Kolumni: Lintujen nimet muokkaavat maailmaa

Uusin Linnut-lehti ilmestyy tänään ja siinä on seuraava kolumnini.

Olen onnellinen, että opin suomen kielen seitsemänvuotiaana, kun se kävi vielä helposti. Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin se olisi vaikeaa. Tiedän sen siitä, että olen viimeiset 15 vuotta opetellut minulle aiemmin oudoksi jääneiden lintujen ja muiden eliöiden nimiä - eikä kovin hyvin mene vieläkään.

Kieli on ihmisille keino ymmärtää ja tunnistaa ympäröivää maailmaa. Suomen kieli tekee elämästäni mielenkiintoista. Mustarastaan nimen vielä ymmärrän. Se on rastas, joka on musta. Punarinta-nimikin on kuvaava. Vaikka sen vanha nimi punarintasatakieli olisi kauniimpi ja kuvaavampi ja samalla malliesimerkki suomen kielelle ominaisista toivottoman pitkistä sanoista. (Tämä selittää miksi esimerkiksi Donna Tarttin Tikli-romaani oli englanniksi 784 sivuinen, mutta suomeksi 895-sivuinen.)

Entä kuka on keksinyt pensastaskulle nimen? Eihän pensaalla ole taskua eikä pensasta voi laittaa taskuun. Tai pensaskerttu ja lehtokerttu? Pensaassa ja lehdossa oleva tyttö. Näin epäloogiset nimet eivät pysy sekaantumatta mielessäni, vaikka tekisin mitä. Tunnistan nämä kolmelajia toisistaan ja tiedän missä ne pihamaallani pesivät. Minulle ne ovat yksilöitä, jotka tunnen paremmin nimellä Aittakaveri, Pensastyyppi ja Rätinäreino.

Linturetkillä lintuharrastajia tavatessani uskottavuuteni lienee nolla. Nähdessämme oranssimustavalkoisen linnun laulavan hevonhierakan kärjessä, ajattelen välittömästi: Aittakaveri! Mutta ääneen sanon: ”Tää on tää!...”

Sitten jään kelaamaan muistisääntöäni: lintu, joka pesii yläpellon sireenipensaassa, aitan takana, on ottanut sieltä jonkin esineen taskuunsa. Viimein hihkaisen iloisena hermosynapsien kohtaamisesta: Pensastasku! Toiset katsovat minua tyyliin: Mikä tota vaivaa, sehän meni jo. Aikoja sitten.

Tai sitten linnun nimi on looginen, kuten risumajan kauniiksi koristavalla lavastajalinnulla, mutta jostain syystä näen sanassa espanjalaisen la-alun ja laitan pääpainon kolmelle lopputavulle: La-vâstaja-lintu. Trooppinen lintu, jolla on saunavasta kainalossa.

Joskus tuntuu kuin minulla olisi jokin kielellinen häiriö. Tiedän mistä linnusta puhun, mutta en saa tuotettua sen oikeaa nimeä.

Joskus kyllä sekaannusta lisää lintutuntemukseni tai -tuntemattomuuteni.

Joitain vuosia sitten miespuolinen lintuharrastajaystäväni kertoi olleensa etsimässä yhtä kyläpöllöstä.

 - Tarkoitatko, että sulla oli joku nainen kiikarissa, vai, kysyin

- Ei ei, kun ihan oikeasti etsin lintua.

- Niin just. Nyt sä yrität vedättää mua viis nolla. Mikä sen linnun oikea nimi sitten oli?

- Eksä ny tajua? KY-LÄ-PÖL-LÖ-NEN*! Se on sen linnun ihan oikea nimi.

Joskus ei voi kuin ihmetellä mitä meillä lintujen nimien keksijöillä oikein viiraa päässä.

                             *Kyläpöllönen on ihan oikea nimi. Se lausutaan suomalaisesti painottaen monotonisen tasaisesti joka tavua. Linnun entinen nimi on kääpiösarvipöllö.

Minun maailmani näyttää tällaiselta... ;)

Erikoismustarastas ilahduttaa

Viime vuonna näihin aikoihin lintujen ruokintapaikalle ilmestyi tämän näköinen mustarastas. Se ei ollut kokonaan musta vaan sillä oli valkoisia höyheniä, joista puuttuu tumma pigmentti. Tällaista synnynnäistä muutosta pigmentin tuotannossa kutsutaan leukismiksi.

