Lepakon uloste: onko se vaarallista ja näin siivoat sen turvallisesti

Vesisiippa troolaa hyönteisiä vedenpinnasta.

Minulla oli maanantaina tosi mukava päivä. Paikallislehtemme UutisOiva halusi tehdä artikkelin lepakoista ja kysyivät minulta mm. Hämeenkyrön lepakkotilanteesta. Mielelläni vastasin mihin osasin, mutta hirmu vähänhän me ihmiset tiedämme lepakoiden elämästä. 

Kerroin toimittajalle Hämeenkyrön kotiseutumuseon ullakon lepakkoyhdyskunnan historiasta ja niinpä maanantaina teimme tärskyt sinne.

 

Kotiseutumuseolla oli vuonna 1990 Suomen suurin tunnettu lepakkoyhdyskunta. Viiksi- ja isoviiksisiippojen osalta jopa koko Euroopan suurin. Museon ullakolta tavattiin silloin viittä eri lajia (pohjanlepakko, korvayökkö, vesisiippa, viiksisiippa ja isoviiksisiippa) ja yhteensä niitä oli ollut peräti 200–300 yksilöä. 

Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1993, lepakoiden määrä oli tipahtanut 35–40 yksilöön ilmeisesti häirinnän vuoksi, kun museon vintillä oli kuljettu enemmän ja pidetty valoja päällä. Lepakot ovat olleet rauhoitettuja jo vuodesta 1923 ja niiden lisääntymis- ja levähdyspaikkoja ei saa hävittää. Onneksi kukaan ei ole kotiseutumuseon rakennusta hävittämässäkään. Museon ullakko vain rauhoitettiin kulkemiselta ja sitten toivottiin lepakoiden palaavan. 

Kotiseutumuseolla on esillä vanhoja hämeenkyröläisiä esineitä, valokuvia ja maatyökaluja. Rakennus on valmistunut 1820 Venäjän vallan aikaan kruunun viljamakasiiniksi. Viljelijät veivät sinne viljaa maksaakseen veronsa. Kruununjyvät olivat hyvässä tallessa makasiinin kaltereiden ja metalliovien takana.   

Aivan museon vieressä sijaitsee 1700-luvun lopulla valmistunut kirkko. Se toimii kesäisin tiekirkkona. Frantsilan Kehäkukka kasvisravintola sijaitsee näistä rakennuksista noin puolen kilometrin päässä itäänpäin.

Kävin kotiseutumuseon vintillä vuonna 2011 luontoharrastajaystävieni kanssa tutkimassa lepakkotilannetta. Silloin ei näyttänyt kovin hyvältä. Lepakonjätöksiä ei juuri ollut. Havaintojemme mukaan katon raosta sujahti ulos ainoastaan 16 lepakkoa. Iso määrähän se on tuokin, mutta 90-luvun tilanteeseen verrattuna siis.

Nyt oli korkea aika käydä arvioimassa tilanne uudestaan. Saimme kotiseutumuseolta erityisoikeuden käydä vintillä. Kiitos siitä! Liikuimme siellä varovasti ja kuiskaten. 

Yksi lepakko voi saalistaa jopa 1000 hyönteistä tunnissa. Lepakoilla on merkittävä rooli ekosysteemissä. Kuvitelkaa, miten monta hyönteistä iso lepakkoyhdyskunta syö pelkästään yhden yön aikana! Tai yhden kesän tai elämänsä aikana. 

Siperiassa on tavattu yli 41-vuotias isoviiksisiippa ja edelleen arvuutellaan, kuinka vanhaksi lepakot voivat elää.

Heti ullakon ovella vaikutti lupaavalta, rappusilla oli pipanoita! Laitoin hanskan käteen ja mursin pipanaa sormien välissä, se muuttui jauhoksi. 

Lepakoita vintillä! Jepu jee! 

Kyllä, minulla on ”kaikki inkkarit kanootissa ja muumit laaksossa ja kaikki muutkin kotona” heh heh. Olen niin iloinen, etteivät lepakot ole hylänneet rakennusta. 😙

Lepakon ja hiiren papanat muistuttavat toisiaan, mutta hiiren papanat pysyvät kovina villiriisin muotoisina vaikka niitä puristaa. Lepakon uloste hajoaa pölymäiseksi.   

 

Onko lepakon uloste vaarallista?

Tämä on ehkä yleisin kysymys, jonka lepakoista saan. Lyhyt vastaus: Suomessa lepakonpapanat eivät ole vaarallisia, kunhan niitä ei käsittele paljain käsin.

