Valkea maiseman rauha

Vaahtera lepää ja kerää voimia voidakseen kukkia noin viiden kuukauden kuluttua.

 

Tällainen runo tuli vastaan. Mielestäni se kuvastaa hyvin tätä alkutalven hetkeä.

Kuinka kauniissa valkeudessa olemme saaneet elää jo monta viikkoa!

Ollaan kiitollisia siitä.

 

Olin unohtanut valkeuden

katsellessani syksyn raskaita värejä

ja eräänä aamuna oli valkeus edessäni.

Seisoin hiljaisena hämmästyksestä.

Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale

viileäksi tuoksuksi,

ja valkea maiseman rauha

solui sieluuni kuin juoma.

- Katri Vala

 

Lepät, tuomet ja pajut tuovat suojaa monenmoisille eliöille talvellakin. Osa talvehtii, osa on hereillä (kuutisen tuntia).

Näkyykö tässä omenoita yhdeksän kuukauden kuluttua?

Linnut kevensivät aronioiden taakkaa. Marjat on syöty.

Usein sanotaan, ettei yhden ihmisen teoilla ole väliä. Jos tämä pitäisi paikkansa, miksi oksat taipuvat lumen painosta? Yksi lumihiutale painaa 0,004 grammaa.

Rakas Mustikkavuori. <3

 

Myrskyillan mysteeri

Eräänä iltana reilu viikko sitten alkoi kova tuuli pidemmän tyynen ajanjakson jälkeen. Laitoin tulet takkaan, pidin puhelimen, tietokoneen ja television suljettuna ja vietin aikaani lukien kirjoja ja ratkoen ristikoita. Kuului vain vaimeaa tuulen huminaa ja takan lämmöstä aiheutuvia naksauksia ja rapsahduksia. Siinä oli vierähtänyt tunti jos toinenkin, kun yhtäkkiä ulkoa pimeydestä talon seinältä kuului hätääntynyttä kiipeilyä. Orava! Se kulki tutut reittinsä, mutta eteni tavanomaista paljon nopeammin etelän seinältä, idän seinälle ja sieltä pohjoisen puolelle. Mikä oli saanut sen liikkeelle kesken unien myrskyyn?

En ehtinyt pohtia asiaa, kun heti perään idänpuoleiselle ikkunaristikolle tupsahti talitiaiskoiras. Näin sen lukuvalon kajossa hyvin ja oletin, että se näki sisälle yhtä lailla. Olimme noin puolen metrin päässä toisistamme. Ristikko ja kynä käteeni jähmettyneinä pysyin liikkumattomana, etten aiheuttaisi lisähäiriötä. Kökötimme siinä kymmenisen minuuttia aloillamme. Mikä oli herättänyt eläimet?

Orava ja talitiainen olivat ilmeisesti yöpyneet samalla etelän suunnalla, kun ne kumpikin kaarsivat talon itäpuolelta hakemaan turvaa. Oliko myrsky pudottanut oksan tai pöllö kurkistanut yöpymiskoloihin? Toisaalta, tokko tiainen pääsisi pöllön ohi kolosta pois. Olisiko kärppä aiheuttanut kaaoksen? Vai aiheuttiko orava ketjureaktion ja säikäytti talitiaisen liikkeelle paetessaan jotain? Oliko myrskyllä mitään osuutta asiaan?

Sitten talitiainen alkoi liikehtiä, joten ilmeisemmin vaara oli ohi. Se pyydysti muutaman seinänrakosiin piiloutuneen hyönteisen, lennähti ylemmälle ikkunanpienalle, sitten alemmalle, sitten ikkunalaudalle ja taas ylös ja välillä sivuttain ja taas edestakaisin. Seurasin, mietin ja ihmettelin. Milloin se lennähtää pois? Mistähän se löytää suojaisan piilopaikan? Eikö sen pitäisi rauhoittua jo nukkumaan? Aina kun tintti tähysti pimeyteen, käänsin lukulamppua varovasti poispäin ikkunasta. Viimein sain valon sammutettua. Kattovalosta ulottui ikkunalle vain himmeä kajo. Tiainen rauhoittui heti ja jäi verhon toiselle puolelle piiloon. Äänistä päättelin oravan jääneen pohjoisseinustalle hirren päälle nukkumaan.

