Lumessa parasta on sen antama suoja maaperän eliöille,
kasveille ja eläimille. Bonuksena tulevat lumijäljet. Lumessa on symboliikkaa:
millaisia jälkiä on muodostunut, minne kukakin haluaa kulkea ja millaisia
jälkiä muodostuu? Lumeen jää vaikka millaisten kulkijoiden jälkiä, jotka
katoavat uuden lumen tullen tai kun lumi sulaa.
Jänisten jälkiä on nyt paljon ja ensimmäiset merkit jänisten
kiima-ajan alkamisesta oli jo pari viikkoa sitten. Nyt pakkaset ja paksu
lumikerros ovat oletettavasti hidastaneet riiuu-touhuja, kun on keskityttävä
syötävän löytämiseen. Eläinten on vaikea löytää paksun lumikerroksen alta syötävää,
mutta onneksi hanget tarjoavat mahdollisuuden päästä korkeamman kasvuston
pariin jonne ei muuten yltäisi. Kevät sitten paljastaa mitä lumen alla on
tapahtunut ja millaisiin pelastusoperaatioihin pitää ryhtyä.
Jänis hoiteli ruusun hoitoleikkaukset puolestani. Tässä
näkyy syötyjä juhannusruusunvarsia ja papanakasat. Ajatella, että noinkin piikikäs
muona kelpaa. Varsien kärjet olivat olleet mieluisimpia.
Harvemmin sattuu niin, että metsäjäniksen ja rusakon
jäljet ovat näin vierekkäin, että pääsee vertailemaan, mutta nyt oli. Tästä
kuvassa vasemmalla ovat metsäjäniksen jäljet, rusakon oikealla. Metsäjänis on
alkuperäinen lajimme, joka on sopeutunut lumeen ja sillä on karvaiset ja leveät
jalkaterät, jotka toimivat kuin lumikengät ja pitävät sen hangen pinnalla. Rusakko
on noin puolitoista kertaa metsäjäniksen kokoinen ja vahvempi, mutta sillä ei
ole lumikenkiä, joten se uppoaa lumeen. Nämä kuvan jäljet ovat kovalla
pohjalla, lumessa metsäjäniksen tassun jälki olisi vieläkin leveämpi, kun se
avaa varpaitaan.
Kukapa olisi uskonut, että metsäjäniksen valkoinen
suojaväri ja talviturkki koituisivat joskus sen kohtaloksi (lumettomat
talvet). Tilanteet vaihtelevat, toisilla elämä kannattelee paremmin kuin
toisilla, mutta meillä jokaisella on omat yksilölliset vahvuutemme. Kun on valmistautunut
tilanteisiin, ruusunpiikitkin ovat resurssi.
