Viisikymmentäkahdeksan päivää

Tänä syksynä tapahtui jotain hyvin ikävää. Kuten moni teistä tietää, olen elänyt laulujoutsenten naapurina vuosien ajan. Liikun hiljaa ja teen kaikkeni, jotta luonnoneläimet eivät pelkäisi minua. Toisin sanoen olen ”varvashiipijä”. Laulujoutsenet ovat oppineet luottamaan minuun. Emot eivät ole vieneet poikasiaan kauemmas, vaikka ovat nähneet minut, vaan tulleet jopa lähemmäs. 

En ole koskaan yrittänyt kesyttää laulujoutsenia tai houkutella niitä luokseni. Tahtoisin vain elää niiden kanssa rauhassa ja seurata eläinten elämää läheltä. 

Laulujoutsenten poikaset tekivät koko loppukesän ja alkusyksyn siipien vahvistus- ja lentoonlähtöharjoituksia rannassani. 

Tänä vuonna poikaset pääsivät ennätysaikaisin siivilleen aikaisen kevään ja emojen aikaisin alkaneen haudonnan ansiosta. Elokuun viimeisinä päivinä laulujoutsentenpoikaset pääsivät siivilleen vastatuuleen. Ne lensivät noin 30 metriä ja loiskahtivat takaisin veteen.

Viikkoa myöhemminkään, kahdeksas syyskuuta, ne eivät olleet vielä mestarilentäjiä, kun kuulin rannalta joutsenten hätääntynyttä huutoa. Tuskissani juoksin rantaa kohti.

Vapaana oleva koira tuli uiden ja haukkuen järveltä päin joutsenia kohti joutsenten liikkumis- ja lentoväylän suunnasta. Joutsenet olivat umpikujassa ja pakokauhuissaan. Yhdeksän joutsenen oli päästävä koiran ohi päästääkseen pakoon. Linnut huusivat ja räpiköivät eivätkä päässeet lentoon, koska ne olisivat tarvinneet pitkän kiitoradan, jonka koira tukki.

Kirosin ja huusin, kun näin vapaana olleen koiran. Koiranomistaja kuuli joutsenten räpiköinnin (ja/tai kiroiluni) ja vihelsi koiraa takaisin. Joutsenet pääsivät juuri ja juuri pakoon, mutta vahinko oli jo tapahtunut. 

Joutsenet menettivät luottamuksensa rantaani eivätkä ole tulleet viiteenkymmeneenkahdeksaan päivään takaisin. Sydämeni on särkynyt.  

Joka päivä olen seurannut joutsenia. Ne ovat olleet edelleen tällä lahdella, mutta kauempana ja lentäneet yli, vakipaikkansa ne hylkäsivät. Villieläinten luottamuksen voittaminen on vienyt minulta vuosia. Eläimet ovat tuoneet elämääni suunnatonta iloa. Se kaikki tuhoutui muutamassa sekunnissa.   

Näiden surullisten päivien aikana olen katsonut rantaan satoja, ellen tuhansia, kertoja ja kuunnellut yön pimeydessä kuuluuko joutsenten ääniä rannalta. Päivä päivältä, viikko viikolta on kulunut eivätkä linnut ole tulleet takaisin. Niin monet kerrat olen nähnyt osmankäämin siemenhahtuvat kuin joutsenten kauloina. Toiveajattelua. Aamuisin olen tarkistanut rannan, ei jälkiä, jätöksiä tai höyheniä. Laulujoutsenet eivät ole uskaltaneet pimeydenkään turvin entiselle lepo- ja ruokailupaikalleen.

Koiranomistaja koirineen ei voi aavistaa aiheuttamaansa muutosta joutsenten ja minun elämään. Olen yrittänyt olla tuntematta vihaa. Tietämättömyydestähän kaikessa (kai?) on kyse. Olen tuntenut toivottomuutta. Kyynisyyttäkin. Mutta etupäässä olen vain surrut. Olen miettinyt tuntisiko koiranomistaja laillani, jos häneltä pakenisi rakas, vuosien seurana, ollut eläin minun tekojeni takia. Näkisi koiransa juoksevan lähimaastossa, mutta ei saisi voitettua sen luottamusta takaisin. Tai yhdeksän koiraa.  

Olen istunut saunan rappusilla katsellen tyhjää rantaa ja kaivannut - ja itkeä tirauttanut, kun olen miettinyt, mikä minua kohta tässä elämässä enää lohduttaa. Elän luonnolle. Ilman luontoa, luonnoneläimiä ja laulujoutsenia, elämäni ei tunnu elämisen arvoiselta. On kamalaa, kun en voi vaikuttaa edes omaan rantaani, että se olisi turvallinen luontoon kuulumattomilta vapaana kulkevilta lemmikkieläimiltä tai vaikkapa aseidensa ja egojensa kanssa huseeraavilta metsästäjiltä, jotka karkottavat joka ikisen luonnoneläimen pois.  

