Poimintoja maaliskuulta

Tässä maaliskuun havaintoja arjen merkityksellisyydestä. Yksinkertaisuus, riittävyys ja pienet teot muodostavat elämän tärkeimmän ytimen.

1. Pelkkä olemisen taito

Sain hiljattain tekstarin, jossa henkilö nautti kauniista kevätpäivästä ja haaveili, että vielä kun olisi laavu, jossa paistella makkaraa. Tavallinen viesti, mutta se sai minut pohtimaan.

Todellisuudessa laavuhaave kantaa mukanaan näkymätöntä taakkaa: sen rakentaminen vaatisi aikaa, vaivaa ja luonnonvaroja. Entä kun se viimein olisi valmis… savu kirvelisi silmiä, hyttyset häiritsisivät rauhaa, ehkä laavu olisi sateesta litimärkä juuri silloin, kun vihdoin löytyisi aikaa käyttää sitä. Ja miten usein laavu lopulta olisikaan käytössä – luultavasti harvoin.

Meille myydään tuhansin mainoksin ajatuksia, että tarvitsemme aina jotain konkreettista ja käsin kosketeltavaa voidaksemme nauttia hetkestä.

Pohjimmiltaan kyse on läsnäolosta. Kaunis kevätpäivä on täydellinen juuri sellaisenaan, jos malttaa pysähtyä ja aistia auringon lämmön iholla, raikkauden ilmassa, lintujen laulun ja luonnon heräämisen. Tämä "pelkkä oleminen" on taito, joka monilta on kulutusyhteiskunnassa unohtumassa.  

Todellinen vapaus löytyy siitä, että osaa arvostaa hetkeä ja sitä, mikä jo on. Sen kun vain on ja nauttii - ilman ponnisteluja, työtä tai ylimääräisiä varusteita. Luonnon kokeminen sellaisenaan on upeampaa kuin mikään, mitä voisimme rakentaa.

2. Kun kaikkea on jo tarpeeksi

Eräs yritys kysyi minulta mitä haluaisin syntymäpäivälahjaksi, jos voittaisin arvonnassa. Vaihtoehtoina oli sisustuslahjakortti, yrityksen oma lahjakortti tai "jotain muuta, mitä?" Lahjan arvo oli 1 000 euroa, ja se arvottaisiin vuoden aikana kaikkien synttärisankarien kesken.

Voittomahdollisuus oli siis minimaalinen, mutta jäin silti pohtimaan mitä valitsisin. En kaivannut sisustukseeni muutoksia. En tarvinnut uutta elektroniikkaa, matkaelämyksiä tai harrastusvälineistöä. Korut ja kellotkin olivat tarpeettomia. Vaatteitakin oli jo riittämiin.

Lopulta keksin toivoa ruokalahjakorttia. Kuluvaa, mikä todella tulisi käytettyä. Mitä oikeasti tarvitsemme elämässä? Kun kaikkea on jo riittävästi, jäljelle jää vain perusasiat ja hetket, joista voi nauttia kuten hyvät ateriat.

 3. Sydämelliset kodit linnuille

Maaliskuun alussa olin mukana järjestämässä Pönttötapahtumaa. Lintujen pesimäpaikkojen väheneminen on vakava ongelma Suomessa. Vanhat metsät katoavat, lahopuut vähenevät ja elinympäristöt muuttuvat, jolloin kolopesijät jäävät ilman pesäpaikkoja.

Ystäväni oli rakentanut talven aikana 108 linnunpönttöä(!), joita jaoimme ihmisille ilmaiseksi. Jokaisessa pöntössä oli sydänaihe: joko lentoaukon metallinen suojapelti oli sydämenmuotoinen tai etuosan tippasuojaan oli sahattu sydänkuvio – kaunis yksityiskohta, joka heijasti tekijän suurta sydäntä.

Tapahtumapaikalle muodostui pitkä jono, ja kaikki pöntöt löysivät uuden kodin noin tunnissa. Jos jokaisessa pöntössä pesisi linnut ja ne munisivat keskimäärin 5 munaa, jopa 540 poikasta voisi kasvaa aikuiseksi jatkaen lajinsa elämää. Pöntöt toimivat myös tärkeinä talviöisinä suojapaikkoina ja kestävät vuosia, joten todellisuudessa niiden hyöty on moninkertainen.

Tämä on hieno esimerkki siitä, miten yhdenkin ihmisen teoilla on merkitystä luonnon monimuotoisuuden tukemisessa, yhteisöllisyyden vahvistamisessa ja hyvän mielen jakamisessa.

Näiden maaliskuisten havaintojen myötä hyvää kevättä! Lintujen laulu on parhaimmillaan juuri nyt – ei enää keskikesällä. Tarttukaa siis ainutlaatuisiin hetkiin!

 

Surua helpottaa kun sen voi jakaa toisten kanssa

Sain lukijalta tällaisen kirjeen:

Hei! 

Olen suunnattoman ahdistunut Amazonin metsätuho-uutisista ja ilmastonmuutoksesta yleensäkin. Eikö ihmisen ahneudella ole mitään rajoja? 

