Uuden vuoden aatoksia

 

Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Taas pääsee lumitöihin. Kolmannettoista lumityöt tänä talvena mikäli olen oikein laskenut. Lumia siirrellessä paikasta toiseen tulee usein mieleen, etteivät etelämmän ulkomaiden asujat tiedä miltä kaikelta välttyvät: kolaamiselta, lämmittämiseltä, sohjolta, auton renkaiden vaihtotalkoista, teiden aurauksilta, suolaukselta, autojen ruostumiselta, talojen ja putkien eristämiseltä jne. jne. Koko valtakunnan tasolla ohjautuu valtava määrä aikaa, vaivaa, rahaa ja energiaa pelkästään lumen siirtämiseen plus kaikki muut pakkasen tuomat kuviot. Iso armeija ihmisiä ja laitteistoja hoitavat infrastruktuuria kuntoon. Aina jaksaa hämmästyttää miten nopeasti tiet aurataan. Täällä ei tunneta mañana -ilmiötä.

Ennen koronaa ihmettelin aina suomalaisten tunnollisuutta lähteä massoina liikkeelle kyseenalaistamatta 30 asteen pakkasia tai valtavaa lumipyryä. Puskettiin aina läpi harmaan kiven, kun ”niin kuuluu tehdä”. Eilen bongasin Helsingin Sanomista ilahduttavan otsikon: ”Meteorologi: Liikenteeseen kannattaa lähteä vain pakosta, ajokeli erittäin huono lumipyryn takia”. On hienoa, että alkanut löytyä suhteellisuudentajua ja ymmärretään, että asiat voidaan tehdä toisinkin. Ulkomailla on ollut selvää aikoja ennen pandemiaa, että jos tulee paljon lunta tai on kova pakkanen, jäädään mahdollisuuksien mukaan kotiin. Miksei suomalaisilta löytynyt tätä nöyryyttä luonnonvoimia kohtaan aiemmin?   

Linnunlaulua ja varoitushuutoja -kirjassa kerroin siitä kuinka vuosia sitten telkkarista tuli dokumentti, jossa espanjalaisia sairaanhoitajia tuli Suomeen työvaihtoon. Kun he astuivat ulos lentokoneesta talviselle lentokentälle, he huomasivat uloshengityksensä höyryävän. Naiset seisahtuivat niille sijoilleen ja hokivat toisilleen: katso, katso!! He olivat ihan järkyttyneitä kylmyydestä ja nauroivat katketakseen, mihin he ovat oikein joutuneet.

Kun kerroin tästä ystävälleni, hän kertoi kuulleensa autoja korjaavalta ystävältään kuinka juuri Afrikasta Suomeen tullut henkilö oli tuonut suht uuden autonsa klinikalle ja kysellyt auton huoltoa. Hän ilmoitti, että autossa on jokin vika, kun pakoputkesta tulee paljon savua. Autonkorjaaja oli sanonut, että se on vaan vesihöyryä. Eikö se ole öljyä? Ei, kun ilma menee pakkaselle, niin pakokaasu tiivistyy vesihöyryksi.

Nämä ovat suomalaisille itsestäänselvyyksiä, joita ei pidetä minään. Pakkasen hauskuuden näkemiseen tarvitaan uutta perspektiiviä. On hyvä oivaltaa, että liukkaalla maalla käveleminenkin on suomalaisten erityistaito.

Nämä kuvat on otettu pari päivää ennen Aapeli-myrskyä 2019.

On puhuttu siitä, että talven aikana saattaa tunnin parin kiertäviä sähkökatkoja ja energiansäästämisestä on tullut valtavirtaa. Kukapa olisi uskonut… raha motivoi. Tietysti toivoisi, että taustalla olisi pohdinta mihin rajallista energiaa ja luonnonvaroja käytämme. Olisi aiheellista miettiä, onko esimerkiksi jatkuva asioiden sähköistäminen ja digitalisointi viety liian pitkälle. Ymmärrämmekö mitä seuraa, jos sähköä ei olekaan? Jos tapahtuisi jotain, että sähköt katkeaisivat pidemmäksi aikaa kuin vain kahdeksi tunniksi. Toimintavarmuus on kaltevalla pohjalla.