Siinä oli sitten mietittävä, miten pääsen myöhemmin kulkemaan huussiin häiritsemättä kumpaakaan. Tiainen olisi normaalisti käyttämäni polun varrella, orava kiertotien. Kaarsin kaukaa etelän kautta. Reitille kertyi matkaa, mutta näin en häirinnyt jo kertaalleen häirittyjä eläimiä, mikä oli minulle tärkeää. Onneksi oli leutoa ja lämpötila nollan paikkeilla. Kovalla pakkasella eläimiltä olisi huvennut nopeasti tärkeitä energiavarantoja. Oravilla on enemmän liikkumavaraa ja ne voivat joskus paastota pakkaspäivien yli niin etteivät lähde koloistaan ollenkaan, mutta pienillä linnuilla on rajallinen vararavintoreservi. Pimeyttä kestää nyt noin 16 tuntia vuorokaudessa, siksi talviruokinta on äärimmäisen tärkeää eläimille. Moni eläin menehtyisi ilman sitä.

Aamulla lähdin liikkeelle sinisen hetken aikaan. Ruokintapaikalla hämärässä oli jo aika vilinä, joten ajattelin yökulkijoiden jo lähteneen. Kuljin tavallista polkuani. Talitiainen oli kuin olikin vielä ikkunalla! Se pyrähti lentoon, kun tulin nurkan takaa. Liikuttavaa, että se siinä sitten yönsä vietti. Olisi kuvitellut sen etsivän vaikkapa tyhjän linnunpöntön suojakseen. Oravaa ei näkynyt, oli varmaan siirtynyt jo ruokintapaikalle.  

Myrsky-yön tapahtumista tuli ristikkoa kiperämpi aivopähkinä selvitettäväksi, mutta ratkomatta jäi. Luonto pysyy ikuisena mysteerinä ja mielikuvitusta kehittävänä.

**

PS. Tiedoksi: Jos olet tilaamassa kirjojani joululahjaksi, Posti ilmoittaa jouluksi ehtivien pikkupakettien viimeiseksi lähetyspäiväksi torstain 14.12. Kiitos!

 

Luonnonperintösäätiön toiminnan taustalla on yksinkertainen idea, joka tuottaa iloa kaikille

Olin tiistaina paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen syyskokouksessa, jonka vieraana oli Luonnonperintösäätiön suojelujohtaja ja tietokirjailija Anneli Jussila. Häntä haastateltiin uusimmasta kirjastaan Puut puhuvat (jonka kirjan sivuilla minäkin seikkailen pikkuisen) sekä Luonnonperintösäätiön toiminnasta.

Anneli kertoi ihmisillä olleen sadantuhannen vuoden ajan läheinen suhde taivaan ja maan ilmiöihin ja eläinten kanssa. Luonnonkansat ovat tienneet aina, että puut kommunikoivat. Vasta 1800-luvun puolivälissä tämä suhde muuttui ja ympäristöä ruvettiin hyödyntämään kovaotteisesti. Esimerkiksi metsäpeura, majava ja laulujoutsen metsästettiin sukupuuton partaalle eikä eränkäynti ollut enää kestävää. Ihmisen käsitys itsestä suhteessa luontoon muuttui ja luonto alettiin nähdä hyödyntämisen välineenä ja ihminen sen yläpuolella olevaksi.

Olisi ollut mielenkiintoista kuulla Annelin ajatuksia kauemminkin. Aika rientää aina, kun on hauskaa. 

Kivana anekdoottina Anneli mainitsi, että suomalaiset elivät tuhansia vuosia sisäänpäin lämpiävissä savupirteissä, torpissa ilman savupiippuja, joissa savu leijui katonrajassa. Vasta muutama sata vuotta on ollut taloja, joissa savu ohjataan talosta ulospäin savupiipulla. 