Mielestäni peli on jo menetetty. Tunnetut ekosysteemit tulevat tuhoutumaan, mikä ihmisen näkökulmasta johtaa pahimmillaan sotiin ja hallitsemattomiin kansainvaelluksiin. Tämä tapahtunee jo minun elinaikanani. Siksi haluaisin myydä kaiken ylimääräisen omaisuuteni ja siirtyä mahdollisimman pitkälle omavaraistalouteen ja tehdä töitä vain sen verran kuin on pakko. Minut on kasvatettu siihen, että varallisuutta on hyvä kartuttaa omaksi vanhuudenturvaksi. En kuitenkaan usko, että nykyinen talousjärjestelmä kestää enää kovin pitkään, koska siltä putoaa pohja pois ilmastonmuutoksen edetessä.

Luulen olevani oikeassa, vaikka kukaan lähipiirissäni ei tue ajatuksiani ja pitää minua luultavasti vähän vinksahtaneena maailmanlopun ennustajana, joka haluaa downshiftata ja hidastaa talouskasvua.

Miten sinä luontoa ymmärtävänä ihmisenä näet tilanteen? Oletko samaa mieltä siitä, että kaikki tulee muuttumaan radikaalisti?

Surumielisin terveisin X

Tässä vastaukseni: 

Hei,

kiitos viestistäsi ja siitä että kannat huolta maailman tilasta. 
Kyllähän tämä surkealta vaikuttaa. Ihmiskunnan haasteet ovat suunnattoman suuria, silti tuntuu että moni jatkaa samaan malliin. Olemme ihmislajina merkillisiä typeryksiä, pahimmillamme aika kelvottomia otuksia.

Vaikka huolilla on perusteet, ei auttaisi liiaksi kyynistyä tai lamaantua. Olisi varottava, ettei huku omaan ahdistukseensa ja suruunsa. Tai vihaan, raivoon, turhautumiseen... mikä se tunne onkaan.

Uskon että hyvä konsti on kantaa omasta elämästään vastuuta, elää aineellisesti vaatimattomasti ja kohdella luontoa rakkaudella ja kunnioittavasti. Vaatii rohkeutta ja voimia tehdä elämässään eettisiä ratkaisuja. On niin helppo sulkea silmät ja mennä siitä mistä aita on matalin. On niin helppo kuluttaa, pilata, saastuttaa ja hävittää. Vahinkojen korjaaminen tai ”hävittämättä eläminen” on paljon haastavampaa.

Olen vuosia seurannut oman lähiympäristöni tuhoa ja surrut niin mahdottomasti menetettyä luontoa. On ollut raskas prosessi yrittää säilyttää toivo ja elämänusko. Mutta koskaan ei saa antaa periksi, on vain vakaasti uskottava, että omilla pieniltäkin tuntuvilla teoilla on merkitystä.  

Kävin viikonloppuna järjestetyssä Iloisessa ilmastopäivässä (ristiriitainen nimi). Siellä luennoi ympäristöahdistuksen tutkija Panu Pihkala. Hän sanoi jotenkin niin, että ”tie suurempaan iloon kulkee syvän surun kautta” ja kertoi että ennen vanhaan ihmiset pukeutuivat suruaikanaan mustiin. Tänä päivänä näkee harvoin surua ilmaistavan pukeutumisella, paitsi joskus kun jalkapalloilijat laittavat käsivarteensa mustan nauhan. Mitä jos me kaikki ilmastoahdistusta, Amazonin metsäpaloja ja Suomen avohakkuita - ja kaiken maailman ympäristötuhoja - surevat laittaisimme mustan surunauhan käsivarteemme? Surua helpottaa kun sen voi jakaa toisten kanssa.

Toisinnäkijän päiväkirjassa kirjoitin siitä kuinka on selvitetty masentuneiden ihmisten käsityksiä todellisuudesta. Tutkimuksessa selvisi, että heillä oli huomattavasti realistisempi käsitys elämästään ja ympäristöstään kuin ei-masentuneilla. 

Sen vuoksi ”masentuneiden realistien”, heh, on keskityttävä suhteellisuudentajuun, ettei voi kantaa koko maailman huolia harteillaan. On mahdoton tietää mikä meitä tulevaisuudessa odottaa, mutta jos lamaannutamme itsemme uuvuttavilla ajatuksilla, masennumme lopullisesti ja toimintakyky häviää.

Itse olen koettanut omalta osaltani parantaa sairastavaa maailmaa kirjoituksillani. Tiedän voivani paremmin kun olen luonut omanlaisen, luonnonläheisen elämäntavan. Elämä tuntuu elämisen arvoiselta ja merkitykselliseltä - riippumatta siitä miten tässä käy. 

Perustarpeiden tyydyttämiseen ja hyvään elämään on hyvin monia tapoja, omavaraisuuteen pyrkiminen on yksi keino. Tärkeää on tiedostaa tunteiden käsittelyn merkitys omalla hyvinvoinnille ja keskittyä epätoivon sijaan kiitollisuuteen ja toivoon ja pysyä aktiivisena kansalaisena. Parhaimmillamme me ihmiset saamme upeita asioita aikaiseksi.