Tänä aamuna kävelin aamusumussa huussia kohtia, kun kuulin läheltä kauan kaipaamani äänen: Pup! En ollut uskoa sitä. Laulujoutsenet olivat rannassa! 

Ne eivät nousseet maihin vaan kaarsivat entisen turvapaikkansa reunamia, tarkkailivat tilannetta ja viipyilivät. Puputtelin joutsenille, yritin kertoa ilostani ja rakkaudestani. Emolinnut pysähtyivät, notkistivat kaulaansa ja ääntelivät yhteysäänellään ”pup pup, pup-pup-pup”. Pian yhdeksän joutsenta katosi aamu-usvaan kuin kangastus.

Viimein sain toivoa. Saatan silti iloita vain vähän, tästä aamusta. Toivon, että joutsenten luottamus palaisi. Samalla pelkään, että ei. On vain uskottava ja luotettava, kyyneltenkin läpi, että ihmiset tulevat tietoisemmaksi onnesta ja ilosta ja kaikesta hyvästä, joka pysyisi luonamme, jos osaisimme arvostaa ja kunnioittaa luontoa ja ymmärtäisimme tekojemme vaikutukset siihen.    

Kytke lemmikkisi!

Nyt eletään taas sitä aikaa vuodesta, että on syytä muistuttaa koirien (ja kissojen) omistajia pitämään lemmikkinsä kytkettyinä. Ihmiset saattavat loukkaantua, kun heitä pyytää rajoittamaan lemmikkinsä elämää. Tarkoitus ei ole hyökätä koiria (kissoja) tai niiden omistajia vastaan tai loukata ketään – nimenomaan päinvastoin. Kun lemmikki on kiinni, kukaan ei loukkaannu tai vahingoitu. Luonnossa on tähän aikaan vuodesta aivan vilisemällä eläinten poikasia. Koirat ovat ihania ja suloisia lemmikkejä ja monien perheenjäseniä, mutta on syytä muistaa, että se on peto, jonka ei kuulu juosta vapaana luonnossa.

Herkästi käy niin, että ihminen ei havaitse luonnoneläimiä. Hän puhuu kännykkään, lenkkikaverilleen tai on omissa ajatuksissaan. Koiralla sen sijaan on kaikki aistit valppaina ja luonto täynnä ihmeellisiä tuoksuja. Vaikka ihminen näkisi esimerkiksi lintuemon, hän ei havaitse niiden poikasia. Ihmisen aistit kun nyt vain eivät ole kovin hyvät. Koiran on. Olkaa siis niin ystävälliset ja pitäkää koiranne (ja kissanne) kytkettynä.

Töyhtöhyyppäemo hautoo munia ja koettaa maastoutua kiveksi. 

Sama kuva suurempana. Katsokaa miten kauniisti maanviljelijä on jättänyt lintuemolle tilaa äestäessään! Tällaisista teoista tulee niin kiitollinen mieli. Mutta mitä se auttaa, jos koirat kulkevat vapaana? Jos emolintu havaitsee koiran, emo nousee pesältä, mutta koira voi syödä tai rikkoa munat. Vaikka koira ei itsessään aiheuttaisi emolle tai munille mitään, se voi vaikuttaa pesinnän tuhoutumiseen välillisesti. Kun koira on karkottanut emon pesältä, pesä on alttiina toisten eläinten (varis, lokki, kettu jne.) hyökkäyksille.

Ajatuksiinsa keskittynyt koiranulkoiluttaja ei näe tässä mitään, koska minullakin kuvanottajana kesti monta minuuttia paikallistaa töyhtöhyypänpoikanen. Valitettavasti koiralle nämä asiat ovat paljon yksinkertaisempia.  

Sama kuva suurempana. Voiko lutuisempaa olla? Toistan itseäni, mutta korostan, että vapaana kulkevat lemmikit aiheuttavat emoeläimille (myös siileille, jäniksille, ketuille, oraville jne.) valtavasti lisähuolta, jota niiden ei tarvitsisi kantaa, jos lemmikkienomistajat ovat vastuullisia.  

  

Joku tässäkin kuvassa luuraa...

 Taas sama kuva suurempana. Juuri pesästä lähtenyt töyhtötiaisenpoikanen on täysin avuton. Se ei osaa lentää vielä vaan pomppii ja loikkii maassa ja pitää jatkuvaa kerjuuääntä yrittäessään kiinnittää emonsa huomion. Onko helpompaa saalista koiralle? Omistaja ei edes tiedä mitä koira sekunnissa nielaisi.

Näyttäisi siltä, että tässä on kaksi pellolla ruokailevaa kurkea.

 

Sama kuva, mutta vasta tosi isolla suurennoksella saa aavistuksen siitä, että emojen välissä on kaksi (keltaista) poikasta. Poikaset ovat lentökyvyttömiä eivätkä mitenkään pääse juoksemalla koiraa pakoon.