Itse laitan aina hanskat käteen. Silloin papanaa voi rauhassa puristaa sormien välissä ja katsoa, hajoaako se jauhoksi. Lepakon uloste hajoaa, hiiren papana säilyttää muotonsa.

Jos siivoat isompaa määrää vanhoja papanoita ahtaassa ullakkotilassa, laita hanskojen lisäksi hengityssuojain. Vuosien kuivunut uloste pölyää, eikä minkään pölyn hengittäminen ole hyväksi. Tuuleta tila ja pese kädet jälkeenpäin.

Lepakoihin liittyvä todellinen riski Suomessa on lepakkoraivotauti, mutta se ei tartu ulosteesta vaan puremasta tai raapaisusta. Älä siis koskaan käsittele elävää lepakkoa paljain käsin. Jos lepakko puree tai raapaisee, ota yhteyttä lääkäriin.

Ja tärkein: älä siivoa lepakoiden lisääntymis- tai levähdyspaikkaa kesken pesimäkauden. Lepakot ovat Suomessa rauhoitettuja, ja niiden lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen on kiellettyä. Jos ullakollasi on lepakkoyhdyskunta, siivousta ei tehdä kesällä. Sopiva aika on syksy, kun naaraat ja poikaset ovat siirtyneet muualle.

Lepakoiden ulosteita oli runsaasti, kummassakin rakennuksen päädyssä sekä kurkihirsien alla. Jäin odottamaan iltaa. Olisiko yhdyskunta palautunut isommaksi?

Päivystin yön pimeydessä kotiseutumuseon nurkalla useamman tunnin ja odotin, koska poliisi tai joku vartioliikkeen mies tulee jututtamaan minua. Olin varmaan ”hiukan” epäilyttävän näköinen seisoskelija. Lepakot ilmestyivät klo 20.50. Niitä oli neljä. Pohjanlepakko ja yksi viiksisiippalaji. 

Mutta en suostu murehtimaan. Olen järkeillyt, että olin vain liian myöhään syksystä liikkeellä. Lepakoiden eritteet ovat kertyneet useammalta vuodelta, mutta silti niiden määrä viittaa isompaan lepakkopopulaatioon.

Tuosta pienestä katon räystään kolosta ne sujahtivat ulos.

Lepakoilla on useita eri elinpaikkoja. Niillä on talvipaikat, kesäiset lepopaikat ja sitten on naaraiden niin sanottuja äityisyhdyskuntia, synnytyslaitoksia, ullakoilla ja isojen puiden onkaloissa. Naaraslepakot siirtyvät niihin kesäkuun alussa ja ne hajaantuvat elokuun alun paikkeilla parhaille saalistuspaikoille, kun poikaset osaavat lentää. Urokset eivät ole samoissa paikoissa, eivätkä kilpaile samasta ravinnosta.  

Talvisin lepakot horrostavat jossakin... onkaloissa, luolissa, maakellareissa, pirunpelloissa, rakennuksissa... ja missä kaikkialla muualla, sitä emme tiedä. Osa lepakoista muuttaa talveksi Eurooppaan, mutta siitä(kin) tiedetään vielä aika vähän.

Kaikkiaan maanantai antoi paljon voimia ja iloa eteenpäin. 

Rikkautta ja onnea on ilahtua vähästä: lepakonpapanoista.😄

Ensi kesän yötutkimusmatkoja odottaen ja lepakoiden syksyyn ja talveen kaikkea hyvää toivottaen. 

 

Lepakot ovat yksi niistä pihapiirin asukkaista, joista tiedämme vielä hämmästyttävän vähän. Kirjoitan luonnon kanssa elämisestä kirjassani Linnunlaulua ja varoitushuutoja.

Älä usko biotalouteen sinisilmäisesti

Biotalouden ympärillä käydään kuumana, mutta ei kannata mennä markkinoijien halpaan. Bio-etuliite (kuten biotalous tai biotuotetehdas) ei tarkoita ekoa tai sisällä automaattisesti ekologista kestävyyttä.

Biotalous tarkoittaa lisääntyviä avohakkuita. Metsien hakkaaminen köyhdyttää monimuotoisuutta ja vesittää ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tehdyn työn.

Katso Luonnonsuojeluliiton lyhyet alle minuutin YouTube-videotietoiskut biotalouden vaikutuksesta Suomen metsiin ja jaa videoita eteenpäin.

Sarjasta on julkaistu 45 sekunnin videot osa 1 ja 2.

Kiitos Mardelle alla olevasta meemistä! Tylyä touhua.