Tasan kolme vuotta sitten 3. tammikuuta oli Aapeli-myrsky ja näillä main oli toista vuorokautta kestänyt sähkökatko. Oli jäätävää pohjoistuulta, joka kaatoi lumisia puita linjoille. Aamulehdessä haastateltiin kihniöläistä huonekalurakennusfirmaa. Kalustetehtaassa ei toiminut mikään. Ei voinut soittaa eikä vastata puhelimeen. Ei työntekijöille eikä asiakkaille, kun kännyköiden tukiasematkin pimenivät. Ei päässyt vastaamaan sähköposteihin. Lastauslaiturit eivät toiminet, tavarantuojien kuittaus tehtiin paperille. Kylmää vettä olisi ollut aamukahviksi, kun vettä saatiin pumpattua aggregaatilla mutta polttoaine aggregaattiin piti hakea kauempaa Parkanosta, koska polttoainepumputkaan eivät toimineet. Sama kohtalo oli koko Kihniön teollisuudella, konepajoilla ja höyläämöillä. Ruokakauppa oli kiinni ja sen ruokien kuntoa jännitettiin, kun kylmälaitteet olivat sipissä jne. Vain yksi esimerkki osoittaa kuinka tavattoman sähköriippuvaiseksi olemme tehneet itsemme. Ihan kaikessa. On monia liikkeitä, jotka eivät ota enää käteistä vastaan. Hiljattain oli juttua kuinka nimikirjoitusten taito katoaa, koska sähköinen allekirjoitus on syrjäyttänyt sen.  Ei tunnu hyvältä, että elämä on muuttunut tällaiseksi.

Uuden vuoden aika on sellainen, että moni miettii ajankäyttöään ja valintojaan.

Niin sanottu ”priorisoinnin nelikenttä” on hyvä apu:

• Mikä on tärkeää ja kiireellistä? Tee heti.
• Mikä on tärkeää, mutta ei kiireellistä? Tee myöhemmin.
• Mikä on ei tärkeää, mutta on kiireellistä? Delegoi: anna mieluummin jonkun muun tehdä, jolla on paremmat vahvuudet hommaan.
• Ei tärkeää, ei kiireellistä? Eliminoi.

Pitää vain pysähtyä hetkeksi miettimään mitä touhuaa. Ehkä ei ole välttämätöntä tuoda elämäänsä jotain uutta vaan päästää jostain irti.

Iloisia uutisia: Eläinfilosofi Elisa Aaltola on päättänyt lähteä ehdolle eduskuntaan Varsinais-Suomen vaalipiirissä. Hieno homma. Läpipääseminen on vaikeaa, joten osallistutaan hänen vaalikampanjaansa ja autetaan häntä auttamaan eläimiä ja luontoa, vaikkemme samassa vaalipiirissä asuisikaan. Toivotaan, että näistä tulisi luontovaalit.

Saan ihmisiltä ihania kirjeitä. Kiitos niiden lähettämisestä! Ne ovat minulle valtavan tärkeitä, sillä ne ovat yhteyteni lukijoihini. Halusin jakaa tämän erityisen iloisen kirjeen. On ilahduttavaa ja hämmästyttävää, miten pienet oivallukset ja oma asenne voivat vaikuttaa elämään.

Moi! Tulipa mieleen kirjoittaa sulle vielä ihan lyhyesti kun etenkin tässä viime päivinä on tullut mietiskeltyä tätä kulunutta vuotta. Halusin vain sanoa, että tämän vuoden parhaita juttuja miettiessäni, SINÄ tulit samantien mieleen! Oon kyllä niin onnellinen siitä, että löysin tänä vuonna Sinut, kirjasi, blogisi, kaikki artikkelit yms, mitä olen Sinusta lukenut. Niin uskomattoman paljon oon Sulta saanut kaikkea, että ei voi sanoin kuvailla. Kukaan ei ole inspiroinut mua yhtä paljon kuin Sinä. Kiitos Kaarina ja aivan ihanaa vuotta 2023 sulle. ❤️

Onnen salaisuus on jakamisessa. Tarina kertoo, että professori antoi jokaiselle opiskelijalle ilmapallon. Jokaisen piti puhaltaa ilmapallonsa täyteen, kirjoittaa siihen nimensä ja heittää se käytävälle. Sitten professori sekoitti kaikki ilmapallot. Tämän jälkeen opiskelijoille annettiin viisi minuuttia aikaa löytää oma ilmapallonsa. Hektisestä etsinnästä huolimatta kukaan ei löytänyt omaansa. Siinä vaiheessa professori kehotti oppilaita ottamaan ensimmäisenä vastaan tulleen ilmapallon ja antamaan sen henkilölle, jonka nimi oli kirjoitettu siihen. Viiden minuutin sisään jokaisella oli oma ilmapallonsa. Professori sanoi oppilaille: "Nämä ilmapallot ovat kuin onnea. Emme koskaan löydä sitä, jos jokainen etsii omaansa. Mutta jos välitämme muiden ihmisten onnesta, löydämme myös oman onnemme."

