Mitä tehdä, jos perhonen tulee sisälle talvella?

Vain harvat perhoset talvehtivat aikuisina perhosina, esimerkiksi nokkosperhonen, neitoperhonen, suruvaippa ja herukkaperhonen. Suurin osa perhosista talvehtii munina, toukkina ja koteloina.

Joskus perhonen (ampiainen, kärpänen tai muu hyönteinen) herää keskellä talvea ja ilmestyy sisälle lentelemään ja pyrkii ikkunaa vasten pihalle. Mitä tehdä?

Toisin kuin tasalämpöinen ihminen ajattelee, perhonen (tai muu hyönteinen) ei tarvitse keskellä talvea ruokaa ja lämpöä vaan se olisi kiireen vilkkaa avustettava viileään, jossa se pääsee takaisin talvilepoon eli diapaussiin.

Kun perhonen on syksyllä vajonnut lepotilaan, se kuluttaa minimaalisen vähän energiaa ja happea. Lämpimässä huoneessa räpistelevä perhonen kuluttaa kallisarvoista vararavintoaan ja menehtyy ennen pitkää.

Perhosen voi auttaa suojaisaan paikkaan esimerkiksi kylmään lämmittämättömään porstuaan, jossa se vajoaa takaisin lepotilaan ja lähtee keväällä lentämään. Harvalla vaan on enää porstuaa. Silloin ensiapuna voi kokeilla sitä, että pyydystää perhosen varovasti lasilla ja paperilla läpinäkyvään rasiaan ja laittaa sen esimerkiksi jääkaapin vihanneslaatikkoon, josta pystyy seuraamaan hyönteisen tilannetta häiritsemättä. Viileässä perhonen muuttuu uniseksi ja kankeaksi. Sen jälkeen, mikäli vain mahdollista, perhonen tulisi siirtää ulos luontoon turvalliseen paikkaan, jossa on kylmää, kosteaa ja suojaa tuulelta ja sateelta, jossa perhonen saa vajota takaisin kunnolliseen lepotilaan. 

Ohjaa uninen perhonen varovasti sormella esimerkiksi ulkorakennuksen seinälle tai kattorakenteisiin pimeään paikkaan ja missä sitä ei voida vahingossa teloa. Kannattaa mukailla paikkoja, joissa perhoset muutenkin talvehtisivat: kylmiä ulkorakennukset, puiden onkalot, talojen rossipohjat, ullakot ja kivikot. Tilan täytyisi olla sellainen, etteivät esimerkiksi linnut tai hiiret pääse popsimaan perhosta, mutta mistä se pääsee kuitenkin keväällä itsenäisesti vapauteen.

Suoraan pakkaseen perhosta ei voi laskea, pakkasessa se menettää saman tien liikkumiskykynsä, tipahtaa maahan ja tulee syödyksi. Eli ensin perhonen viileään ja vasta sieltä sitten siirto kylmään suojaisaan paikkaan. Viileästä otettava perhonen on vielä toimintakykyinen ja pystyy takertumaan jaloillaan uuteen talvipaikkaansa.

Jos vapautuspaikkoja ei ole, voi perhosta koettaa talvettaa rei´itetyssä rasiassa missä on pari lämpöastetta, rauhallisessa ja pimeässä paikassa. Rasiaan voi laittaa hiukan kosteaa (ei märkää) talouspaperia. Jos perhonen ei joudu häirityksi, se saattaa selvitä huhtikuulle, jolloin sen voi vapauttaa ulos lämpimänä kauniina kevätpäivänä, kun ensimmäiset ravintokasvit kuten pajut ja leskenlehdet kukkivat. 

Perhoset osaavat valita lepopaikkansa hyvin. Niillä on ilmiömäinen kyky piiloutua. Siipien alaosissa on upeat maastoutumisominaisuudet joilla ne katoavat varjoihin.

 

Pari juttua

Katsokaa miten hienosti talvipäivänseisaus tulkataan liikkein ja elein viittomakielisissä uutisissa (kohdasta 3.25 alkaen). Siitä ymmärtää selkeästi - mielestäni paremmin kuin luetusta tekstistä - kuinka maapallon pohjoisosa on kallistunut kauimmaksi auringosta. Tästä se päivä alkaa taas pidentyä! 