 

Kolumni: Lintujen nimet muokkaavat maailmaa

Uusin Linnut-lehti ilmestyy tänään ja siinä on seuraava kolumnini.

Olen onnellinen, että opin suomen kielen seitsemänvuotiaana, kun se kävi vielä helposti. Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin se olisi vaikeaa. Tiedän sen siitä, että olen viimeiset 15 vuotta opetellut minulle aiemmin oudoksi jääneiden lintujen ja muiden eliöiden nimiä - eikä kovin hyvin mene vieläkään.

Kieli on ihmisille keino ymmärtää ja tunnistaa ympäröivää maailmaa. Suomen kieli tekee elämästäni mielenkiintoista. Mustarastaan nimen vielä ymmärrän. Se on rastas, joka on musta. Punarinta-nimikin on kuvaava. Vaikka sen vanha nimi punarintasatakieli olisi kauniimpi ja kuvaavampi ja samalla malliesimerkki suomen kielelle ominaisista toivottoman pitkistä sanoista. (Tämä selittää miksi esimerkiksi Donna Tarttin Tikli-romaani oli englanniksi 784 sivuinen, mutta suomeksi 895-sivuinen.)

Entä kuka on keksinyt pensastaskulle nimen? Eihän pensaalla ole taskua eikä pensasta voi laittaa taskuun. Tai pensaskerttu ja lehtokerttu? Pensaassa ja lehdossa oleva tyttö. Näin epäloogiset nimet eivät pysy sekaantumatta mielessäni, vaikka tekisin mitä. Tunnistan nämä kolmelajia toisistaan ja tiedän missä ne pihamaallani pesivät. Minulle ne ovat yksilöitä, jotka tunnen paremmin nimellä Aittakaveri, Pensastyyppi ja Rätinäreino.

Linturetkillä lintuharrastajia tavatessani uskottavuuteni lienee nolla. Nähdessämme oranssimustavalkoisen linnun laulavan hevonhierakan kärjessä, ajattelen välittömästi: Aittakaveri! Mutta ääneen sanon: ”Tää on tää!...”

Sitten jään kelaamaan muistisääntöäni: lintu, joka pesii yläpellon sireenipensaassa, aitan takana, on ottanut sieltä jonkin esineen taskuunsa. Viimein hihkaisen iloisena hermosynapsien kohtaamisesta: Pensastasku! Toiset katsovat minua tyyliin: Mikä tota vaivaa, sehän meni jo. Aikoja sitten.

Tai sitten linnun nimi on looginen, kuten risumajan kauniiksi koristavalla lavastajalinnulla, mutta jostain syystä näen sanassa espanjalaisen la-alun ja laitan pääpainon kolmelle lopputavulle: La-vâstaja-lintu. Trooppinen lintu, jolla on saunavasta kainalossa.

Joskus tuntuu kuin minulla olisi jokin kielellinen häiriö. Tiedän mistä linnusta puhun, mutta en saa tuotettua sen oikeaa nimeä.

Joskus kyllä sekaannusta lisää lintutuntemukseni tai -tuntemattomuuteni.

Joitain vuosia sitten miespuolinen lintuharrastajaystäväni kertoi olleensa etsimässä yhtä kyläpöllöstä.

 - Tarkoitatko, että sulla oli joku nainen kiikarissa, vai, kysyin

- Ei ei, kun ihan oikeasti etsin lintua.

- Niin just. Nyt sä yrität vedättää mua viis nolla. Mikä sen linnun oikea nimi sitten oli?

- Eksä ny tajua? KY-LÄ-PÖL-LÖ-NEN*! Se on sen linnun ihan oikea nimi.

Joskus ei voi kuin ihmetellä mitä meillä lintujen nimien keksijöillä oikein viiraa päässä.

                             *Kyläpöllönen on ihan oikea nimi. Se lausutaan suomalaisesti painottaen monotonisen tasaisesti joka tavua. Linnun entinen nimi on kääpiösarvipöllö.

Minun maailmani näyttää tällaiselta... ;)

Arkistonosto kahden vuoden takaa. Yhä paikkaansapitävä. :)

Joutsenen höyhen. Kuva: Riina Peuhu.

Kiitos Kodin Kuvalehden Taja Hirvasnnorolle.  Elokuu 2015.
Hän ymmärsi ja tulkitsi minua hyvin. :D
http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/entinen_sairaanhoitaja_kaarina_davis_kaikkien_pitaisi_leppoistaa

Etsivä löytää. Jätän kirjojani eri paikkoihin löydettäviksi, muistuttamaan vapaudesta.Joku voi tarvita elämässään juuri tätä, Toisinnäkijän päiväkirjaa tai Irti oravanpyörästä -kirjaa.

