kuka olen, mitä haluan ja mitä jaksan - sekä opettelen laittamaan rajoja. Ehkä olen joidenkin mielestä sellainen erityisherkkä HSP. Pitäähän minua sen kautta ymmärtää. Tai ainakin "vähän taiteellinen". Tai ainakin pelkästään se herkkä. Ja filosofi ja syvällinen. ("voi kun se lopettas sen ja rupeais normaaliksi, tekis ja olis niin kuin kaikki muutkin")
Ehkäpä hankin Irti oravanpyörästä -kirjan uudelleen luettavaksi.

*Suluissa olevat ovat muiden heittämiä kommentteja ja letkautuksia. Ymmärsit varmasti sen. Mutta selitinpä vielä vain.
Aurinkoista, metsän- ja nuotion (tai puusaunan) -savun tuoksuista päivää sinulle.

T. Aivan tavallisen oloinen tyttö :)
Tämä teksti vain soljui sormistani ja olen hereillä aikaisin aamusta. Pitäähän sitä funtsia rauhassa kaikenlaista."    ****