** 

Allekirjoitathan ja jaathan Kaikki metsästysraudat kiellettävä -kansalaisaloitetta eteenpäin! Tällä hetkellä kansalaisaloite on kerännyt reilu 31 000 allekirjoitusta. Jokainen allekirjoitus on tärkeä, että saamme täyteen 50 000 nimeä! Ainostaan silloin kansalaisaloite voi edetä eduskunnan käsiteltäväksi. Kiitos paljon eläinten puolesta!

Linnunsulat näyttävät elämälle suunnan

 

2149465 © Elvira Reyher | Dreamstime.com

Tänään on ollut juhlapäivä. Sain nimittäin Suomen luonnonsuojeluliitolta Kultainen sulka -palkinnon. Palkinnon perustelut kuuluvat näin: ”Kaarina Davis on kirjailija, joka on oman elämäntapamuutoksen ja luonnonsuojelutyön kautta haastanut kuluttamiseen perustuvaa elämäntapaa”.

Tunnustus on minulle tosi iso juttu ja tuo silmiin liikutuksen ja ilon kyyneleet.

Kun yli kaksikymmentä vuotta sitten hain elämälleni suuntaa, minulla oli tapanani joskus heittäytyä sattuman varaan ja seurailla umpimähkäisesti sulkien osoittamaa tietä. Toivoin, että saisin johtolangan mitä elämälläni tekisin. Ennen pitkää sulat johdattivatkin minut luontoon. Nyt tavallaan Kultaisen sulan myötä ympyrä sulkeutuu ja ikään kuin vahvistaa sen, että olen perillä. Elämä on ihmeellistä.  

Olen löytänyt Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnasta henkisen kotini, saanut lukuisia hyviä ystäviä ja oppinut luonnosta ja maailmanmenosta vaikka mitä. On tosi hienoa kuulua omistautuneiden ihmisten joukkoon, jotka työskentelevät pyyteettömästi luonnon puolesta. Kiitos Suomen luonnonsuojeluliitolle!

Kirjailijan työskentelytavoista: Yksi uni, kaksi kysymystä ja kolme lainausta

Minulla on tapana kerätä erilaisia ajatuksia herättäneitä juttuja talteen, olivat ne sitten lyhyitä tai pitkiä. Lippulappusia riittää. Mitä minä niillä kaikilla teen? Vai koskaan mitään? En silti osaa olla niitä tallettamattakaan enkä raaski hävittää (ainakaan kaikkia): jokin ajatus, uni, kuvaava sana tai pari, uutinen joka poikii monta jatkoajatusta, äkillinen muisto tai idea, jotain jonka pelkää unohtavansa tai kadottavansa, jos sitä ei heti tallenna.

En osaa arkistoida tällaisia irtoajatuksia loogisesti, joten menee paljon aikaa plaratessa eikä etsimäni välttämättä edes löydy, jos se on vaikka klittaantuneena jonkun toisen paperinpalan lomaan. Kenties monetkaan eivät ole tallettamisen arvoisia enkä moniakaan tule koskaan tarvitsemaan, mutta jotain kummaa mielihyvää saan tästä hamsterin hommasta, heh. 😄Ehkä voisin julkaista niitä täällä blogissa aika ajoin? En tiedä, katsotaan.

Tässä nyt kuitenkin muutama, joihin törmäsin siivotessani työpöytää.

**

Näin marraskuun lopulla unta, että heräsin pitkiltä talviunilta ja oli jo alkukesä. Tuomet kukkivat, ampiaiskuningattaret olivat jo liikkeellä ja eläimet ruokkivat poikasiaan. Olin menettänyt kevään kokemisen.

Siinäpä vasta painajainen!

**

Kaksi pysäyttävää kysymystä: ”Mikä on suurin pelkosi? Pelätäänkö sinua, miksi?”

Menikö tunteisiin? -sarjassa on hyvää keskustelua tunteista. Kunpa tämän kaltaista syvällistä pohdintaa tulisi useamminkin radiosta. Ohjelmassa keskustelleet mainitsivat suurimmiksi peloikseen tuottaa pettymys läheisille ja rakkaille, ettei jäisi täysin yksin sekä menettämisen pelon, että menettäisi lapsensa tai puolisonsa.

Minulla ei ole perhettä eikä sukulaisia, olen kokenut menetyksiä ja hyväksynyt ”yksinäisyyteni”. En silti ole yksinäinen, luonnon helmassa ei voi koskaan olla yksin. Suurin pelkoni ovat ymmärtämättömät ihmiset, jotka hävittävät luontoa.