Puut tarvitsevat kulttuurillista arvostamista

Mielipidekirjoitukseni tämän päivän Nokian Uutisissa.

Siuron Knuutilassa kaadettu lehtikuusi oli yli 120 vuotias ja vasta kasvunsa alussa.

Kohta 21.-27.8. vietetään valtakunnallista puunhalausviikkoa. Teemaviikon tarkoitus on kehottaa ihmisiä halaamaan puita osoittaakseen, että he arvostavat omaa lähiympäristöään ja muistuttaa viherympäristöjen merkityksestä.

Vuosien ajan minulle rakkaita maamerkkejä Nokialla olivat rautatieaseman valkopoppelit - Suomen suurimmat – ja niiden seurana kasvaneet isot kuuset ja koivut, niistä kivenheiton päässä puuksi kasvanut vanha hortensia ja saman pihan tuuhea vaahterarivistö, huoltoaseman edessä kasvava violetti verivaahtera ja Siuron Knuutilan suurenmoinen lehtikuusi. Kaikkia näitä puita halaisin, jos voisin, mutta niitä ei enää ole. Kaikki olivat hyvässä kasvussa olevia hienoja puuyksilöitä, silti ne kaadettiin. Valkopoppeleita ei edes tutkittu etukäteen. Puiden kaadon syyksi esitettiin turvallisuus ja koska alue haluttiin ”siistiä”.

Puunhalausviikonjärjestäjät innostavat ihmisiä halailemaan vaikka isolla porukalla myös satavuotiaita puuvanhuksia Suomen itsenäisyyden juhlavuonna. Mistä näitä satavuotiaita puita enää löytää, kysyn vaan. Kyllä hakemista on. Miksi tsaarinajoilta saakka kasvanut Knuutilan yli 120-vuotias, täysin terve, puu piti kaataa? Yli sataan vuoteen se ei ollut ollut kenenkään tiellä. Lehtikuusi voi kasvaa jopa tuhat vuotiaaksi kestävän puuaineksensa ansiosta. Puun kaatamisessa on ollut iso työ. Joku oli nähnyt kovasti vaivaa pätkiessään sen niin lyhyiksi pätkiksi, etteivät erikoispuuta kaipaavat puusepätkään pysty sitä hyödyntämään.

Skotlannin Perthin maakunnassa on alue jota kutsutaan Big Tree Countryksi. Se on kuulu suurista puistaan. Ne ovat luoneet ympärilleen taloudellistakin elinvoimaa. Suuria puita matkustetaan katsomaan kaukaa. Keski- ja Etelä-Euroopassa puita tuetaan metallirakennelmin ja sidotaan toisiin puihin tai rakennuksiin kiinni. Puiden halutaan pysyvän pystyssä, niitä rakastetaan. Suomessa vanha puu kaadetaan varmuuden vuoksi: ”Siinähän voi olla lahovikaa.” Puun tutkiminen ei montaa kymppiä maksa. Suomesta puuttuu puiden kulttuurillinen arvostaminen.

On kurjaa, että ihmiset eivät saisi ajatella liikaa, vaan pitäisi olla kiltti ja alistua toisten siistimisinnolle ja sulkea silmänsä kaikelta vahingolliselta mitä ympärillä tapahtuu, muuten leimautuu ”puunhalaaja-viherpiipertäjäksi”, vaikka kyse on sielunsa kuuntelemisesta ja luonnon arvostamisesta.

Seuraavana kaatovuorossa ovat kuulemma Souranderintien vanhat kuuset ja koivut. Jossain on päätetty, että tiestä pitää tulla tammikuja. Sitäkö asukkaat todella haluavat? Liekö näitäkään kaadettavaksi aiottuja puita porattu ja tutkittu. Punaiset pisteet puiden kyljissä kertovat, että kohta surraan taas. Käykää halaamassa ja ihailemassa näitä puita kun vielä voitte.

Kaupunkiluonto katoaa, ellei jokainen yritä pitää huolta sen säilymisestä. Kiitos kaikille, jotka näette vaivaa kaupunkipuiden pystyssä pitämiseksi ja viheralueiden säilyttämiseksi turhan toimeliaiden puunkaatajien työpaineisissa puristuksissa. Luonnon ja puiden puolustaminen ei ole täällä pohjoisen junttilassa aina helppoa, mutta se on suurta viisautta.