Oli mukavaa, kun mustarastaan pystyi tunnistamaan juuri siksi tietyksi linnuksi erikoisen värityksensä perusteella. Vaikka tiedän, että pihapiirissä viihtyvät samat linnut, sitä on vaikea todistaa vedenpitävästi. Linnut kuitenkin käyttäytyvät tietyllä luottavaisella tavalla (vuodesta toiseen), josta tiedän niiden olevan tuttuja lintuja. Ne tuntevat minut ja käyttäytymistapani, vaikka minä en aina tunnista niitä ja niiden tapoja - hyvistä yrityksistäni huolimatta. On harmillista, että meiltä puuttuu eläinten kyky nähdä UV-valoa ja erilaisia polarisoivia värejä. Olisi kiva tunnistaa eläinyksilöt toisistaan aina eikä vain poikkeustapauksissa.

Rengastus on ollut ihmisten tapa tunnistaa lintuyksilö samaksi ja oppia sen käyttäytymisestä ja muutoista, mutta se vaatii ikävää linnun pyydystämistä ja kiinniottamista. Alkutalvesta lähialueella havaittiin viiksitimaleita, ne ovat harvinaisuuksia näillä main. Linnut olivat alkuun olleet luottavaisia ja päästäneet ihmisiä lähelleen katselemaan niitä. Uudenvuoden tienoilla linturengastajat olivat virittäneet verkkonsa, pyydystäneet viiksitimalit ja rengastaneet ne. Sen jälkeen havaintoja linnuista on ollut vaikea tehdä. Linnut oppivat, ettei ihmisiin ole luottaminen ja alkoivat karttaa paikkaa jonne lintuhavainnoitsijat tulivat.

Mustarastaan erikoinen väritys teki mahdolliseksi tarkkailla sitä yksilönä häiritsemättä sen elämää. Kuulin vajaan kilometrin päässä asuvalta ystävältäni ”erikoismustarastaan” käyvän heidänkin pihallaan. Oli kiva ajatella, että se pärjäsi ja viihtyi ruokintapaikkojemme välillä.

Kesän tullen mustarastas katosi. Oli mahdoton tietää kuoliko se vai lähtikö se muualle pesimään. 

Kunnes tuli taas talviruokinnan aika. Kuka tulla tupsahti pihaan?

Vertailin valokuvista valkoisia laikkuja. Sama kaveri! Tuli niin hyvä mieli, kun se tulollaan vahvisti luottavansa tähän paikkaan ja jäi talveamme ilahduttamaan.  

Kevät 2014. Ruokintapaikka ei ole kovin esteettinen paikka kuvata lintuja. Pääasia onkin, että linnut viihtyvät.

Talvella 2015 ikkunan läpi kuvattuna (ja minähän en tunnetusti pese ikkunoita, ettei linnut lennä niitä päin, hih).

kevät 2014

talvi 2015

Pihapuumme kottaraiset

Kottaraiset rakentavat pesää käpytikan viime vuonna kovertamaan koloon.

Monet eivät pidä käpytikasta, koska se hakkaa linnunpönttöjä ja koettaa saada sieltä linnunpoikasia. Käpytikalla on kuitenkin äärimmäisen tärkeä tehtävänsä asuntotehtailijana eli kolojen valmistajana. Käpytikka kovertaa joka vuosi uuden kolon (tai useampia) ja vanha kolo jää silloin toisten kolopesijöiden kuten kottaraisten käyttöön ja ne voivat menestyä. (Eli käpytikalle ei saa olla vihainen. :)

Kottarainen on tavattoman hyvä matkija. Tämä yksilö laulaa/matkii nonstoppina naakkaa, töyhtöhyyppää, kurkea, laulurastasta ja välillä joitain tunnistamatonta piiskutusta. Ikinä ei voi olla varma onko kyseessä oikea naakka vai kottarainen. Iso-Britanniassa on kerrottu kottaraisen matkineen itkevän vauvan ääntä, jalkapallotuomarin pillin vihellystä (kuinkahan se vaikutti pelin lopputulokseen?) ja toisen maailmansodan aikaan jopa hurinaa pitäviä lentäviä V1-pommeja. Kottaraisen tiedetään matkivan myös muun muassa kännyköiden soittoääniä.

 

Nyt kävi koppikselle huonosti. Mutta kottaraiselle hyvin. Monet sekoittavat kottaraisen ja mustarastaan. Ne erottaa siitä, että kottarainen kävelee vuoroaskelin ja mustarastas pomppii tasajalkaa. Jos kottaraisen näkee lähempää, ei sitä voi sekoittaa mihinkään toiseen. On se niin erikoisen värinen.

Mitä kaikkea rakkaus teettää! (Tyttökottaraista varmaan naurattaa salaa. Noi miehet!)

Mitä ikinä teetkin, mihin sitten pyritkin elämän melskeissä, säilytä rauha sielussasi. Vaikkakin maailma on täynnä teeskentelyä, raadantaa ja särkyneitä unelmia, se on silti kaunis. Ole iloinen. Pyri kaikin voimin olemaan onnellinen. -Max Ehrmann-