Pelätäänkö minua? Siihen en osaa vastata. Jos joku pelkää, se johtunee ennakkoluuloista, kun ei tunneta ja minua kuvitellaan jonkinlaiseksi. Tai ehkä joku, joka on harrastanut luonnossa laittomuuksia, tutisee…

**

Hoitoalan tai kotihoidon mahdottomasta tilanteesta kertoo seuraavan sitaatin kaksi jos-sanaa:

”Jos kotihoidosta saataisiin ympärivuorokautiseen hoivaan ne ihmiset, jotka sitä tarvitsevat, olisi kotihoidolla sen jälkeen edellytykset toimia hyvin, jos siellä on töissä tarpeeksi ihmisiä.” Professori Marja Jylhä Aamulehden haastattelussa

Niinpä, jos jos-sanaa ei olisi, lehmätkin lentäisivät.

 **

Mikä on kirjailijan rooli tarinataloudessa, kun sosiaalinen media, lehdet ja muut alustat ovat täynnä kertomuksia? Kirjailija Silvia Hosseini pukee ajatukseni sanoiksi, kommentoidessaan Tampereen kirjafestareilla 4.12. näin: "Kaikki tuottavat kontenttia, ja joskus mietin, mihin minun ääntäni tarvitaan osana sitä älämölöä.” Ja vastaa, että kirjallisuus on muutakin kuin tarinoita: ”Kirjailijan tehtävä on näyttää, mikä kaikki kirjailijuudessa on mahdollista.”

Minä ajattelen, että kirjailijana tehtäväni on pitää ääntä luonnon puolesta ja tuoda esille elämän vaihtoehdoja ja osoittaa, että on muitakin mahdollisuuksia kuin yleisesti valitut valta- ja moottoritiet. On tosi kapeita ja kauniita muurahaisten ja muiden eläinten tekemiä metsäpolkuja ja sitten on tietysti se kuuluisa umpihanki, jossa saa luoda kuvionsa ihan itse. Kirjojen ansiosta maailman asioihin on mahdollisuus vaikuttaa ja niiden avulla voi keskustella lukijoiden kanssa. Sosiaalinen media, lehdet ja muut alustat tuntuvat kertakäyttökamalta. Kirjat kestävät aikaa.

**

Sitten loppuun pidempi pätkä lukemastani Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -kirjasta. Minusta on kiehtovaa kuulla miten toiset kirjailijat koostavat kirjojaan ja miten paljon tavat eroavat omista tavoistani. Tämä seuraava kuvailu huvittaa minua, sillä juuri tällaista kirjoittaminen parhaimmillaan tai pahimmillaan on. On helpottavaa lukea tällaisesta sovittelutyöstä ja palapelien kokoamisista. Kuulostaa tutulta. Samalla ote osoittaa kirjoittamisen vaativuuden. Veikkaan, että kaiken maailman podcastit ja vlogit ynnä muut puheeseen perustuvat asiat ovat yleistyneet, koska halutaan päästä helpommalla eikä jakseta tai ehditä jäsennellä ajatuksia kirjoittamalla. Kirjoittaminen on vaativampaa kuin puhuminen.

 Aluksi Oz kuvailee isänsä työskentelyä:

”(…)hän hitaasti ja tunnollisesti kapusi yhä ylemmäs kirjoituspöydällä mutkittelevaa wadia poimien yksityiskohdan sieltä, toisen täältä isoista kirjoista, jotka lepäsivät avoimina pinoissa hänen edessään. hän nosti poimimansa tiedot lähemmäs lampun valoa, tutki, lajitteli, etsi ja kopioi pienille korteille katkelmia ja asetteli lopuksi varovasti ja huolellisesti kunkin kohdan oikealla paikalleen, kuin olisi pujottanut helmiä nauhaan.”