”Suomalaiset ovat aina pärjänneet hyvin savun kanssa, kun olemme (kansakuntana) hengissä vieläkin”. - Anneli Jussila

Tapahtumapaikkana oli idyllinen Tehdassaaren kahvila Nokialla.

 Luonnonperintösäätiön toiminta alkoi 1995. Ensimmäiset viisi vuotta oli hiljaista aikaa. Säätiön perustaja kirjailija-kalastaja Pentti Linkola oli säästänyt omia rahojaan ostaakseen metsää, mutta sopivaa ei tullut vastaan. Vasta vuonna 2000 löytyi Akanvaara. Pikku hiljaa säätiön toiminta vilkastui. Anneli Jussila oli alkuun säätiön ainoa työntekijä, sitten Ikimetsän ystävät ry. tuli säätiön tueksi. Vuosi vuodelta säätiön toiminta on laajentunut ja nykyään työntekijöitä on 12. Maakunnissa ympäri Suomea on yhdyshenkilöitä, jotka seuraavat alueellisia metsätilanteita, antavat vinkkejä kohteista ja käyvät katsomassa ostamiseen sopivia potentiaalisia metsiä.

Alkuun ihmiset eivät tahtoneet uskoa, että suojelluista metsistä maksetaan. Muun muassa METSO-ohjelma on ollut auttamassa sitä tietoisuutta, että metsiä ei tarvitse hakata vaan ne voidaan myydä suojeluun ja saada niistä kilpailukykyinen hinta. Nykyään tavalliset ihmiset tuntuvat olevan luonnon ja metsien hätätilasta paremmin tietoisia kuin poliitikot (josta sivujuonne, lukekaa, kuinka nykyinen hallitussurkeus poisti luontostrategista tarkat pinta-alaprosentit.)

Luonnonperintösäätiön taustalla on yksinkertainen idea, jonka kautta ihmiset pääsevät mukaan suojelemaan metsiä. Anneli Jussila kertoi että hän on saanut kokea säätiön kautta mitä hienoimpia asioita ja tavata ihania ihmisiä. Säätiö on myönteinen projekti, jonka toiminta tuottaa iloa kaikille:

• heille, jotka lahjoittavat rahaa säätiölle,
• heille, jotka myyvät metsänsä suojeluun
• heille, jotka lukevat ja kuulevat säätiön toiminnasta esim. mediassa.

Yhdellä eurolla voi suojella kaksi neliötä metsää tai kymmenen neliötä suota.

Säätiö saa tulonsa lahjoituksista, joita voi olla viidestä eurosta isompiin testamentteihin, sekä yritystukijoilta. Nyt on tullut mukaan sellaisiakin yrityksiä, jotka saattavat kustantaa koko metsän ostohinnan.

Metsäalueita tarjotaan koko ajan, joka viikko. Joskus ne ovat liian pieniä tai niissä ei ole luontoarvoja tarkoittaen sitä, että ne ovat liian nuoria metsiä tai liian hakattuja. Joskus metsät ovat niin isoja pinta-alaltaan, että niiden hankkimiseen tarvittaisiin paljon rahaa.

Annelilta kysyttiin, mitkä ovat säätiön tulevaisuuden näkymät, mitä säätiö tavoittelee. Japanissa vastaavanlaisen hankkeen vetäjät olivat vastanneet, että he haluavat suojella 60 % Japanista. Anneli sanoi, että säätiö ostaa Suomea pala kerrallaan. Ikinä ei voi tietää kuinka pitkälle se voi viedä.

Miksi ilvestä on havahduttu puolustamaan tappamiselta nyt?

Osassa puita oli vielä lehtiä, kun alkoi sataa lunta. Oli epätavallisen lämmin syyskuu, joten puut luulivat, ettei ole kiirettä mennä talvilevolle. Lehtiä on tippunut hangille. Se on näyttänyt oudolta.

Nyt lumet jo sulavat mutta hetken kaikki oli niin kaunista - ja hiljaista! Lumi vaimentaa ääntä, tuo valoa ja lämmöneristystä maalle ja sen eliöille ja erityisesti talvipukunsa vaihtaneet eläimet tarvitsisivat lumen antamaa suojaa.