Onnellista ja luonnonläheistä vuotta 2023!

Rikkomalla tavallisten tottumusten kaavan saamme vapautta jota kaipaamme

Viime viikolla kävin terveyskeskuksessa kääntymässä. Ollessani lähdössä pois hoitaja sanoi, että hänen täytyy käyttää tilaisuus hyväksi ja kiittää Irti oravanpyörästä -kirjastani. Hän kertoi jo pidempään miettineensä, ettei elämä voi jatkua näin. Työ värittää koko elämää, vapaa-aikaa jää vähän eikä hänellä ole kohta ole enää ystäviä, kun ei ikinä ehdi tavata heitä. Hän kertoi, että hänellä oli viime aikoina tullut vastaan erilaisia muistutuksia tai ”merkkejä”, että hänen pitäisi ryhtyä elämänmuutokseen eikä ainoastaan haaveilla siitä. Muun muassa hänen kollegansa oli jäänyt eläkkeelle ja saanut pian sen jälkeen aivoinfarktin.

Kannustin hoitajaa kuuntelemaan tuntojaan tarkasti. Elimistö on viisas. Hän sanoi kokevansa jo etukäteen syyllisyyttä siitä, että hellittäisi tahtia ja lepäisi. Pystyin niin eläytymään tuohon tunteeseen. Muistan kun olin lopettanut vakituisen työni, koin huonoa omaatuntoa siitä etten ollut joka hetki tehokas ja suorittanut montaa asiaa kerralla. Mennessäni päiväunille mietin, kuinka kollegat paahtoivat paraikaa töissä tukka putkella. Olenko oikeutettu tähän? Saanko levätä ilman huonoa omaatuntoa? Nykyään moiset ajatukset huvittavat. Kukaan ei kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että minun oli työpäivän jälkeen pakko mennä päiväunille jaksaakseni edes jotain siitä mitä loppupäivästä oli jäljellä.

Omasta terveydestä huolehtimisesta ei pitäisi tuntea syyllisyyttä. Miksi työnantajat tai esimiehet eivät tunne syyllisyyttä siitä, että työolot eivät parane tai siitä etteivät kuuntele hoitajia kuinka hoitoalaa voisi muuttaa?

Elämä on valintoja. Toiset tekevät yhdenlaisia, toiset toisenlaisia. Emme ole valinnoistamme kenellekään tilivelvollisia. On ihan hullua, että tuon tapaisia syyllisyyskeskusteluja edes joutuu käymään itsensä kanssa, mutta monilla hoitajilla on korkea sisäänrakennettu velvollisuudentunto.

Hoitaja kertoi pohtivansa maalle muuttoa minun tapaani. Sanoin ettei hänen pidä ottaa itselleen mallia toisten ratkaisuista vaan hänen olisi löydettävä itselleen tarpeelliset yksilölliset ratkaisut. Soveltaminen on elintärkeää.

”Mutta missä minä sitten kasvatan ruokaa, jos en asu maalla?” hän kysyi.

Palstapuutarhassa. Parvekkeella. Ikkunalaudalla. Mökillä. Ystävän tai sukulaisen pihalla, sissiviljelynä… Vaihtoehtoja on vaikka kuinka, kun laittaa mielikuvituksensa liikkeelle. Ei sitä varten tarvitse itseään sitoa velkarahaan tai maalle muuttoon. Eikä ruoan kasvatuskaan ole se pointti. Pelkästään se että ohjaa ajatuksensa itsestä poispäin tuo valtavaa hyvinvointia. Ruoan kasvatus on tietysti oiva keino siihen: maan muokkaaminen, tuoksut, pieneliöt ja kasvun ihaileminen tuovat valtavaa tyydytystä ja siinä unohtuvat työhuolet, ihmissuhdedraamat, sosiaalinen media ja turha touhuilu. Maata penkoessaan ja luonnossa ollessaan ihminen on terveen äärellä, vaikkei saisi yhtään satoa.