 Sitten Oz esittelee omaa työskentelytapansa:

”Työskentelen kuin kelloseppä tai vanhan ajan hopeaseppä toinen silmä puristettuna kiinni ja toisessa luuppi, kädessäni pienen pienet pinsetit. Paitsi että pöydällä edessäni ei ole pieniä kortteja kuten isällä vaan valtava määrä paperisuikaleita, joihin olen merkinnyt muistiin sanoja - verbejä, adjektiiveja, adverbeja - ja lauseenpätkiä, ilmausten ja kuvausten fragmentteja ja erilaisia kokeellisia yhdistelmiä niistä. Aika ajoin poimin pikku pinseteilläni jonkin näistä paperisuikaleista, näistä pienistä tekstimolekyyleistä, kohotan sitä varovasti ja tarkastelen valoa vasten, kääntelen ja tutkailen joka suunnalta, kumarrun vielä hiomaan ja kiillottamaan sitä hiukan ja kohotan taas uudestaan valoon, kiillotan vielä hiukan verran ja kumarrun taas ja sovitan sen työn alla olevaan tekstikudelmaan. Hetken verran tarkastelen tulosta eri suunnista; en ole ihan vielä tyytyväinen, poimin pois äsken asettelemani palasen ja kokeilen tilalle toista sanaa, tai yritän sovittaa sitä johonkin toiseen kohtaan lauseessa, poimin sen taas pois ja hion vielä aavistuksen verran ja yritän taas sovittaa sen lauseeseen, ehkä hiukan eri kulmassa. Vai pitäisikö se sittenkin istuttaa hiukan eri tavalla? Ehkä lauseen loppuosaan? Tai seuraavan lauseen alkuun? Vai pitäisikö minun leikata siitä itsenäinen yhden sanan lause?

Nousen. Kiertelen hetken huoneessa. Palaan pöydän ääreen. Tuijotan äskeistä palasta vielä hetken tai kauemminkin, yliviivaan koko lauseen tai repäisen pois koko arkin ja rypistän sen ja revin palasiksi. Luovutan. Kiroan suureen ääneen itseäni ja kiroan kirjoitustyötä ylipäätänsäkin ja kieltä erityisesti, mistä huolimatta istahdan taas ja aloitan sommittelun alusta.

Sanoin kerran, että romaanin kirjoittaminen on suunnilleen kuin rakentaisi legoista Edomin vuoret. Tai kuin rakentaisi koko Pariisin kaikkine rakennuksineen, aukioineen, bulevardeineen ja torneineen viimeistä puistonpenkkiä myöten - tulitikuista.

Jos haluat kirjoittaa 80 000 sanan pituisen romaanin, sinun on tehtävä noin neljännesmiljoona päätöstä, eikä vain juonesta, siitä kuka saa elää ja kuka kuolee, kuka rakastaa ja kuka pettää kuka rikastuu ja kuka tekee itsestään kertakaikkisen hölmön, tai minkä nimisiä henkilöt ovat ja minkä näköisiä, mitkä ovat heidän ammattinsa ja minkälaisia tapoja heillä on, tai miten jakaisi kirjan lukuihin ja mikä tulee sen nimeksi (ne ovat helpoimpia päätöksiä). Eikö liioin riitä että päättää mitä kertoa ja mitä peitellä, mikä tulee ensimmäiseksi ja mikä viimeiseksi, mitä saa sanoa suoraan ja mihin vain vihjata (nämäkin ovat jokseenkin yleisluontoisia päätöksiä). Kirjoittaessa on tehtävä tuhansia paljon hienovivahteisempia päätöksiä, esimerkiksi kirjoittaako kappaleen kolmanneksi viimeiseen lauseeseen ”sininen” vai ”sinertävä”? Vai pitäisikö siinä ehkä olla ”kalpean sininen”? Vai ”taivaansininen”? Vai ehkä ”syvänsininen”? Vai pitäisikö siinä oikeastaan olla ”siniharmaa”? Ja pitäisikö tämä ”harmahtavan sininen” laittaa heti virkkeen alkuun, vai antaisiko sen himmertää vasta lopussa? Tai keskellä? Vai sulautuuko se parhaiten vuolaan, alisteisia lauseita polveilevan virkkeen vuohon? Vai olisiko sittenkin paras kirjoittaa yksinkertaisesti ”illan valo” yrittämättäkään värjätä sitä sen paremmin ”siniharmaalla”, ”sameansinisellä” kuin millään muullakaan sävyllä?”

 **

Ihailkaa sinisiä hetkiä iltaisin ja aamuisin, niin kauan kuin lunta maassa riittää (sininen hetki tuntuu vaativan lunta ilmestyäkseen)! Miettikää millä sinisen sävyllä sitä kuvailisitte. Viikon päästä aurinko on hetken pesässään ja sitten valo alkaa lisääntyä.🌞