Tässä on kuva alkuviikolta, kun maa oli mustana. Kärppä tutki puuliiterin seutuja. Kärpän turkki ei ole vielä täysin valkoinen vaan ruskeaa karvaa on laikuittain. Kuvaan muodostui oksista aivan kuin tähtäinristikko. Onneksi oli vaan oksia vaan ja kameran tähtäin. Metsästäjät tappavat vuosittain yli tuhat kärppää. Miksi?!

Metsästäjät ovat ottaneet jälleen kerran tähtäimeensä ilvekset. 12 % Suomen ilveksistä haluttaisiin tappaa. Riistakeskus on koettanut keksiä uuden keinon kiertää lakia, ns. ”paikallisyhteisön sitouttamisen”, jotta metsästäjät pääsisivät hupijahteihinsa. ”Paikallisyhteisö” on kuitenkin vain pieni ryhmä metsästäjiä. Edes kaikki metsästäjät eivät halua tappaa ilveksiä.

Luontodirektiivin ensisijaisena tavoitteena on edistää luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä eikä Riistakeskuksen myöntämissä ilvesten tappoluvissa ole mitään tieteellisiä perusteluja sille, että se edistäisi näitä tavoitteita. Metsästäjät haluavat suojella kauriita ilvekseltä metsästämiselle, että pääsisivät itse ampumaan sekä kauriita että ilveksiä. Mielipuolista touhua.

Ilves on avainlaji, joka lisää kaikella tavalla ympärillään olevaa monimuotoisuutta. Olen kirjoittanut aiheesta viime vuonna TÄÄLLÄ.

Viime ajat olen naputellut valituksia Pirkanmaalle myönnetyistä ilvesten tappoluvista Suomen luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piirin vapaaehtoisena. Jos meillä olisi metsästäjistä täysin riippumaton viranomainen – joka noudattaisi lakeja – niin ei tarvittaisi tällaista valitusrumbaa ja oikeusjärjestelmän kuormittamista.

Annoin ilvesaiheesta haastattelun Yle Tampereen radioon, vaikka se on kaukana mukavuusalueestani. Toimittaja totesi ensimmäisenä pihaan tultuaan: ”Kuinka täällä voi olla näin hiljaista, että ei ole kaikuakaan ollenkaan”. Haastattelu kuulosti vasta sataneen lumen takia erilaiselta kuin yleensä ”kaikuisat” haastattelut.

Kyseenalaistin sitä, miten voi olla mahdollista, että lumijälkilaskennat eivät ole läpinäkyviä. Nyt metsästäjät laskevat eläinten jälkiä eikä ole luonnonsuojelijoita tai puolueettomia tarkkailijoita mukana seuraamassa, että jäljet tulkitaan ja lasketaan oikein. Kukaanhan ei oikeasti tiedä paljonko ilveksiä Suomessa on.

Kiitin toimittajaa ja mediaa ilvesaiheen esillä pitämisestä – koska eihän sekään ole itsestään selvää – niin toimittaja sanoi, että aihe on noussut esiin kansalaisilta. Pohdimme sitä, miksi ”ilveksen aika” tuli nyt. Kirjoitin ilvesaiheesta vuonna 2016 TÄÄLLÄ siitä, kuinka vuonna 2016 metsästäjät hakivat koko maahan 1247 ilveksen kaatolupaa. Lupia myönnettiin 503. Vuoden 2017 metsästyskaudelle koko Suomeen myönnettiin 404 kannanhoidollista poikkeuslupaa. Kammottavia määriä tappolupia on myönnetty vuodesta toiseen. Mikä on aiheuttanut sen, että juuri nyt kansalaiset ovat heränneet isommassa määrin protestoimaan? Toimittaja epäili, että ihmiset olisivat koronan aikana liikkuneet enemmän luonnossa ja havahtuneet haluamaan enemmän luontoa ympärilleen.