Hoitaja kertoi olevansa joskus niin väsynyt, että menee shoppailemaan ihan vaan saadakseen hetken mielihyvää ja lohtua. Kuitenkin heti kotona on jo paha mieli ja tyhjä olo, että meni tekemään niin, kun ei kuitenkaan oikeastaan tarvinnut mitään. Tulee tavallaan krapula. 

Kannustin hoitajaa, että jos on selviytynyt vuosikausien hoitajan työstä, aivan varmasti selviytyy elämän yksinkertaistamisesta. En yllytä ketään jättämään työpaikkaansa tai lähtemään hoitoalalta vaan että ihmiset löytäisivät inhimillisempiä ja yksiöllisiä tapoja elää. Ei pidä jumiutua ”joko tai” mustavalkoisiin vaihtoehtoihin.

Kerroin, että elämää voi muuttaa ihan siinä nykytilanteessakin. Sen sijaan että suuntaa ostoskeskukseen tai ottaa puhelimen kouraansa, suuntaa lähimetsään ilman lompakkoa ja pitää puhelimen suljettuna. Ei maksa mitään ja elämä kohenee huikeasti saman tien.

Meillä ei tarvitse olla täydellistä ratkaisua tai viimeisteltyjä puitteita ollaksemme onnellisia. Pienten muutosten tekeminen arkeen tuo vapautta ja on sitä tärkeää matkalla oloa. Tuomalla arkeen pieniä muutoksia, rikomme tavallisten tottumusten kaavan ja se tuo vapautta jota kaipaamme.

Juttelimme pikavauhtia, koska seuraava asiakas oli tulossa hetkellä millä hyvänsä. Hoitaja jäi mieleeni pitkäksi aikaa ja mietin, millaisia ratkaisuja hän mahtaa tehdä tulevaisuudessa. Olisi ollut niin paljon keskusteltavaa. Muun muassa tällaisia olisin halunnut hänelle vielä sanoa – ja vaikka mitä muuta:

• Tärkeintä on säilyttää terveys ja tasapaino. Meitä ihmisiä ei ole luotu näin kauhistuttavaan touhuamisen määrään, ilmastonmuutos ja luontokato kertovat siitä kaiken. Elämästä ja työstä pitäisi saada tuntea tyydytystä eikä tuntea itsensä rangaistusvangiksi ja odottaa vain vapaapäiviä tai eläkkeelle pääsyä.

• Elämä on lyhyt. Huomisesta ei kukaan tiedä.

• Sairastuminen tai kuoleman mietiskeleminen auttaa erottamaan, mikä on olemassaolomme kannalta olennaista. Tuntisitko eläneesi täyden elämän, jos kuolema tulisi kohdallesi huomispäivänä? Tuntuuko sinusta, että olet täyttänyt tehtäväsi tässä elämässä? Mikä kestävä asia (ei lyhytkestoinen nautinto) saa sinut tuntemaan aitoa iloa ja tyydytystä? Mihin käytät aikaasi, rahaasi ja energiaasi? 

• Tekee hyvää olla hiljaisuudessa. Tuntuu siltä, kuin nyky-yhteiskunnassa ihmiset ohjautuvat ulkoapäin. Mennään ylivirittyneessä tilassa virikkeestä toiseen. Silloin selkeä mieli ei ohjaa valintoja, vaan ulkoiset vaikutteet. Se johtaa siihen, että on vaikea toimia oikein ja teemme yhä enemmän päätöksiä, jotka heikentävät tasapainoamme. Etäisyyden ottaminen ja elämän rauhoittaminen auttaa näkemään selkeämmin, miten kannattaa toimia saadakseen lisää sopusointua. Rauhoittuminen tuo elämään luonnollisella tavalla tasapainoa, terveyttä ja onnellisuutta.

Kohtaamisestamme jäi hyvä mieli. Vitsailin, että eiköhän minun paikalle ilmaantuminen ollut hänelle se vihonviimeinen ”merkki”, jolla hoitajaa koetettiin vakuuttaa jostakin. Kun ihminen on tehnyt päätöksensä jostakin, hänen avukseen alkaa ilmaantua erilaisia erikoisia kohtaamisia ja onnekkaita sattumia. Niitä pitäisi olla rohkeus uskoa ja seurata.