Oli syy mikä hyvänsä, olen ikionnellinen ja kiitollinen, että luontoa kunnioitetaan ja arvostetaan ja ihmiset tuovat esille myötätuntonsa ilvestä – ja toivottavasti muitakin villieläimiä – kohtaan ja löytyy kulttuurillista yhteisymmärrystä. Suurpedot ovat mitä suurimmassa määrin poliittisia eläimiä. Poliitikkojen ja Riistakeskuksen viranomaisten on viimein käsitettävä, että yleisen mielipiteen sivuuttaminen ei ole enää mahdollista. Päätöksiä ei voi tehdä kuulematta kansalaisia. Koko riistahallinto on syytä laittaa uusiksi ja riistakeskuksen toiminta siirrettävä Ympäristöministeriön alaisuuteen tai metsästäjistä riippumattomille lupaviranomaisille. Lukekaa ihmeessä Ville Niinistön erinomainen haastattelu Demokraatista.   

Peukut ja varpaat pystyyn: menestystä ilveksille ja ilvesvalituksillemme!

 

Onnellisuuden arvioinnin käyttöohje

Luin Alain de Bottonin Filosofian lohdutukset -kirjaa vuodelta 2003. Siellä oli luku nimeltään Lohdutus rahan riittämättömyydestä ja sen alla luku onneen tarvittavista asioista - tai mukamas onneen tarvittavista asioista - talo Lontoon keskustassa, makuuhuoneesta näkymä vetten yli, pihalta kuuluva suihkulähteen solina, vuoteiden pellavalakanat, ruokasalin 12 hengen pöytä, viikonloppuasuntona kattohuoneisto Pariisissa… ja sitä rataa.

Monia saattaa lohduttaa kuulla, että nautinnon todelliset ainekset eivät maksa paljon. Botton viittaa Epikurolaiseen ajatteluun, josta tässä yhteenvetoa.

Ihmiselle on luonnollista mutta tarpeetonta haluta isoa asuntoa, juhlia, omaa kotikylpylää, herkkuja ym. Maine ja valta on sekä luonnotonta että tarpeetonta. Luonnollista ja tarpeellista sen sijaan on ystävyys, vapaus ja ajattelu.

Ystävyys

Ennen kuin syöt tai juot mitään, harkitse tarkkaan, kenen kanssa syöt tai juot, pikemminkin kuin mitä syöt tai juot. Moni saattaa olla rahanhimoinen, mutta ei elääkseen ylellistä elämää vaan saadakseen arvostusta ja hyvää kohtelua, mutta todellinen ystävyys ei ole riippuvaista asemasta tai vaikkapa ulkomuodosta. Todelliset ystävät voivat tuoda meille enemmän rakkautta ja kunnioitusta kuin kaikki maailman rikkaudet. Lisäisin tähän, että ystävyys voi käsittää myös eläimet.

Vapaus

Yksinkertaisen elämän avulla voi saavuttaa itsenäisyyden. Sinulla voi olla vähemmän rahaa, mutta sinun ei tarvitse noudattaa vastenmielisiä käskyjä keneltäkään. Tuo voisi olla Irti oravanpyörästä -kirjani kiteytys...

Ajattelu

Huolten hälventämiseen ei ole tehokkaampaa keinoa kuin ajatteleminen. Kirjoittamalla ongelman paperille tai keskustelemalla siitä muiden kanssa, sen olennaiset puolet kirkastuvat. Asiallinen pohdinta rauhoittaa mielen.

Epikuroksen mukaan jos meillä ei ole ystäviä, vapautta ja analyyttistä elämänasennetta, emme voisi koskaan olla aidosti onnellisia. Jos meillä on nuo, mutta ei rikkautta, emme voi silti koskaan olla onnettomia. Epikuroksen mukaan onni on sitä, ettei kärsi. Me emme olisi onnellisia, vaikka meillä olisi upea auto, muttei ystäviä: huvila, muttei vapautta; pellavalakanat, mutta liikaa ahdistusta, jotta pystyisimme nukkumaan.

**

Jotta emme hankkisi sellaista, mitä emme tarvitse, tai haikailisi asioita, joihin meillä ei ole varaa, meidän tulee kallista esinettä halutessamme välittömästi kysyä itseltämme, onko halumme oikein. Botton tarjoaa sarjan ajatuskokeita, tavallaan käyttöohjeen, jolla voi arvioida tulevan onnellisuuden määrää, joka menee tiivistettynä jokseenkin näin:

• Oletetaan, että haluat huvilan (tai minkä tahansa asian).
• Kuvittele, että halusi on väärä. Pohdi voisitko olla onnellinen lomalla, vaikka sinulla ei olisi haluamaasi asiaa, ja jos et käyttäisi niin paljon rahaa kuin huvilaan tarvitaan?
• Ehkä voisit tuntea olosi kurjaksi huvilalla, jos tunnet itsesi yksinäiseksi. Voisit esimerkiksi olla onnellinen teltassa, jos olet ihmisen kanssa, jota rakastat ja joka arvostaa sinua. Veden äärellä, korkean puun oksien alla hyvässä seurassa voi virkistää itseään ilmaiseksi, ei tarvitse edes telttaa.
• Toisin sanoen voidaksesi olla onnellinen huvilassa, sinun pitää olla ihmisen kanssa jota rakastat ja joka arvostaa sinua. Onnesi siis riippuu enemmän sopivasta seurasta kuin hienosti kalustetusta huvilasta.

Meillä on paljon ajatusvirheitä, jossa kallis tavara tai asia voi tuntua järkeenkäyvältä, jos emme ymmärrä perustarpeitamme. Bottonin mukaan tavarat jäljentävät materian tasolla psykologista tarvettamme. Meidän pitäisi saada ajatuksemme järjestykseen, mutta hankimmekin uudet kirjahyllyt. Ostamme maastoauton, vaikka etsimme vapautta. Ostamme alkoholia, mutta kaipasimme ystävyyttä. 

Omien tarpeiden tunnistamista vaikeuttavat Epikuroksen mukaan toisten ihmisten ”joutavat mielipiteet”, jotka eivät vastaa tarpeiden luonnollista hierarkiaa, vaan korostavat ylellisyyttä ja vaurautta ystävyyden, vapauden ja ajattelun sijaan. Joutavien mielipiteiden yleisyys ei ole sattumaa. (Huomatkaa, että tämä kirja on kirjoitettu 20 vuotta sitten aikana ennen sosiaalista mediaa. Voi sitä joutavien mielipiteiden määrää tänä päivänä!)

On kaupallisten yritysten etujen mukaista vääristää tarpeiden hierarkiaa ja vähätellä kaikkea, mitä ei voi myydä. Mainonta ei olisi niin yleistä, ellemme olisi vaikutuksille alttiita. Yritykset herättävät tarpeettomia haluja ihmisissä, jotka eivät ymmärrä todellisia tarpeitaan. Me haluamme asioita, jos ne esitetään näyttävästi ja menetämme kiinnostuksemme, jos ne jätetään huomiotta tai niistä ei puhuta hyväksyvästi. Ylellisyystuotteista ja mielikuvista ei ole ympärillämme puutetta. Harvoin meitä rohkaistaan tyytymään kohtuullisiin iltoihin, lapsen kanssa leikkimiseen, aurinkoiseen iltapäivähetkeen, keskusteluun ystävän kanssa tai tuoreelle leivälle levitettyyn juustoon.

Taiteella ja filosofialla on kyky palauttaa tasapaino. Jos ihmisten itsetuntemus ja yksinkertaisuuden arvostus lisääntyisi ja ihmiset oivaltavat, mitä he tarvitsevat, ja he jättävät hetken mielijohteensa huomiotta ja tarpeettomat tavarat ostamatta, voisi se tuhota kokonaisia kulutuksen alueita. Syntyisi yhteiskunta, joka huolehtii välttämättömien aineellisten tarpeiden tyydyttämisestä, mutta ei nosta elintasoa yli toimeentulominimin. Yhteiskunta, jonka tarpeet olisivat rajoitetummat kuin meidän, tarvitsisi vähemmän resursseja emmekä silti olisi onnettomia.